Lähetystyöntekijän arkisen työn hyvä puoli on se, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Meidän tehtävänämmehän on luoda yhteyksiä ihmisiin. Joskus tuttavuus

Casali Giannin elämäntarina on kertomus miehestä, joka joka on tyytyväinen elämäänsä, vaikka aineksia olisi ollut johonkin aivan muuhun. Kuva: Raimo Tuppurainen

Ystäväni Calli

Lähetystyöntekijän arkisen työn hyvä puoli on se, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Meidän tehtävänämmehän on luoda yhteyksiä ihmisiin. Joskus tuttavuus tulee aivan ”puskista”, niin kuin ystäväni Calli.

Olin hankkimassa vuonna 2012 traktoria Darimu-projektiin. Traktori löytyi, mutta siihen tarvittavat lisälaitteet olivatkin sitten hankalampi homma. Traktorin myyjä suositteli minulle yhtä verstasta, missä voitaisiin tehdä etukuormain ja peräkärry. Niinpä lähdin kysymään tarjousta tuosta verstaasta.

Astuessani ensimmäistä kertaa sisälle tuohon Callin verstaaseen olin ihmeissäni siitä, miten siellä työtä tehtiin. Kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan, eikä kukaan rynnännyt katsomaan, mitä ”forinzi” − ulkomaalainen − täällä tekee. Muutenkin verstaan monipuoliset laitteet saivat minulta osakseen ihailua. Kun jostakin peräkärryn tekeleen takaa kömpi ylös mies, joka iloisesti tervehti minua italiaksi, tiesin törmänneeni omistajaan. Koska minun italian sanavarastollani ei juttua saatu aikaiseksi, jatkoimme keskustelua englanniksi. Sain asiani hoidetuksi, ja kaikki tarvittavat laitteet tulisivat aikanaan Callin verstaalta.

Kun sopimukset oli tehty, Calli pyysi minua jäämään kahville. Koska minulla ei ollut juuri silloin kovin kiire, jäin. Heti kahvihetken aluksi mies kysyi, olinko uskova. Vastasin myöntävästi ja kerroin, että olen työssä Mekane Yesus -kirkossa. Hän sanoi olevansa myös kristitty. Siitä alkoi meidän ystävyytemme.

Tyytyväinen mies

Siinä kahvitellessamme Calli kertoi minulle elämäntarinansa. Se on kertomus miehestä, joka on tyytyväinen elämäänsä, vaikka aineksia olisi ollut johonkin aivan muuhun. Tässä hänen tarinansa:

Calli syntyi Asmarassa, Eritreassa, kun Eritrea oli vielä osa Etiopiaa. Hänen isänsä oli sotilas, joka oli tullut italialaisten joukoissa Asmaraan joskus vuoden 1934 vaiheilla, eli ennen kuin italialaiset varsinaisesti  miehittivät Etiopian. Siihen aikaan Eritrea oli kuin Italian siirtomaa. Italialaisia oli siellä noin 200 000. Isä oli töissä tarvikevarastolla.

Angelo Casellin, se oli isän nimi, sota meni ilman laukauksenkaan ampumista. Varastolla ei tarvinnut sotia.

Sota loppui vuonna 1941 englantilaisten joukkojen ajaessa italialaiset pois. Angelo pelkäsi jäävänsä vangiksi. Sen vuoksi hän pakeni vähän matkan päähän Asmarasta sijaitsevalle maatilalle, jonka omisti italialais-etiopialainen perhe. Siellä isä sai piilopaikan välikatolta. Talon tytär toi hänelle sinne ruokaa.

Siitä, kuinka kauan isä piileksi siellä, ei ole tarkkaa tietoa, mutta jossakin vaiheessa Etiopian keisari Haile Selassie armahti kaikki italialaiset sotilaat vaatien, etteivät hänen maanmiehensä  rankaisisi heitä. Siitä, koska tämä armahdustieto oli Angelon korviin tullut, ei ole tietoa. Samoihin aikoihin isän suhde ruuan tuojaan oli käynyt vakavammaksi.

Armahdusjulistuksen jälkeen Angelo palasi Asmaraan ja sai sieltä töitä. Eräänä päivänä talon tytär oli tullut tapaamaan häntä mukanaan pieni nyytti, poikavauva. Angelo oli myöntänyt lapsen omakseen, mutta ei ollut koskaan mennyt naimisiin lapsen äidin kanssa eikä ollut yhtään yötä hänen luonaan sen jälkeen. Tämä poikalapsi, Calli − joksi minä häntä kutsun − muisti isänsä käyneen hänen luonaan aina viikonloppuisin. Mies tuli polkupyörällä ja viipyi muutaman tunnin. Sitten, lapsen ollessa kolme- tai kolme ja puoli -vuotias, isä ei enää tullut.

