Avainsana-arkisto: usko

”Ryyppäsin kaikki rahani. Olin hankalan tyypin ja tappelijan maineessa. Ihmiset vaihtoivat kadulla puolta, kun näkivät minut humalassa, ja kolmesti istuin

Jeesus nosti pohjalta

”Ryyppäsin kaikki rahani. Olin hankalan tyypin ja tappelijan maineessa. Ihmiset vaihtoivat kadulla puolta, kun näkivät minut humalassa, ja kolmesti istuin vankilassa”, tuupovaaralainen Hannu Soikkeli aloittaa tarinansa.

Kevättalvella 1978 asiat kärjistyivät. Takana oli kolmen kuukauden ryyppyputki. Tuntui, että elämältä ei ollut pohja pois, vaan oli menty pohjan läpi. Haulikkoon tarttuminen houkutti.

Jumalalla oli toisenlaiset suunnitelmat, ja eräänä maaliskuisena sunnuntaina 27-vuotias Soikkeli suostuteltiin mukaan seuroihin Kiihtelysvaaraan. Autossa hän ojensi kuljettajalle pullon: ”Tämä ei taida sopia matkaan mukaan.” Viinat kaadettiin hankeen levähdyspaikalla. Perillä hengelliset asiat alkoivat puhutella, ja eräällä tupakkatauolla silloinen tupakkamies kääntyi Jeesuksen puoleen. ”Jos olet olemassa, auta. En jaksa enää.”

Jeesus kuuli. Rasavilli sopi riitansa ja sai velkansa maksettua. Samana syksynä mahdollistui lähtö raamattukurssille Ryttylään silloiselle Lähetyskoululle. Kurssilla hän tapasi vaimonsa Päivin. Nyt elämää ilostuttavat viisi lasta ja kahdeksan lastenlasta.

Mies jätti rukouksessa myös vanhempansa Jeesukselle vedoten Raamatun sanoihin: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi.” He saivatkin pian tulla uskoon.

”Minulla on ollut todella ihana elämä Jeesuksen seurassa. Olen kokenut monenlaista Jumalan johdatusta. Vaikeuksiakin on matkalla, mutta on riemullista nähdä, että niiden keskellä Jumala on läsnä ja auttaa”, Soikkeli hymyilee.

Raamatun lupaus ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat iankaikkiset käsivarret” on toteutunut kirjaimellisesti: Soikkeli on varjeltu elävänä muun muassa kuudesta kolarista ja kuuden metrin pudotuksesta telinelavalta.

Eläkkeellä oleva Soikkeli on auttanut päihdeongelmaisia vapaaehtoistyön kautta. 1980-luvulla hän kuljetti Raamattuja Itä-Eurooppaan. Kotipihan Runoriihessä järjestetään esimerkiksi jumalanpalveluksia ja seuroja.

”Toivottomankin tapauksen Jumala voi pelastaa ja nostaa uuteen elämään”, Hannu Soikkeli iloitsee.

Teksti: Tanja Heiskanen
Pohjois-Karjalan Kansanlähetys

Kuva: Hannu Soikkelin albumi

 

Kansanlähetys tekee työtä sen eteen, että mahdollisimman monella suomalaisella olisi mahdollisuus kuulla evankeliumi, saada raamattuopetusta ja vahvistua uskossa. Tule tähän työhön mukaan alueesi kansanlähetyspiirin kautta. Voit myös tukea työtä rukouksin ja taloudellisesti lahjoittamalla Suomi Sydämellä -keräykseen.

Tallenna

Lahjoita tähän työhön:


Olin kahdeksannella luokalla. Elämäni näytti ulospäin kaikin puolin hyvältä: koulussa kokeista tuli kymppejä, harrastin tavoitteellisesti laulua ja pianonsoittoa ja treenasin

Täysin hyväksytty

Olin kahdeksannella luokalla. Elämäni näytti ulospäin kaikin puolin hyvältä: koulussa kokeista tuli kymppejä, harrastin tavoitteellisesti laulua ja pianonsoittoa ja treenasin päivittäin keväällä järjestettäviin tanssin SM-kilpailuihin. Olin aina iloinen ja hymyileväinen, eikä mikään ollut huonosti. Ainakaan en näyttänyt sitä muille.

Sisälläni tunsin kuitenkin jatkuvaa epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Tein kaikkeni sen eteen, että olisin paras koulussa ja harrastuksissa, jotta saisin ihmisten hyväksynnän.

Kukaan ei jaksa yksin kovin pitkään. Joululomalle päästyäni rojahdin sängyn pohjalle, enkä ollut ollenkaan tajunnut, kuinka pahasti olin uuvuttanut itseni.

Monena iltana itkin itseni uneen ja aamuisin tuntui, että en vain jaksa nousta sängystä ylös. Elämäniloni katosi kokonaan, ja mielessäni alkoi pyöriä ajatuksia kuolemasta. ”Jospa sitten tää tuska helpottais”, ajattelin. Mieleeni heräsi kuitenkin myös kysymys: ”Onkohan olemassa hyvä Jumala?”

Olin joskus lapsena rukoillut iltaisin, mutta  sen jälkeen en ollut rukoillut enää vuosiin. Muistan vieläkin, kun menin huoneeseeni ja rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, tuu mun elämään.” Itkin, mutta tällä kertaa valtavasta helpotuksesta. En ollut koskaan aiemmin kokenut niin suurta rauhaa. Sydämeni valtasi varmuus siitä, että asiat tulevat kääntymään hyväksi.

Ja niin ne kääntyivätkin.

Jumala johdatti ympärilleni uskovia ystäviä rohkaisemaan ja tukemaan minua. Kevään aikana masennus helpotti, ja pikkuhiljaa elämäniloni alkoi palata. Riparilla uskoni vahvistui, ja halusin lähteä seuraamaan Jeesusta.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, voisin sanoa, että Jeesus on minulle koko elämä. Haluan oppia tuntemaan häntä joka päivä paremmin ja toivon, että voisin elämälläni ja lahjoillani kirkastaa hänen nimeään. En tiedä mitään parempaa, kuin että saan olla Jumalan lapsi, armahdettu synneistäni, Jeesuksen oma ja matkalla pelastukseen. Tälle matkalle on mahtunut vaikka mitä vastoinkäymisiä, mutta aina jälkeenpäin olen huomannut, miten Jumala on ollut lähelläni joka hetki.

Pikkuhiljaa olen alkanut tajuta myös sen, että riitän juuri tällaisena kuin olen. Jeesus ei tullut maailmaan täydellisiä ja hyviä ihmisiä varten, vaan hän tuli lähelle heikkoja, epäonnistuneita ja syntisiä. Jumala ei odota minulta yhtäkään hienoa suoritusta, vaan hän katsoo minuun ja sanoo: ”Olet rakas lapseni ja täysin hyväksytty.” Tänään voin siis katsoa peiliin, hymyillä ja todeta: minä riitän.

”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” 1. Piet. 5:7

”Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan.” Psalmi 91:2

Heini Torvinen, Tampere
Hämeen Kansanlähetys

 

Kansanlähetys tekee työtä sen eteen, että mahdollisimman monella suomalaisella olisi mahdollisuus kuulla evankeliumi, saada raamattuopetusta ja vahvistua uskossa. Tule tähän työhön mukaan alueesi kansanlähetyspiirin kautta. Voit myös tukea työtä rukouksin ja taloudellisesti lahjoittamalla Suomi Sydämellä -keräykseen.

Tallenna

Lahjoita tähän työhön:


Eeva-Maria ja Topias olivat nähneet toisensa pari kertaa ennen kesällä 2015 pidettyä viikonlopputapahtumaa Kansanlähetysopistolla Ryttylässä. Kun juontajana toiminut Topias Koponen

Eeva-Maria ja Topias Koponen ovat mukana muun muassa Kansanlähetyksen Kohtaamispaikkamessuissa Porissa.

Talkoolaiset löysivät toisensa

Eeva-Maria ja Topias olivat nähneet toisensa pari kertaa ennen kesällä 2015 pidettyä viikonlopputapahtumaa Kansanlähetysopistolla Ryttylässä. Kun juontajana toiminut Topias Koponen näki kioskissa talkoolaisena toimineen Eeva-Marian, sydämessä läikähti. Se oli ihastusta.

Syksyllä 2015 molemmat aloittivat Ryttylässä raamattukurssilla. Lokakuussa pari alkoi seurustella, tammikuussa 2016 ostettiin kihlat ja joulukuussa vietettiin häitä. Kuluvan vuoden lopulla odotetaan perheenlisäystä.

Lapsuudessa kylvetyt siemenet johtivat henkilökohtaiseen uskoon

Sekä Eeva-Maria että Topias olivat lapsena kuulleet Jeesuksesta. Eeva-Maria oli lapsuudenystävänsä mukana ”Jeesus-kesäleireillä”, luki lasten Raamattua ja rukoili. Tämä kaikki unohtui vähitellen ala-asteen kuluessa. Seuraavan kerran uskonasiat aktivoituivat Sveitsissä. Eeva-Maria vietti siellä välivuotta ammattikoulusta nelihenkisessä perheessä auttaen tallin, hevosten ja kodin töissä. Ongelmiakin tuli ja tyhjyys kalvoi. Eeva-Maria sai työtilanteeseensa apua naiselta, joka työskenteli vapaaehtoisena au-pairien kanssa.

– Hän ”sattui” olemaan uskova. Puhuimme hengellisistäkin asioista. Rukoilin, kun tarvitsin epätoivoisesti apua, mutta seuraavassa hetkessä maailma vei mukanaan koko tytön, Eeva-Maria muistelee.

Vuonna 2014 uskonasiat kirkastuivat Eeva-Marialle Turussa.

– Olin ystäväni pyynnöstä nuortenillassa. Ilta oli tylsä ja mielestäni melko nolo. Kuitenkin ohjelman lopussa eräs nuorimies nousi yleisöstä ja puhui. Se puhe kolahti, ja sinä iltana myöhemmin yksin kotona kaivoin vanhan nahkakantisen Raamatun, rukoilin ja annoin elämäni Jeesukselle, Eeva-Maria kertoo.

Lasten Raamattu kuului myös Topiaksen lapsuuteen. Kirjan oli tuonut kotona käynyt remonttimies. – Luulin, että olen uskossa, vaikka en ollut ottanut Jeesusta sydämeeni. Usko oli minulle vain harrastus, jota ”tehtiin” silloin, kun olin seurakunnassa,  Topias toteaa.

– Hain Ryttylään Kansanlähetysopiston nuorisotyön linjalle, kun en päässyt Järvenpäähän. Ryttylässä Jumala ravisteli minut hereille ja sai tajuamaan, kuinka kaukana olin hänestä ja kuinka syntinen minä olin. Olin rikki ja tahdoin tehdä parannuksen. Se oli aikaa, jolloin Jumala paransi haavoja ja kutsui lapsekseen. Vasta silloin, vuonna 2014, todella otin Jeesuksen vastaan, Topias Koponen kertoo.

Jumala johdatti Poriin

Nyt pariskunta asuu Porissa, jossa Eeva-Maria opiskelee lähihoitajaksi ja Topias toivoo pääsevänsä opiskelemaan Diakiin.

– Opiskellessani Ryttylässä nuorisotyön linjalla tulin Poriin toimintaviikolle ja tykästyin tähän kaupunkiin. Tahdoin tänne opiskelemaan. Uskon, että tämä on Jumalan johdatusta, ja uskon että tällä on tarkoituksensa.

– Tulevaisuudesta ei vielä tiedä, mutta kyllä Kansanlähetys tuntuu kodilta. Ja voihan olla niin, että Kansanlähetys saa meitäkin jonain päivänä olla lähettämässä lähetystyöhön. Itselläni ei vielä suurta kutsua ole, mutta vaimoltani se löytyy, joten miksei jonain päivänä minultakin, Topias Koponen tuumaa.

Teksti ja kuvat: Marjaana Perttula
Satakunnan Kansanlähetys

 

Kansanlähetys tekee työtä sen eteen, että mahdollisimman monella suomalaisella olisi mahdollisuus kuulla evankeliumi, saada raamattuopetusta ja vahvistua uskossa. Tule tähän työhön mukaan alueesi kansanlähetyspiirin kautta. Voit myös tukea työtä rukouksin ja taloudellisesti lahjoittamalla Suomi Sydämellä -keräykseen.

Tallenna

Lahjoita tähän työhön:


Kun peilaan lähes 33-vuotista elämäntaivaltani, joudun toteamaan, että suhteeni Jumalaan on ollut suuren osan elämääni penseällä pohjalla. Vaikka olen kasvanut

Löysin sen, mitä olin koko elämäni etsinyt

Kun peilaan lähes 33-vuotista elämäntaivaltani, joudun toteamaan, että suhteeni Jumalaan on ollut suuren osan elämääni penseällä pohjalla. Vaikka olen kasvanut kristinuskon tradition kyllästämässä kulttuurissa, olen ikään kuin löytänyt kristinuskon myöhemmin uudestaan.

Kotijoukkoni, isä, äiti ja nuorempi sisko, kuuluu kyllä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lapsena sain koulussa uskonnon opetusta, kävin pyhäkouluakin sekä myöhemmin rippikoulun. Kuitenkin lapsuudessani ja nuoruudessani Raamatun tutkiminen ja rukouselämä jäivät melko lailla paitsioon. Niinpä koin silloin kun opiskelin lukiossa, ettei kristinuskolla ollut minulle mitään annettavaa. Pystytin maailmankatsomukselliset pilarini hyvin yksinkertaisella tavalla ateistisille ja darwinistisille näkemyksille.

Maailma ilman Jumalaa oli silloin tietyssä mielessä vapauttavaa, Pitemmän päälle hengetön maailmankaikkeus, johon olen syntynyt täysin sattumalta, ilman mitään muuta tarkoitusta kuin sukuni geeniperimän eteenpäin saattaminen, tuntui kuitenkin vieraalta. Sisimmässäni uskoin, että elämälläni on tarkoitus, vaikka järkeilyni antama vastaus oli toisenlainen.

Arvelen, että näkemykseeni vaikutti myös ihmispelkoni, mihin oli syynä koulukiusaaminen yläasteella. Ikävät kokemukset heijastuivat ihmissuhteisiin. Uskoin, että minussa oli jotakin epämiellyttävää ja outoa. Toisiin ihmisiin oli vaikea luottaa, mutta en ollut itsekään maailman helpoin ihminen toisille.

Kielteisyyteni Jumalaa kohtaan vahvistui opiskeluaikana

Lukion jälkeen suoritin varusmiespalveluksen Pohjois-Karjalan prikaatissa. Sen jälkeen lähdin opiskelemaan Outokummun ammattiopistoon audiovisuaalisen viestinnän linjalle vuonna 2005. Muistelen aikoja Outokummussa kiitollisena. Silloin koin, että sain olla tasavertaisena ikäisteni joukossa.

Vaikka huomasin, että minusta välitettiin, en voinut täysin luottaa riittäväni muille omana itsenäni.  Siksi huomasin parantelevani helposti totuutta itsestäni ja elämästäni. Valehtelu vääristi kuvaa minusta sekä itselleni että muille. Kuitenkin solmin Outokummussa ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet tähän päivään asti.

Opiskeluaikainen elämä Outokummussa ja opiskelun jälkeinen elämä Joensuussa oli toisaalta hauskaa, mutta myös hyvin irrallista ja levotonta. Se näyttäytyi mielihyvähakuisuutena muun muassa erinäisten päihdyttävien aineiden käytön ja viihteen avulla.

Kielteisyyteni Jumalaa kohtaan vahvistui noina aikoina. Torjuin ne asiat, joita mielestäni kirkko, kristinusko ja kristityt edustivat. Tosin tunsin yhden avoimesti uskossa elävän kristityn. Ja hän oli erittäin mukava mies. Joka tapauksessa erosin kirkosta asuessani Joensuussa. Muistan, että se oli äidilleni šokki. Jälkikäteen olen miettinyt, että hän on varmaan sen jälkeen rukoillut puolestani entistä enemmän.

Mielenkiinto uskontoja ja tuonpuoleisuutta kohtaan heräsi Balkanilla

Vuonna 2009 muutin vuodeksi vapaaehtoistöihin Kroatiaan Splitin kaupunkiin. Töihin kuului puhtaiden neulojen, ruiskujen ja kondomien jakaminen suonensisäisiä huumausaineita käyttäville ihmisille sekä suomen kielen kurssin järjestäminen paikallisille nuorille. Vapaaehtoistöiden lisäksi pääsin matkailemaan toisten vapaaehtoisten kanssa ympäri entistä Jugoslaviaa.

Tuli osoittautumaan suureksi siunaukseksi, että kielteiset mielikuvani Jumalasta, Raamatusta ja kristityistä alkoivat siellä tulla tiensä päähän. Rikkaan kulttuuriperimän, kauniiden kaupunkien, moninaisen luonnon ja ystävällisten ihmisten lisäksi Balkanin maissa ei voi jäädä paitsioon uskonnosta. Kristinusko ja islam näkyvät voimakkaammin katukuvassa kuin vaikkapa maallistuneessa Pohjolassa.

Kroatian katukuvassa näkyy roomalaiskatolisuus ja Serbian katukuvassa kreikkalaiskatolisuus. Kroatian ja Serbian välissä sijaitsee Bosnia-Hertsegovina, missä näiden suurten kirkkojen lisäksi paikkansa on ottanut islam. Maallistunut kristillisyys on silti varmaan yhtä tyypillistä kuin Suomessakin. Myöskään reformoituja kirkkoja ei juuri Balkanilla näkynyt. Lisäksi Kroatiassa roomalaiskatolisuuteen ja Serbiassa kreikkalaiskatolisuuteen liittyy jonkin verran nationalistista latausta, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

Tutustuin uudelleen kristilliseen kulttuuriin ja minua alkoivat kiehtoa kristinusko ja uskonnot ylipäätään. Jumala ja usko eivät ole myöskään kierrettäviä keskustelun aiheita niillä leveysasteilla. Tapasin niin Splitissä kuin muissakin Balkanin alueilla ihmisiä, joilla oli henkilökohtainen usko.

Minua kiehtoi, että vielä 2000-luvulla ihminen voi uskoa tuonpuoleiseen. Aiemmin ajattelin, että uskonnot ovat vain eläviä dinosauruksia menneiltä pimeiltä ajoilta. Kroatiassa en kääntynyt rukouksessa Kristuksen puoleen, mutta latasin tuolloin tietokoneelleni englanninkielisen Raamatun ja aloin pitää ranteessani Belgradista ostamaani brojanicaa, rukoushelminauhaa.

Palasin mielenkiintoisen vuoden jälkeen koti-Suomeen uusin ajatuksin. Tuonpuoleisuus kiehtoi yhä enemmän. Muistan, että erään kerran ollessani saunassa rukoilin varmasti ensimmäisiä kertoja pitkään aikaan. Rukouksessa toivoin, että Jumala olisi olemassa, jotta elämälläni olisi merkitys ja arvo.

Ostin myös kirpputorilta Raamatun, mutta en kovin syvästi alkanut tutkia pyhää Sanaa. Olin tuolloin loppujen lopuksi kiinnostunut enemmän itämaisista uskonnoista ja filosofioista. Raamattu oli minulle uskonnollinen kirja muiden joukossa ja Jeesus oli jonkinlainen valaistunut guru. Ahmin väärien opettajien kirjoja ja kuvittelin löytäväni niiden avulla lopullisen totuuden.

Jeesus on enemmän kuin itämainen guru

Palattuani Suomeen asuin aluksi Ilomantsissa, mutta muutin melko pian Tampereelle, missä asui useita tuttujani. Ryhdyin työskentelemään puhelinmyyjänä. Omalla ajallani tutkin itämaisia oppeja ja kävin yhden meditaatiokurssinkin.

Taivaallisen Isän armosta tapasin Tampereella ystäväni kautta uskossa elävän naisen, josta tuli minunkin ystäväni. Hänen kanssaan kävin keskusteluja olevaisuuden perimmäisestä luonteesta. Kiitän, että hän jaksoi antaa kysymyksiini aina rehellisen raamatullisen vastauksen. Varmasti vaikein asia itselleni oli hyväksyä käsitys synnistä. Pidin itseäni ihan hyvänä ihmisenä, vaikka jokaisella meillä on heikot puolemme.

Uskoin myös, että Raamattu on kirjana vertauskuvallinen ja että kaikki uskonnot kertovat samasta universaalista totuudesta eli siitä, että kaikki on yhtä. Käytännössä siis uskoin, että ihminen on jumala. Ajattelin asiaan enempää perehtymättä, että Jeesus valaistuneena guruna opetti uskomaani näkemystä.

Väitteeni hämmensi kristittyä ystävääni. Hän kertoi, että Raamatussa on myös vertauskuvallista tekstiä, mutta näitä vertauskuvia tulee tulkita Raamatun valossa. Raamatun tapahtumat ovat tapahtuneet myös oikeasti. Jeesus ei myöskään voinut olla mikään itämäinen guru, koska tätä väitettä Raamattu ei tue.

Totta kai tiesin, mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta: neitseestä syntymisen, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen, mutta itsepetoksellisesti osasin sivuuttaa nämä hyvin oleelliset asiat. Kuitenkin erään illan jälkeen, kun olin jälleen keskustellut kristityn ystäväni kanssa, mietin kotonani, että minun täytyy ottaa Jeesus todesta. En minä mitään menetä, jos rukoilen Jeesusta. Jos hän on totta, niin sitten se selviää.

Niinpä laskeuduin polvilleni lattialle ja rukoilin: ”Jos sinä, Jeesus, olet olemassa, tule minun elämääni.” Heti sanottuani rukoukseni koin, kuinka jonkinlainen voima ja valo laskeutuivat päälleni. Sisimmässäni oli heti rauha. Se oli hyvin erilainen rauha kuin olin ennen kokenut. Koin, että nyt kaikki oli nyt kohdallaan. Olin löytänyt sen, mitä olin koko elämäni etsinyt. Ymmärsin, että Pyhä Henki oli laskeutunut sydämeeni. Menin nukkumaan ja ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain hyvin merkittävää.

Elämää ja johdatusta uudessa uskossa

Ensimmäiset viikot uskossa olivat hurmoksellisia. Ajattelin, että tätäkö uskovat kokevat koko ajan. Kaikki näytti kauniilta ja tuntui todella hyvältä. Liityin takaisin kirkkoon ja kerroin asiasta myös uskossa elävälle ystävälleni, ja hän oli erittäin iloinen puolestani. Hän hämmästeli ja totesi, ettei olisi ikinä uskonut, että minä vielä tulen jonain päivänä uskoon.

Kerroin Jeesuksesta myös  joillekin ystävilleni, jotka eivät olleet uskossa. Tämä aiheutti heissä hilpeyttä. Ymmärsin tuolloin, että elämää Kristuksessa ei voi ymmärtää, ellei itse elä Kristuksessa. Luonnollinen ihminen voi kristinuskosta löytää kyllä hyviä ajatuksia ja varteenotettavaa etiikkaa, mutta elävän pyhän Jumalan tunteminen voi olla todellista vain Jeesuksessa Kristuksessa.

Viikkojen kuluessa ekstaattiset tunteet alkoivat hieman laimentua. Aloinkin miettiä, mitä minä tein väärin. Aloin tutkia Raamattua, mutta hyvin monet asiat tuntuivat edelleen vaikeilta ymmärtää.

Aluksi minulta puuttui myös seurakuntayhteys. Kävin sunnuntaisin ehtoollisjumalanpalveluksessa, mutta en tuntenut kuin yhden kristityn. Jossain vaiheessa aloin käydä Tampereen metodistiseurakunnan tilaisuuksissa ja miesten raamattupiirissä. Metodistiseurakunnassa oli hyvä kasvaa uskossa ja tutustua uskonsisariini ja -veljiini.

Haaveenani oli ollut pitkään työskennellä hoitoalalla. Tampereella tein töitä henkilökohtaisena avustajana ja hain opiskelemaan lähihoitajaksi ja sairaanhoitajaksi. Lopulta pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi Kajaanin ammattikorkeakouluun.

Uskon, että muutto Kajaanin oli ollut Jumalan suunnitelmassa. Kajaanissa olen saanut kasvaa levollisessa ympäristössä uskossa ja perehtyä syvemmin Raamattuun. Kansanlähetyksen kautta olen myös saanut uusia ystäviä.

Olen vajavainen, mutta Jumalalle arvokas ja tärkeä

Olen joutunut vuosien aikana toteamaan, että en olekaan niin hyvä ihminen kuin luulin. Olen elämäni aikana aiheuttanut paljon vahinkoa lähimmäisiäni kohtaan. Enkä voi syyttää omista synneistäni muita ihmisiä ja olosuhteita. Olen joutunut pyytämään anteeksi syntejäni monia kertoja. Ja uskon, että olen saanut syntini anteeksi.

Olen oppinut myös itse sydämessäni antamaan muille ihmisille anteeksi heidän väärintekonsa. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut loppujen lopuksi vapauttavaa. En enää kanna kaunaa ketään kohtaan. Jumalan kanssa olen saanut parannella myös kipupisteitäni. Saan uskoa, että vaikka mieleni ja tunteeni välillä väittävät vastaan, olen Jumalalle arvokas ja tärkeä.

Tiedän, että olen loppuun asti vajavainen ihminen. En koskaan kestä omassa viisaudessani ja teoissani Jumalan pyhyyden edessä. Toisaalta se on myös helpottavaa, koska voin uskoa, että Jeesus Kristus on maksanut velkani Golgatan ristillä.

En löytänyt lopullista totuutta järkeilemällä tai etsimällä sitä sisimmästäni. En voi tukeutua inhimillisiin kykyihini, vaan sen sijaan voin luottaa, että Jumalan sana on totta ja muuttumaton.

Välillä Jumalan rakkaus ristillä ja iankaikkinen elämä kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta. Jumalalle jokainen ihminen on äärettömän arvokas. Ehtoollisella julistetaan: ”sinun puolestasi annettu”, ”sinun puolestasi vuodatettu”.

Pyhä kolmiyhteinen Jumala ei ole mikään ylevä idea, jonka voimme muokata toiveidemme mukaiseksi. Hän on persoonallinen ja muuttumaton. Hän tuntee henkilökohtaisesti sinut ja minutkin, ja hän rakastaa meitä niin paljon, että emme sitä voi edes ymmärtää. Ja Jumala on aivan lähellä, rukouksen päässä.

Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12)

Siunaten,

Teemu Räty
Kainuun Ev.lut. Kansanlähetys

 

 

Kansanlähetys tekee työtä sen eteen, että mahdollisimman monella suomalaisella olisi mahdollisuus kuulla evankeliumi, saada raamattuopetusta ja vahvistua uskossa. Tule tähän työhön mukaan alueesi kansanlähetyspiirin kautta. Voit myös tukea työtä rukouksin ja taloudellisesti lahjoittamalla Suomi Sydämellä -keräykseen.

Tallenna

Lahjoita tähän työhön:


Lähetystyöntekijän arkisen työn hyvä puoli on se, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Meidän tehtävänämmehän on luoda yhteyksiä ihmisiin. Joskus tuttavuus

Casali Giannin elämäntarina on kertomus miehestä, joka joka on tyytyväinen elämäänsä, vaikka aineksia olisi ollut johonkin aivan muuhun. Kuva: Raimo Tuppurainen

Ystäväni Calli

Lähetystyöntekijän arkisen työn hyvä puoli on se, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Meidän tehtävänämmehän on luoda yhteyksiä ihmisiin. Joskus tuttavuus tulee aivan ”puskista”, niin kuin ystäväni Calli.

Olin hankkimassa vuonna 2012 traktoria Darimu-projektiin. Traktori löytyi, mutta siihen tarvittavat lisälaitteet olivatkin sitten hankalampi homma. Traktorin myyjä suositteli minulle yhtä verstasta, missä voitaisiin tehdä etukuormain ja peräkärry. Niinpä lähdin kysymään tarjousta tuosta verstaasta.

Astuessani ensimmäistä kertaa sisälle tuohon Callin verstaaseen olin ihmeissäni siitä, miten siellä työtä tehtiin. Kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan, eikä kukaan rynnännyt katsomaan, mitä ”forinzi” − ulkomaalainen − täällä tekee. Muutenkin verstaan monipuoliset laitteet saivat minulta osakseen ihailua. Kun jostakin peräkärryn tekeleen takaa kömpi ylös mies, joka iloisesti tervehti minua italiaksi, tiesin törmänneeni omistajaan. Koska minun italian sanavarastollani ei juttua saatu aikaiseksi, jatkoimme keskustelua englanniksi. Sain asiani hoidetuksi, ja kaikki tarvittavat laitteet tulisivat aikanaan Callin verstaalta.

Kun sopimukset oli tehty, Calli pyysi minua jäämään kahville. Koska minulla ei ollut juuri silloin kovin kiire, jäin. Heti kahvihetken aluksi mies kysyi, olinko uskova. Vastasin myöntävästi ja kerroin, että olen työssä Mekane Yesus -kirkossa. Hän sanoi olevansa myös kristitty. Siitä alkoi meidän ystävyytemme.

Tyytyväinen mies

Siinä kahvitellessamme Calli kertoi minulle elämäntarinansa. Se on kertomus miehestä, joka on tyytyväinen elämäänsä, vaikka aineksia olisi ollut johonkin aivan muuhun. Tässä hänen tarinansa:

Calli syntyi Asmarassa, Eritreassa, kun Eritrea oli vielä osa Etiopiaa. Hänen isänsä oli sotilas, joka oli tullut italialaisten joukoissa Asmaraan joskus vuoden 1934 vaiheilla, eli ennen kuin italialaiset varsinaisesti  miehittivät Etiopian. Siihen aikaan Eritrea oli kuin Italian siirtomaa. Italialaisia oli siellä noin 200 000. Isä oli töissä tarvikevarastolla.

Angelo Casellin, se oli isän nimi, sota meni ilman laukauksenkaan ampumista. Varastolla ei tarvinnut sotia.

Sota loppui vuonna 1941 englantilaisten joukkojen ajaessa italialaiset pois. Angelo pelkäsi jäävänsä vangiksi. Sen vuoksi hän pakeni vähän matkan päähän Asmarasta sijaitsevalle maatilalle, jonka omisti italialais-etiopialainen perhe. Siellä isä sai piilopaikan välikatolta. Talon tytär toi hänelle sinne ruokaa.

Siitä, kuinka kauan isä piileksi siellä, ei ole tarkkaa tietoa, mutta jossakin vaiheessa Etiopian keisari Haile Selassie armahti kaikki italialaiset sotilaat vaatien, etteivät hänen maanmiehensä  rankaisisi heitä. Siitä, koska tämä armahdustieto oli Angelon korviin tullut, ei ole tietoa. Samoihin aikoihin isän suhde ruuan tuojaan oli käynyt vakavammaksi.

Armahdusjulistuksen jälkeen Angelo palasi Asmaraan ja sai sieltä töitä. Eräänä päivänä talon tytär oli tullut tapaamaan häntä mukanaan pieni nyytti, poikavauva. Angelo oli myöntänyt lapsen omakseen, mutta ei ollut koskaan mennyt naimisiin lapsen äidin kanssa eikä ollut yhtään yötä hänen luonaan sen jälkeen. Tämä poikalapsi, Calli − joksi minä häntä kutsun − muisti isänsä käyneen hänen luonaan aina viikonloppuisin. Mies tuli polkupyörällä ja viipyi muutaman tunnin. Sitten, lapsen ollessa kolme- tai kolme ja puoli -vuotias, isä ei enää tullut.

Kuka minä olen?

Elämä oli kovaa. Yksinhuoltajaäiti oli töissä italialaisyhteisössä ja sai sieltä sen verran palkkaa, että he juuri ja juuri pärjäsivät.

Calli jatkaa kertomustaan:

”Kun olin kahdeksantoistavuotias, äitini kuoli. Olin lopettanut koulun ja aloittanut korjaamolla työt. Minua oli kutsuttu äitini nimellä, en tiennyt, kuka minä olin. Kyläläiset kutsuivat Marioksi, Angeloksi tai millä tahansa italialaisella nimellä. En tiennyt omasta historiastani mitään.

Ystäväni kehottivat minua tutkimaan äidin jäämistöä ja etsimään, löytyisikö sieltä jokin paperi, jossa olisi isän nimi. Pengoin kuolinpesän tavaroita ja löysin papereita, mutten tiennyt, mitä niistä etsisin. Niinpä päätin viedä kaikki paperit Italian suurlähetystöön. Kerroin tarinani siellä. Ystävällinen virkailija otti ne vastaan ja myös yhteystietoni. Noin kuukauden kuluttua lähetystöstä soitettiin korjaamolle ja pyydettiin käymään. ’Olemme löytäneet isäsi.’ Menin virkailijan luokse. Ensimmäiseksi hän kertoi: ’Papereista löytyneitten tietojen mukaan olet Casali Gianni ja tässä on isäsi osoite.’

Mietin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa mahdolliselle isälleni. Mitä hän sanoisi? Miten hän suhtautuisi minuun? Olin ymmälläni tilanteesta, mutta muutaman kuukauden viiveellä kirjoitin saamaani osoitteeseen ja täysin tuntemattomalle nimelle: Angelo Gianni. Mahdollinen isäni.

Olin hämmästynyt, kun aika pian posti toi kirjeen Italiasta isältäni. Hän todella oli isäni. Kirjeessä hän kertoi tarinani ja kutsui käymään luonaan. Isäni lähetti myös virallisen paperin, jolla todisti minut pojakseen. Näitten papereitten kanssa menin suurlähetystöön kysymään, saisinko passin. Kyllä, minulle luvattiin myöntää näitten tietojen perusteella Italian passi.

Matka Italiaan toteutui noin neljä vuotta myöhemmin. Oli aivan ihmeellistä tavata isä ja sisko, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Isä oli mennyt naimisiin ja hänellä oli silloin kahdeksanvuotias tyttö. Sain perheen. Sedät, tädit ja muut sukulaiset ottivat minut hyvin vastaan.

Mutta minun kotini oli Asmarassa. Olin kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni siellä; niinpä palasin takaisin. En edes ajatellut jääväni Italiaan.

Calli2

Menetin kaiken

Jatkoin korjaamolla, ja myöhemmin perustin oman verstaan. Aloin valmistaa maatalouslaitteita. Menin naimisiin ja sain kaksi lasta.

Sitten tuli vuosi 1974 ja Etiopian vallankumous. Se oli italialaisyhteisölle katasrofi. Asmara muuttui taistelutantereeksi. Kaikkialla ammuttiin. Lähes kaikki, mitä olimme omistaneet, kansallistettiin ja meidät ajettiin pois kodistamme. Pakenimme katoliseen kirkkoon. Meitä oli kirkossa satoja ihmisiä ilman ruokaa ja juomaa monen päivän ajan. Ulkona tulitettiin lähes taukoamatta, Emme tiedä mitä, sillä emme uskaltaneet mennä katsomaan. Vaimoni odotti kolmatta lastamme.

Kaikki me olimme täysin epätietoisia, mitä tulee tapahtumaan. Meitä italialaisia oli ennen vallankumousta ollut pelkästään Asmaran kaupungissa neljästä viiteen tuhatta ja koko Eritreassa paljon enemmän. En tiedä, minkä sopimuksen Italian hallitus oli tehnyt Etiopian vallankumoushallinnon kanssa, mutta meistä osa pääsi bussikuljetuksella Addis Abebaan ja sieltä Alitalian koneella Roomaan. Asmaran kenttä ei ilmeisesti ollut käyttökunnossa.

Etiopian vallankumouksessa menetin kaiken, en vain omaisuuttani vaan myös vaimoni ja syntymättömän lapseni. Nimittäin, kun tulimme Roomaan, hallitus oli luvannut kaikille Etiopian italialaisille mahdollisuuden palata kotiin. Lisäksi meille luvattiin hotellimajoitus kahden kuukauden ajaksi. Muutaman päivän päästä tulomme jälkeen vaimoni sanoi olevansa kipeä. Kävimme klinikalla, mutta lääkärit eivät löytäneet mitään erityistä. Palasimme hotelliin. Illalla vaimoni sanoi voivansa huonosti, joten tilasin ambulanssin. Lähisairaalassakaan lääkärit eivät löytäneet mitään. He lähettivät hänet Rooman keskustaan parempaan sairaalaan. Matkalla sinne hän vaipui koomaan eikä koskaan herännyt.

Se oli elämäni synkin päivä! Olin vieraalla maalla kaiken menettäneenä kahden pienen lapsen kanssa. Silloin olin todella epätietoinen ja poissa tolaltani: Mitä minä teen?

Samaan aikaan Asmarassa tilanne oli hieman helpottunut sen verran, että vallankumoushallituksen ministeri oli käymässä siellä. Olin onnistunut lähettämään viestin anopilleni hänen tyttärensä kuolemasta. Hän oli asiasta syvästi järkyttynyt. Asiaa pahensi vielä se, että tuossa epävakaassa tilanteessa anoppi ei ollut saanut matkustuslupaa luoksemme. Sitä tuskaansa hän oli huutanut kaupungin kaduilla niin kovaa, että ministeri oli kiinnittänyt häneen huomionsa ja kysynyt, mikä hätänä. ’Tyttäreni on kuollut Italiassa, enkä pääse edes hautajaisiin’, hän oli sanonut ministerille. Siinä paikassa ministeri oli kirjoittanut ukaasin tarvittaville virkailijoille passin myöntämiseksi hänelle. Ihme ja kumma, anoppi sai paperit ja pääsi tulemaan Roomaan. Hän oli luonani kolme vuotta hoitaen lapsiani.

Työtä ja opiskelua

Kun vallankumouksen alussa olimme taistelujen keskellä kirkossa Asmarassa, eräs tuttu yrittäjä, kuultuaan että pääsen lähtemään Italiaan, oli antanut osoitteen jonnekin pumppufirmaan. Hän oli käynyt kauppaa sen kanssa ja kehotti, että ota sinne yhteyttä, jos ja kun tarvitset töitä. Niinpä kun Italian hallituksen lupaama kaksi kuukautta oli umpeutumassa, kaivoin osoitteen esiin ja menin pumppufirmaan kyselemään työtä. Omistajan kysymys oli vain: Osaatko arabiaa? Hätäpäissäni valehtelin, että kyllä osaan. Heillä kun oli juuri alkanut kauppa Saudi-Arabian kanssa.

Sain töitä, mutta samalla alkoi hillitön metsästys löytää joku, joka opettaisi minulle arabiaa. Niinpä löysin muutamia tunisialaisia ja muita Pohjois- Afrikan siirtolaisia, jotka osasivat hieman arabiaa. Opiskelin heidän kanssaan tervehdykset ja muutamia fraaseja sekä numeroita.

Sitten koitti totuuden hetki, Saudeista tuli ostaja firmaan ja omistaja haki minut verstaalta tulkiksi. Miten minun käy, paljastunko? Aloitin tervehdyksillä, ja ostaja oli heti juonessa mukana. Hän puhui hitaasti ja yritti käyttää helppoja sanoja. Pärjäsimme yllättävän hyvin. Etiopian kielet amhara ja tigrinja, joita puhuin, ovat arabian sukukieliä, ja niistä oli  jotain apua. Sitten kun tuli vaikeampaa, vaihdoin englanniksi, ja homma alkoi käydä. Kaupat syntyivät.

Mutta kyllä minä nykyisin osaan arabiaa. Opin sitä näin: Kun selvisin ensimmäisistä neuvotteluista, minusta tuli firman kaupparatsu. En ollut myyjä vaan myyjän mukana kulkeva tekniikan tuntija. Autoin valitsemaan oikeanlaisen pumpun oikeaan paikkaan. Olen matkustanut kaikki arabimaat läpi: Egyptistä Jemeniin ja  Kuwaitiin.

Opiskelin arabiaa ihan oikeasti, ja paras oppijakso oli silloin, kun Hussein valtasi Kuwaitin. Olin silloin Riadissa. Saudi-Arabia oli antanut maaperänsä amerikkalaisten käyttöön Kuwaitin vapauttamiseksi, ja niinpä Hussein pommitti myös Riadia. Olin hotellissa, kun tuli hälytys, ja menimme pommisuojaan. Kun seuraavana päivänä menin kävelylle, naapurikorttelin koulu oli saanut osuman ja oli tuhoutunut kokonaan. Lentokenttä oli suljettuna, enkä päässyt pois ennen kuin kuukauden kuluttua. Joka päivä otin taksin ja ajatin ympäriinsä ja vaadin kuljettajaa opettamaan minulle arabiaa. Se oli ihan hyvä oppimisjakso.

Anopin surullinen kohtalo

Kun pääsin jaloilleni taloudellisesti, jätin pumppufirman ja perustin oman maatalouskoneita valmistavan firman. Jatkoin niitten tuotteiden myyntiä arabimaihin.

Menin naimisiin ja sain kaksi lasta toisen vaimoni kanssa. Ensimmäinen vaimoni oli niin kuin minä italialais-etiopialainen, toinen oli italialais-jemeniläinen.

Anoppini oli siis auttamassa minua kolmen vuoden ajan. Hän onnistui saamaan luokseni yhden tyttäristään, siis vaimoni sisaren miehineen. Kun he tulivat, anoppi päätti palata takaisin Asmaraan.

Palattuaan kotimaahan hän koki kuitenkin valtavan pettymyksen. Kommunistihallinto oli ollut Etiopiassa vasta kolme vuotta, mutta maa oli täydessä kurjuudessa. Asmara ei ollut se, mistä hän oli lähtenyt ja millaisena hän sen oli tuntenut. Hän halusi palata takaisin luokseni, mutta ei enää saanutkaan passia eikä lupaa matkustaa.

Reilun vuoden Asmarassa olon jälkeen hän päätti paeta. Kahden tyttärensä kanssa hän käveli öisin seitsemän vuorokauden aikana Asmarasta vuorten yli Sudaniin. Hän ei koskaan kertonut, miten se matka meni ja miten he selviytyivät Khartumiin, mutta sieltä he pääsivät lentäen Roomaan. En tiedä, oliko tuon matkan rasitus vai Asmaran näkeminen järkyttänyt hänet, mutta hän ei ollut lainkaan kunnossa tultuaan luokseni. Muutaman vuoden päästä hän kuoli.

Uusi Etiopia

Vuodet vierivät ja minun bisnekseni menivät hyvin. Olin paljon myyntimatkoilla. Sitten vuosi 1991 toi muutoksen. Etiopiassa tapahtui taas vallanvaihto. Mengistu lähti ja Mellesen uusi hallitus aloitti. Silloin päätin palata katsomaan lapsuuteni maisemia.

Hain uuteen itsenäistyneeseen Eritreaan viisumin italialaisena. En halunnut viranomaisten tietävän, että olin syntynyt Asmarassa. Se osoittautui myöhemmin viisaudeksi. Kävin siellä ja kävin Addis Abebassa. Addiksessa aloin miettiä mahdollisuutta siirtää omaa yritystoimintaa sinne. Tuolloin 1992 Etiopian hintataso oli vielä huomattavasti Eurooppaa matalampi, ja laskin, että jos pystyn tuottamaan tavarat siellä, myös kuljetuskustannukset Saudeihin ovat pienemmät. Niinpä aloitin tuotannon Addiksessa, ja pikkuhiljaa ajoin verstaani Italiassa kokonaan alas. Vuonna 1995 lopetin Italiassa; jätin sinne vain toimiston, kaiken muun siirsin Etiopiaan.

Ennen kuin pääsin aloittamaan, hain Etiopian kansalaisuutta sillä perusteella, että olin syntynyt siellä. Virkailijat tutkivat papereitani ja sanoivat, ettei se käy, olet eritrealainen. Kinasin heidän kanssaan, että silloin kun synnyin, Asmara oli Etiopian kaupunki, synnyin siis Etiopiassa. Nihkeys vain jatkui. Vedin esiin passini ja näytin Eritrean viisumia: Kuinka minulla täytyy olla Eritreaan viisumi, jos olen eritrealainen? En ole, olen etiopialainen. Niin sain kansalaisuuden. Olen täysivaltainen etiopialainen, saan äänestää siellä, samoin kuin saan Italiassakin.

Kirja katosi

Eräällä matkalla Italiasta Saudi-Arabiaan ja sieltä Addis Abebaan minulla oli lentokoneen vaihto Damaskoksessa, Syyriassa. Se oli vuonna 2000. Virkailijat Damaskoksen kentällä saivat minut ylipuhuttua niin, että jätin myös käsimatkatavarani säilytykseen. Minulla oli aikainen lento, ja virkailija sanoi, että kaikki tarvittava on hotellissa.

Niin olikin, paitsi minun kirjani. Olen kova lukemaan; minun tarvitsee lukea sängyssä aina ennen nukahtamista. Nyt minulla ei siis ollut omaa kirjaa mukana. Aloin tutkia huonetta ja löysin huoneeni yöpöydän laatikosta Raamatun. Olin katolilainen, pienenä kastettu ortodoksikirkon kasteella Asmarassa. En tuntenut Raamattua lainkaan. Se kerta oli ensimmäinen, kun pidin pyhää kirjaa kädessäni.

Hassuinta oli, että se mitä ensiksi luin oli jotain ihan outoa, puhui eläimistä ja varsinkin lampaista! Mutta kiinnostuin siitä niin paljon, että aamulla, kun olin lähdössä hotellista, pyysin saada ottaa kirjan mukaani. Hotellin vastaanoton virkailija antoi luvan, heillä oli laittaa uusi siihen huoneeseen. Niinpä minulla oli Raamattu lukemisenani lentokoneessa Syyriasta Saudeihin.

Riadin lentokentän tullissa tuli sitten ongelmia. Virkailija kysyi, mikä kirja minulla oli mukana. Kun kerroin sen olevan Raamatun, hän sanoi, ettei sellaista kirjaa saa tuoda maahan. Olin ihmeissäni, miksei. Mitä vaarallista siinä on? Mutta mikään ei auttanut, jouduin jättämään kirjan tulliin, sain kuitin ja lupauksen, että saan Raamattuni takaisin, kun olen lähdössä maasta.

Kun sitten olin poistumassa maasta, menin lapun kanssa tulliin hakemaan Raamattuani. Virkailija otti lapun ja lähti etsimään sitä. Odottelin, kuulin kuulutuksen, että lentoni on lähdössä, odotin silti. Halusin saada kirjan takaisin. Kysyin virkailijoilta, mitä mahdollisesti on tapahtunut, missä Raamattuni on. Vaikka olin saanut kuitin, ei Raamattua löytynyt. Sitten minua kuulutettiin nimellä ja oli pakko juosta koneeseen. Olin raivoissani ja ihmeissäni. Mikä ihme siinä Raamatussa on, kun se sillä tavalla estettiin viemästä maahan ja vielä hävitettiinkin. Olin todella kiukkuinen.

Mistä saisin Raamatun?

Palattuani Addikseen meillä oli italialaisen yhteisön tapaaminen seuravana iltana. Aloin kysellä ystäviltäni, mistä saisin itselleni Raamatun. Kukaan ei tiennyt sitä, mutta eräs ystäväni antoi etiopialaisen saarnaajan puhelinnumeron ja arveli, että hän voisi auttaa. Heti kotiin päästyäni soitin tuohon numeroon ja kerroin tarvitsevani Raamatun. Sain kutsun tulla seuraavaksi illaksi heidän kokoukseensa. Saisin Raamatun, mutta samalla tuo saarnaaja halusi opastaa minua Jumalan sanan tutkimisessa.

Kokous, johon menin, oli helluntaikirkon kokous. Sain opetusta ja myös oman Raamatun, joka oli englanninkielinen, samanlainen kuin Damaskoksesta saamani. Myöhemmin sain Italiasta myös italiankielisen Raamatun. Kävin kokouksissa ja luin Raamattua noin vuoden verran. Seuraavan kesän sadekautena halusin liittyä tuohon seurakuntaan. Minulle oli selvää, missä halusin tulla kastetuksi. Niinpä matkustimme seurakunnan kanssa noin 200 kilometriä Addiksesta lounaaseen Langano-järven rannalle, missä sain kasteeni.

Näin jälkikäteen ajatellen myös ikävät tapahtumat voivat vaikuttaa hyvän asian puolesta. En ehkä koskaan olisi saanut tietää tuosta seurakunnasta, jos olisin saanut pitää Raamattuni Saudeissa. Oli Jumalan johdatusta, että he veivät sen ja jouduin etsimään itselleni uuden. Sitä kautta tutustuin tuohon pastoriin ja löysin seurakunnan.

Lapseni ovat myös tulleet uskoon, ja he ovat perustaneet Italiaan oman protestanttisen seurakunnan, joka kasvaa. Olen iloinen siitä.”

Vapaasti englannin, italian ja amharan kielistä muistiin merkinnyt:
 Aki Tuppurainen
Kirjoittaja toimii lähetystyössä Etiopiassa

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hei ystävät! Työ on vienyt mennessään. Kreikan rajojen sulkeuduttua talvella pakolaiskeskuksemme on kerta toisensa jälkeen täyttynyt ihmisistä niin, ettei aina

Ajatuksia työstä ja elämästä Ateenassa

Hei ystävät!

Työ on vienyt mennessään. Kreikan rajojen sulkeuduttua talvella pakolaiskeskuksemme on kerta toisensa jälkeen täyttynyt ihmisistä niin, ettei aina kaikkia halukkaita edes voida ottaa sisään. Toisaalta voi ajatella, että mitä pidempään työssä on, sitä enemmän siihen pääsee käsiksi ja oma paikka löytyy, ihmisiin tutustuu ja luottamusta syntyy. Tämä työ on hyvin paljon ihmissuhdetyötä. Se on antoisaa ja kuluttavaa, mutta usein hyvin haastavaa, kun tarvitsevia ihmisiä on niin paljon. Kotiin tullessa huomaa usein olevansa aivan poikki. Tykkäämme kuitenkin olla täällä, ja myönteisessä työntekijäporukassa on kiva tehdä töitä.

Huomaamme viettävämme enemmän aikaa uudessa klinikkahuoneessa ihmisten vaivoja kuunnellen. Raskaana olevia tulee koko ajan lisää ja lisää. Monenlaisia vaivoja tullaan näyttämään, ja koetamme selvittää, minne ihmisiä voisi lähettää hoitoa saamaan. Itse toki yritämme myös parhaamme mukaan auttaa, jos vain voimme. Tuntuu siltä, että olemme taas keskellä uuteen kulttuuriin sopeutumista. Nyt erilaisuus tuntuu hankalalta ja rasittavalta, mutta kyllä siihen tottuu ja sen oppii hyväksymään.

Vakavat katseet pureutuvat syvälle sieluun

Ihmisten hätä tulee täällä konkreettiseksi kuunnellessa pakolaisten tarinoita ja vakavien katseiden pureutuessa syvälle sieluun. Heillä on jokaisella oma erityinen tarinansa, vaikka monet niistä ovatkin menetyksineen ja järkyttävine yksityiskohtineen hyvin samanlaisia. Niitä kuunnellessamme voimme vain kantaa heitä Jumalalle. Meillä ei ole yhteistä kosketuspintaa heidän kokemuksiensa kanssa. Jeesuksella kuitenkin on, ja hän välittää meistä jokaisesta.

Kristittyjen apu sekä aito välittäminen puhuttelevat pakolaisia. He joutuvat kohtaamaan omat ennakkoluulonsa ja kyseenalaistamaan aiemmin kristityistä kuulemansa asiat. Persiankieliset seurakunnat kasvavat täällä kovaa vauhtia, ja ne tarvitsevatkin paljon rukousta sekä monenlaista muuta tukea.

Jumala ohjaa kokonaisia kansakuntia, mutta samalla hän välittää myös yksittäisen ihmisen pienimmästäkin asiasta. Eräs vanhempi nainen kertoi Jeesuksen ilmestyneen hänelle eräänä päivänä. Jeesus sanoi hänelle: ”Minulla on sinulle ovi avoinna.” Seuraavana päivänä tämä nainen sai kuulla saaneensa turvapaikan Kreikasta. Voi sitä riemua, mikä hänellä oli! Pikkuhiljaa asiat järjestyvät. Ja vaikkeivät järjestyisikään, niin silti meillä on turva Jumalassa, ja siksi ei tarvitse pelätä.

Pakolaisten_tukena_Ateenassa

Omista ongelmista huolimatta moni kreikkalainen auttaa

Monet kreikkalaiset ovat väsyneitä pakolaisiin, koska heillä itselläänkin on paljon ongelmia. On kuitenkin ollut rohkaisevaa kuulla, että monet evankeliset seurakunnat auttavat pakolaisia konkreettisesti ja useat yksittäiset perheet ovat ottaneet pakolaisia kotiinsa asumaan. On suuri mahdollisuus osoittaa Jumalan rakkautta hädässä oleville, ja monet kreikkalaiset ovat omista vaikeuksistaan huolimatta ottaneet haasteen vastaan. Olkoon se meille kaikille rohkaisuksi.

Kiitokset teille kun olette mukana. Olemme myös saaneet pitää vieraita Suomesta ja ulkomailta kevään aikana. On aivan upeaa, kun saamme tehdä työtä yhdessä.

Kirjoittaja toimii pakolaistyössä Ateenassa. Turvallisuussyistä nimiä ei julkaista.

Lahjoita tähän työhön: