Avainsana-arkisto: työleiri

Weimar on kuuluisa saksalaiskaupunki: siellä asuivat 1700- ja 1800-luvuilla esimerkiksi kirjailijat Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller sekä säveltäjät Franz Liszt ja Johann Sebastian Bach.  Goethellä

Taideteos ”Taisteluni”, tekijä Karl Stojka, vanki nro Z:574, syntynyt 20.4.1931 Wamperdorfissa romaniperheeseen. Hänet vangittiin 3.4.1943 kesken koulupäivän ja vietiin ensin Auschwitziin ja sieltä 3.9.1944 Buchenwaldiin.

”Annamme anteeksi, mutta meitä ei saa unohtaa”

Weimar on kuuluisa saksalaiskaupunki: siellä asuivat 1700- ja 1800-luvuilla esimerkiksi kirjailijat Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller sekä säveltäjät Franz Liszt ja Johann Sebastian Bach. 

Goethellä oli tapana kävellä Etterbergin pyökkimetsässä kaupungin ulkopuolella ja istuskella kannon päässä katselemassa kaunista maisemaa. Juuri sinne niin sanotun Goethen kannon ympärille perustettiin myöhemmin Buchenwaldin (suom. pyökkimetsä) keskitysleiri.

Keskitysleirin rakentaminen aloitettiin kesällä 1937 pääasiassa poliittisten vankien pakkotyön voimalla. Vankeja oli aluksi 300, mutta jo muutaman kuukauden sisällä luku kohosi tuhanteen. Keskitysleirin ulkopuolelle rakennettiin SS-miehille majoitus- ja koulutustiloja. Leirin ensimmäiset vanginvartijat olivat vapaaehtoisia siviilejä, jotka nopeasti liittyivät SS-miesten joukkoon ja saivat ”asiaan kuuluvan” koulutuksen Buchenwaldissa.

Buchenwald olikin yksi johtavista keskitysleirivartijoiden koulutuskeskuksista, ja sieltä lähetettiin vartijoita muihin keskitysleireihin. Buchenwald oli myös 139 muun keskitysleirin ylin hallinnollinen keskus . Sen ensimmäisenä johtajana toimi Karl-Otto Koch (1937–41).  Hän ja hänen vaimonsa Ilse olivat kuuluisia raakuudestaan. Rouva Kochilla oli mieltymys ihmisten tatuointeihin. Hän teki jopa lampunvarjostimia kuolleiden ihmisten ihosta. Leiriä johtavat SS-miehet asuivat upeissa huviloissa hieman leirin ulkopuolella ja elivät ylellistä elämää. He jopa perustivat leirin sisälle eläintarhan omille lapsilleen.

Pikku-leirin talli.

Buchenwald oli nimenomaan työleiri, jonka tarkoituksena oli näännyttää vangit työllä. Poliittiset vangit saivat palkkaa yhden markan ja 65 penniä päivässä, muille palkkaa ei maksettu. Leirillä oli niin sanottu vankien kauppa, josta he saivat kerran viikossa ostaa ruokaa. Poliittiset vangit järjestäytyivät nopeasti ja saivat aikaan sen, että monet leirillä olevat lapset ja nuoret säilyivät hengissä ja jopa pääsivät heidän järjestämänsä koulutuksen piiriin.

Leirin asukasmäärä kasvoi nopeasti. Vuoden 1938 kristalliyön jälkeen leirille tuotiin noin 10.000 saksalaista juutalaismiestä. Saksan sotatoimien ja valloitusten edetessä leirille tuotiin yhä lisää ihmisiä eri Euroopan maista.  Vuosien 1937–1945 välisenä aikana Buchenwaldissa  oli vangittuna kaikkiaan noin 280.000 ihmistä.

Heistä kuoli leirillä arviolta 56.000 ihmistä – rankkaan työhön, ravinnon puutteeseen, fyysiseen pahoinpitelyyn, tauteihin ja niin sanottuihin lääketieteellisiin kokeisiin. Leirillä kokeiltiin tuberkuloosirokotusta, ja sen seurauksena useat sadat sairastuivat ja kuolivat. Venäläisiä sotavankeja tapettiin ampumalla noin 8.000 ja hirttämällä noin 1.000. Viimeisinä kuukausina ennen liittoutuneitten tuloa, kun SS tiesi, että sota oli hävitty, tapettiin myrkyllä kaikki, jotka olivat sairaita tai liian heikkoja jatkokuljetuksiin.

Vankien vaatteita.

Leirin vangit joutuivat käyttämään erivärisiä kolmioita, joista näkyi heidän ”rikoksensa”. Juutalaisille oli keltaiset kolmiot, poliittisille vangeille punaiset, pikkurikollisille vihreät. Leirillä oli myös vangittuina Jehovan todistajia, jotka eivät suostuneet kunnioittamaan Hitleriä ja tekemään natsitervehdystä.  Siellä oli myös kristittyjä, jotka eivät suostuneet kunnioittamaan Hitleriä tai olivat suojelleet juutalaisia. Lisäksi siellä oli heikkolahjaisia, niin sanottuja työtä vieroksuvia henkilöitä, jotka eivät pystyneet elättämään itseään, ja homoseksuaaleja.

Suurin osa Buchenwaldin vangeista oli miehiä, vaikkakin leirin historian aikana seillä oli 500–1.000 naisvankia, jotka pakotettiin ”työskentelemään” seksiorjina. Myöhemmin leirille tuotiin noin 160 liittoutuneiden sotavankia ja lähes 10.000 venäläistä sotavankia.

Nimenhuuto.

Leirin kauhistuttavin osa on niin sanottu Pikkuleiri, josta nykyisin ei ole muuta muistoa kun kaunis metsä. Tämä leirin osa oli muusta leiristä piikkilangalla eristetty alue, minne vietiin tuhansia vankeja noin 80 hevosen tarpeisiin tehtyihin ikkunattomiin puutaloihin. Nämä niin sanotut tallit olivat noin 40 x 10 metrin kokoisia, ja niissä oli neljässä kerroksessa ahtaita ”hyllyjä”, joilla vangit nukkuivat. Majoitustilojen puutteen takia osa ihmisistä oli jopa majoitettuna kahteen telttaan vuonna 1944.

Pikkuleirin vangeilla ei ollut työpalvelusta, ja he saivat puolet vähemmän ruokaa kuin muut. Heillä ei ollut saniteettitiloja, joten pikkuleirissä kuoli ihmisiä huomattavasti enemmän kuin  pääleirissä.

Sodan viimeisinä kuukausina juuri pikkuleiriläiset lähetettiin niin sanotuille kuolemanmarsseille. Yli 28.000 ihmistä pakotettiin kulkemaan yli 300 kilometrin matka Dachaun, Flossenburgin ja Theresienstadtin keskitysleireille. Arviolta kolmas osa heistä kuoli marssien aikana.

Leirille oli jäänyt noin 21.000 ihmistä, kun Yhdysvaltain armeija saapui sinne 11. huhtikuuta 1945. He olivat heikkokuntoisia, ja seuraavina päivinäkin heistä kuoli päivittäin noin sata.

Varmasti pikkuleiri oli yksi järkyttävimpiä koskaan kohdattuja näkyjä. USA:n armeija pakotti noin tuhat Weimarin kaupungin asukasta kulkemaan kahdeksan kilometrin matkan kaupungista leirille ja katsomaan näkyä omin silmin.

Tässä tilassa ihmisiltä, joilta oli jo riistetty kaikki, riistettiin vielä kuoleman jälkeen kultahampaat suusta.

Tämän päivän vierailijaa hämmästyttää leirin valtava koko. Parakit on muutamaa näytekappaletta lukuun ottamatta purettu. Paikalla on krematorio ja iso rakennus, joka oli aikoinaan vangeilta takavarikoitujen tavaroiden varasto. Sinne on pystytetty pysyvä keskitysleirin historiasta kertova näyttely . Viereisessä rakennuksessa on taidenäyttely, jossa on vankien taideteoksia. Osa niistä on tehty vankeusaikana, osa sen jälkeen.

Itse esineitä ei ole paljon esillä, vaan asiakirjoja ja leirillä olleiden ihmisten kertomuksia voi kuunnella ja lukea. Informaatiopisteestä saa kuulokkeet, joiden kautta voi kuunnella kertomusta leirin historiasta. Informaatiokeskuksen vieressä on elokuvateatteri, jossa näytetään dokumenttia Buchenwaldin leiristä.

Käynti leirillä on häkellyttävä, ekä yhden käynnin aikana pysty omaksumaan kuin osan. Mieleeni jäi se, miten monessa kohdassa leiriltä selvinneet sanoivat: ”Annamme anteeksi, mutta meitä ei saa unohtaa.” Ymmärsin tämän niin, että he eivät halua oman kohtalonsa eivätkä etenkään leirillä kuolleiden ihmisten kohtalon unohtuvan.

Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä

Tallenna