Kuka minä olen?

Elämä oli kovaa. Yksinhuoltajaäiti oli töissä italialaisyhteisössä ja sai sieltä sen verran palkkaa, että he juuri ja juuri pärjäsivät.

Calli jatkaa kertomustaan:

”Kun olin kahdeksantoistavuotias, äitini kuoli. Olin lopettanut koulun ja aloittanut korjaamolla työt. Minua oli kutsuttu äitini nimellä, en tiennyt, kuka minä olin. Kyläläiset kutsuivat Marioksi, Angeloksi tai millä tahansa italialaisella nimellä. En tiennyt omasta historiastani mitään.

Ystäväni kehottivat minua tutkimaan äidin jäämistöä ja etsimään, löytyisikö sieltä jokin paperi, jossa olisi isän nimi. Pengoin kuolinpesän tavaroita ja löysin papereita, mutten tiennyt, mitä niistä etsisin. Niinpä päätin viedä kaikki paperit Italian suurlähetystöön. Kerroin tarinani siellä. Ystävällinen virkailija otti ne vastaan ja myös yhteystietoni. Noin kuukauden kuluttua lähetystöstä soitettiin korjaamolle ja pyydettiin käymään. ’Olemme löytäneet isäsi.’ Menin virkailijan luokse. Ensimmäiseksi hän kertoi: ’Papereista löytyneitten tietojen mukaan olet Casali Gianni ja tässä on isäsi osoite.’

Mietin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa mahdolliselle isälleni. Mitä hän sanoisi? Miten hän suhtautuisi minuun? Olin ymmälläni tilanteesta, mutta muutaman kuukauden viiveellä kirjoitin saamaani osoitteeseen ja täysin tuntemattomalle nimelle: Angelo Gianni. Mahdollinen isäni.

Olin hämmästynyt, kun aika pian posti toi kirjeen Italiasta isältäni. Hän todella oli isäni. Kirjeessä hän kertoi tarinani ja kutsui käymään luonaan. Isäni lähetti myös virallisen paperin, jolla todisti minut pojakseen. Näitten papereitten kanssa menin suurlähetystöön kysymään, saisinko passin. Kyllä, minulle luvattiin myöntää näitten tietojen perusteella Italian passi.

Matka Italiaan toteutui noin neljä vuotta myöhemmin. Oli aivan ihmeellistä tavata isä ja sisko, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Isä oli mennyt naimisiin ja hänellä oli silloin kahdeksanvuotias tyttö. Sain perheen. Sedät, tädit ja muut sukulaiset ottivat minut hyvin vastaan.

Mutta minun kotini oli Asmarassa. Olin kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni siellä; niinpä palasin takaisin. En edes ajatellut jääväni Italiaan.

Calli2

Menetin kaiken

Jatkoin korjaamolla, ja myöhemmin perustin oman verstaan. Aloin valmistaa maatalouslaitteita. Menin naimisiin ja sain kaksi lasta.

Sitten tuli vuosi 1974 ja Etiopian vallankumous. Se oli italialaisyhteisölle katasrofi. Asmara muuttui taistelutantereeksi. Kaikkialla ammuttiin. Lähes kaikki, mitä olimme omistaneet, kansallistettiin ja meidät ajettiin pois kodistamme. Pakenimme katoliseen kirkkoon. Meitä oli kirkossa satoja ihmisiä ilman ruokaa ja juomaa monen päivän ajan. Ulkona tulitettiin lähes taukoamatta, Emme tiedä mitä, sillä emme uskaltaneet mennä katsomaan. Vaimoni odotti kolmatta lastamme.

Kaikki me olimme täysin epätietoisia, mitä tulee tapahtumaan. Meitä italialaisia oli ennen vallankumousta ollut pelkästään Asmaran kaupungissa neljästä viiteen tuhatta ja koko Eritreassa paljon enemmän. En tiedä, minkä sopimuksen Italian hallitus oli tehnyt Etiopian vallankumoushallinnon kanssa, mutta meistä osa pääsi bussikuljetuksella Addis Abebaan ja sieltä Alitalian koneella Roomaan. Asmaran kenttä ei ilmeisesti ollut käyttökunnossa.

Etiopian vallankumouksessa menetin kaiken, en vain omaisuuttani vaan myös vaimoni ja syntymättömän lapseni. Nimittäin, kun tulimme Roomaan, hallitus oli luvannut kaikille Etiopian italialaisille mahdollisuuden palata kotiin. Lisäksi meille luvattiin hotellimajoitus kahden kuukauden ajaksi. Muutaman päivän päästä tulomme jälkeen vaimoni sanoi olevansa kipeä. Kävimme klinikalla, mutta lääkärit eivät löytäneet mitään erityistä. Palasimme hotelliin. Illalla vaimoni sanoi voivansa huonosti, joten tilasin ambulanssin. Lähisairaalassakaan lääkärit eivät löytäneet mitään. He lähettivät hänet Rooman keskustaan parempaan sairaalaan. Matkalla sinne hän vaipui koomaan eikä koskaan herännyt.

Se oli elämäni synkin päivä! Olin vieraalla maalla kaiken menettäneenä kahden pienen lapsen kanssa. Silloin olin todella epätietoinen ja poissa tolaltani: Mitä minä teen?

Samaan aikaan Asmarassa tilanne oli hieman helpottunut sen verran, että vallankumoushallituksen ministeri oli käymässä siellä. Olin onnistunut lähettämään viestin anopilleni hänen tyttärensä kuolemasta. Hän oli asiasta syvästi järkyttynyt. Asiaa pahensi vielä se, että tuossa epävakaassa tilanteessa anoppi ei ollut saanut matkustuslupaa luoksemme. Sitä tuskaansa hän oli huutanut kaupungin kaduilla niin kovaa, että ministeri oli kiinnittänyt häneen huomionsa ja kysynyt, mikä hätänä. ’Tyttäreni on kuollut Italiassa, enkä pääse edes hautajaisiin’, hän oli sanonut ministerille. Siinä paikassa ministeri oli kirjoittanut ukaasin tarvittaville virkailijoille passin myöntämiseksi hänelle. Ihme ja kumma, anoppi sai paperit ja pääsi tulemaan Roomaan. Hän oli luonani kolme vuotta hoitaen lapsiani.

Työtä ja opiskelua

Kun vallankumouksen alussa olimme taistelujen keskellä kirkossa Asmarassa, eräs tuttu yrittäjä, kuultuaan että pääsen lähtemään Italiaan, oli antanut osoitteen jonnekin pumppufirmaan. Hän oli käynyt kauppaa sen kanssa ja kehotti, että ota sinne yhteyttä, jos ja kun tarvitset töitä. Niinpä kun Italian hallituksen lupaama kaksi kuukautta oli umpeutumassa, kaivoin osoitteen esiin ja menin pumppufirmaan kyselemään työtä. Omistajan kysymys oli vain: Osaatko arabiaa? Hätäpäissäni valehtelin, että kyllä osaan. Heillä kun oli juuri alkanut kauppa Saudi-Arabian kanssa.

Sain töitä, mutta samalla alkoi hillitön metsästys löytää joku, joka opettaisi minulle arabiaa. Niinpä löysin muutamia tunisialaisia ja muita Pohjois- Afrikan siirtolaisia, jotka osasivat hieman arabiaa. Opiskelin heidän kanssaan tervehdykset ja muutamia fraaseja sekä numeroita.

Sitten koitti totuuden hetki, Saudeista tuli ostaja firmaan ja omistaja haki minut verstaalta tulkiksi. Miten minun käy, paljastunko? Aloitin tervehdyksillä, ja ostaja oli heti juonessa mukana. Hän puhui hitaasti ja yritti käyttää helppoja sanoja. Pärjäsimme yllättävän hyvin. Etiopian kielet amhara ja tigrinja, joita puhuin, ovat arabian sukukieliä, ja niistä oli  jotain apua. Sitten kun tuli vaikeampaa, vaihdoin englanniksi, ja homma alkoi käydä. Kaupat syntyivät.

Mutta kyllä minä nykyisin osaan arabiaa. Opin sitä näin: Kun selvisin ensimmäisistä neuvotteluista, minusta tuli firman kaupparatsu. En ollut myyjä vaan myyjän mukana kulkeva tekniikan tuntija. Autoin valitsemaan oikeanlaisen pumpun oikeaan paikkaan. Olen matkustanut kaikki arabimaat läpi: Egyptistä Jemeniin ja  Kuwaitiin.

Opiskelin arabiaa ihan oikeasti, ja paras oppijakso oli silloin, kun Hussein valtasi Kuwaitin. Olin silloin Riadissa. Saudi-Arabia oli antanut maaperänsä amerikkalaisten käyttöön Kuwaitin vapauttamiseksi, ja niinpä Hussein pommitti myös Riadia. Olin hotellissa, kun tuli hälytys, ja menimme pommisuojaan. Kun seuraavana päivänä menin kävelylle, naapurikorttelin koulu oli saanut osuman ja oli tuhoutunut kokonaan. Lentokenttä oli suljettuna, enkä päässyt pois ennen kuin kuukauden kuluttua. Joka päivä otin taksin ja ajatin ympäriinsä ja vaadin kuljettajaa opettamaan minulle arabiaa. Se oli ihan hyvä oppimisjakso.

Anopin surullinen kohtalo

Kun pääsin jaloilleni taloudellisesti, jätin pumppufirman ja perustin oman maatalouskoneita valmistavan firman. Jatkoin niitten tuotteiden myyntiä arabimaihin.

Menin naimisiin ja sain kaksi lasta toisen vaimoni kanssa. Ensimmäinen vaimoni oli niin kuin minä italialais-etiopialainen, toinen oli italialais-jemeniläinen.

Anoppini oli siis auttamassa minua kolmen vuoden ajan. Hän onnistui saamaan luokseni yhden tyttäristään, siis vaimoni sisaren miehineen. Kun he tulivat, anoppi päätti palata takaisin Asmaraan.

Palattuaan kotimaahan hän koki kuitenkin valtavan pettymyksen. Kommunistihallinto oli ollut Etiopiassa vasta kolme vuotta, mutta maa oli täydessä kurjuudessa. Asmara ei ollut se, mistä hän oli lähtenyt ja millaisena hän sen oli tuntenut. Hän halusi palata takaisin luokseni, mutta ei enää saanutkaan passia eikä lupaa matkustaa.

Reilun vuoden Asmarassa olon jälkeen hän päätti paeta. Kahden tyttärensä kanssa hän käveli öisin seitsemän vuorokauden aikana Asmarasta vuorten yli Sudaniin. Hän ei koskaan kertonut, miten se matka meni ja miten he selviytyivät Khartumiin, mutta sieltä he pääsivät lentäen Roomaan. En tiedä, oliko tuon matkan rasitus vai Asmaran näkeminen järkyttänyt hänet, mutta hän ei ollut lainkaan kunnossa tultuaan luokseni. Muutaman vuoden päästä hän kuoli.

Uusi Etiopia

Vuodet vierivät ja minun bisnekseni menivät hyvin. Olin paljon myyntimatkoilla. Sitten vuosi 1991 toi muutoksen. Etiopiassa tapahtui taas vallanvaihto. Mengistu lähti ja Mellesen uusi hallitus aloitti. Silloin päätin palata katsomaan lapsuuteni maisemia.

Hain uuteen itsenäistyneeseen Eritreaan viisumin italialaisena. En halunnut viranomaisten tietävän, että olin syntynyt Asmarassa. Se osoittautui myöhemmin viisaudeksi. Kävin siellä ja kävin Addis Abebassa. Addiksessa aloin miettiä mahdollisuutta siirtää omaa yritystoimintaa sinne. Tuolloin 1992 Etiopian hintataso oli vielä huomattavasti Eurooppaa matalampi, ja laskin, että jos pystyn tuottamaan tavarat siellä, myös kuljetuskustannukset Saudeihin ovat pienemmät. Niinpä aloitin tuotannon Addiksessa, ja pikkuhiljaa ajoin verstaani Italiassa kokonaan alas. Vuonna 1995 lopetin Italiassa; jätin sinne vain toimiston, kaiken muun siirsin Etiopiaan.

Ennen kuin pääsin aloittamaan, hain Etiopian kansalaisuutta sillä perusteella, että olin syntynyt siellä. Virkailijat tutkivat papereitani ja sanoivat, ettei se käy, olet eritrealainen. Kinasin heidän kanssaan, että silloin kun synnyin, Asmara oli Etiopian kaupunki, synnyin siis Etiopiassa. Nihkeys vain jatkui. Vedin esiin passini ja näytin Eritrean viisumia: Kuinka minulla täytyy olla Eritreaan viisumi, jos olen eritrealainen? En ole, olen etiopialainen. Niin sain kansalaisuuden. Olen täysivaltainen etiopialainen, saan äänestää siellä, samoin kuin saan Italiassakin.

Kirja katosi

Eräällä matkalla Italiasta Saudi-Arabiaan ja sieltä Addis Abebaan minulla oli lentokoneen vaihto Damaskoksessa, Syyriassa. Se oli vuonna 2000. Virkailijat Damaskoksen kentällä saivat minut ylipuhuttua niin, että jätin myös käsimatkatavarani säilytykseen. Minulla oli aikainen lento, ja virkailija sanoi, että kaikki tarvittava on hotellissa.

Niin olikin, paitsi minun kirjani. Olen kova lukemaan; minun tarvitsee lukea sängyssä aina ennen nukahtamista. Nyt minulla ei siis ollut omaa kirjaa mukana. Aloin tutkia huonetta ja löysin huoneeni yöpöydän laatikosta Raamatun. Olin katolilainen, pienenä kastettu ortodoksikirkon kasteella Asmarassa. En tuntenut Raamattua lainkaan. Se kerta oli ensimmäinen, kun pidin pyhää kirjaa kädessäni.

Hassuinta oli, että se mitä ensiksi luin oli jotain ihan outoa, puhui eläimistä ja varsinkin lampaista! Mutta kiinnostuin siitä niin paljon, että aamulla, kun olin lähdössä hotellista, pyysin saada ottaa kirjan mukaani. Hotellin vastaanoton virkailija antoi luvan, heillä oli laittaa uusi siihen huoneeseen. Niinpä minulla oli Raamattu lukemisenani lentokoneessa Syyriasta Saudeihin.

Riadin lentokentän tullissa tuli sitten ongelmia. Virkailija kysyi, mikä kirja minulla oli mukana. Kun kerroin sen olevan Raamatun, hän sanoi, ettei sellaista kirjaa saa tuoda maahan. Olin ihmeissäni, miksei. Mitä vaarallista siinä on? Mutta mikään ei auttanut, jouduin jättämään kirjan tulliin, sain kuitin ja lupauksen, että saan Raamattuni takaisin, kun olen lähdössä maasta.

Kun sitten olin poistumassa maasta, menin lapun kanssa tulliin hakemaan Raamattuani. Virkailija otti lapun ja lähti etsimään sitä. Odottelin, kuulin kuulutuksen, että lentoni on lähdössä, odotin silti. Halusin saada kirjan takaisin. Kysyin virkailijoilta, mitä mahdollisesti on tapahtunut, missä Raamattuni on. Vaikka olin saanut kuitin, ei Raamattua löytynyt. Sitten minua kuulutettiin nimellä ja oli pakko juosta koneeseen. Olin raivoissani ja ihmeissäni. Mikä ihme siinä Raamatussa on, kun se sillä tavalla estettiin viemästä maahan ja vielä hävitettiinkin. Olin todella kiukkuinen.

Mistä saisin Raamatun?

Palattuani Addikseen meillä oli italialaisen yhteisön tapaaminen seuravana iltana. Aloin kysellä ystäviltäni, mistä saisin itselleni Raamatun. Kukaan ei tiennyt sitä, mutta eräs ystäväni antoi etiopialaisen saarnaajan puhelinnumeron ja arveli, että hän voisi auttaa. Heti kotiin päästyäni soitin tuohon numeroon ja kerroin tarvitsevani Raamatun. Sain kutsun tulla seuraavaksi illaksi heidän kokoukseensa. Saisin Raamatun, mutta samalla tuo saarnaaja halusi opastaa minua Jumalan sanan tutkimisessa.

Kokous, johon menin, oli helluntaikirkon kokous. Sain opetusta ja myös oman Raamatun, joka oli englanninkielinen, samanlainen kuin Damaskoksesta saamani. Myöhemmin sain Italiasta myös italiankielisen Raamatun. Kävin kokouksissa ja luin Raamattua noin vuoden verran. Seuraavan kesän sadekautena halusin liittyä tuohon seurakuntaan. Minulle oli selvää, missä halusin tulla kastetuksi. Niinpä matkustimme seurakunnan kanssa noin 200 kilometriä Addiksesta lounaaseen Langano-järven rannalle, missä sain kasteeni.

Näin jälkikäteen ajatellen myös ikävät tapahtumat voivat vaikuttaa hyvän asian puolesta. En ehkä koskaan olisi saanut tietää tuosta seurakunnasta, jos olisin saanut pitää Raamattuni Saudeissa. Oli Jumalan johdatusta, että he veivät sen ja jouduin etsimään itselleni uuden. Sitä kautta tutustuin tuohon pastoriin ja löysin seurakunnan.

Lapseni ovat myös tulleet uskoon, ja he ovat perustaneet Italiaan oman protestanttisen seurakunnan, joka kasvaa. Olen iloinen siitä.”

Vapaasti englannin, italian ja amharan kielistä muistiin merkinnyt:
 Aki Tuppurainen
Kirjoittaja toimii lähetystyössä Etiopiassa

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna