Avainsana-arkisto: Tarja

Böömistä kotoisin oleva puuseppä Christian David työskenteli vuonna 1722 Saksin ruhtinaskunnassa. Tuohon aikaan katolinen kirkko vainosi protestanttisia kristittyjä. David kuuli

”17. kesäkuuta 1722 tällä paikalla aloitettiin Herrnhutin rakennuksen rakennustyöt ja tästä kohdasta kaadettiin ensimmäinen puu.” Kuva Heidi Tohmola

Herrnhutin herätys synnytti voimakkaan lähetystyön

Böömistä kotoisin oleva puuseppä Christian David työskenteli vuonna 1722 Saksin ruhtinaskunnassa. Tuohon aikaan katolinen kirkko vainosi protestanttisia kristittyjä. David kuuli ja innostui kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin julistuksesta. Hän pyysi tältä lupaa, että Böömistä ja Määristä, nykyisen Tšekin alueelta, protestanttiset kristityt saisivat muuttaa asumaan kreivin maille luterilaisen Saksin ruhtinaskunnan puolelle. Nuori kreivi, silloin 22- vuotias, oli syvästi uskova, ja uskonveljien hätä kosketti häntä ja hän antoi luvan.

17. kesäkuuta 1772 Christian David kaatoi kreivin maa-alueella ensimmäisen puun, ja uskontopakolaisten pieni ryhmä alkoi rakentaa sinne talojaan. ”Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani”, he lauloivat psalmin 84 jakeen 4 sanoilla. He antoivat alueelle nimen Herrnhut, Jumalan suoja.

Alueelle muutti loppujen lopuksi noin 500 protestanttista kristittyä, joista useimmat olivat hussilaisia, uskonpuhdistaja Jan Husin (1369–1415) kannattajia. Hus oli poltettu roviolla kerettiläisenä vuonna 1415, mutta Böömin alueella oli paljon hänen kannattajiaan. He olivat jo vuonna 1457 perustaneet böömiläis-määriläisen kirkon, jota myös kutsuttiin nimellä Veljien yhteys, Unitas Fratum.

Herrnhutiin muutti myös muita protestanttisia uskovia. Eri ryhmien välillä oli jännitteitä. Von Zinzendorf yritti saada rauhaa ja yhtenäisyyttä heidän keskuuteensa.

Pyhän Hengen kosketus

Elokuun 13. päivänä vuonna 1727 oli ehtoollisjumalanpalvelus Berthelsdorfin kylän luterilaisessa kirkossa. Pyhä Henki kosketti ihmisiä voimakkaasti. He itkivät syntejään, pyysivät toisiltaan anteeksi kovasydämisyyttään ja katuivat rakkaudettomuuttaan.

Berthelsdofrin kirkko

Tästä alkoi herätys, jonka seuraukset olivat ennennäkemättömät. Uskovat perustivat rukousvartion, joka kesti päivittäin 24 tuntia. Tämä taukoamaton rukous jatkui koko vuorokaudet ja viikot ympäri  yli sata vuotta.

Hernnhutin yhteisön hengelliseksi johtajaksi tuli kreivi von Zinzendorf. Hän järjesti kaikki uskovat ryhmiksi, jotka kokoontuivat aamuisin ja iltaisin yhteisiin kokouksiin. Lauantaisin ja sunnuntaisin oli rukouksen ja ylistyksen päivä. Yksinäiset naiset ja miehet asuivat erillisissä rakennuksissa. Heillä oli suuri rakkaus Kristukseen ja palava halu viedä evankeliumia eteenpäin.

Ensimmäiset lähetystyöntekijät halusivat pestautua orjiksi päästäkseen lähetystyöhön

Vuonna 1731 von Zinzendorf oli tavannut Tanskan hovissa Karibialta Saint Thomasin saarelta vapautetun Anton-nimisen orjan, joka oli kertonut orjien hirveistä olosuhteista. Von Zinzendorf kertoi tarpeesta saada saarille lähetystyöntekijöitä kertomaan heille evankeliumia. 21. elokuuta 1732 lähtivät Herrnhutista ensimmäiset lähetystyöntekijät Johann Leonhard Dober ja David Nitschmann.

Dober ja Nitschmann tulivat Tanskaan ja halusivat purjehtia Saint Thomansin saarelle, mutta Tanskan Länsi-Intian kauppakomppania ei antanut heille lupaa matkustaa sinne. He tarjoutuivat orjiksi, jotta olisivat päässeet laivaan, mutta siihenkään ei tullut lupaa, koska valkoihoiset eivät voineet olla orjia. He olivat ammatiltaan puuseppä ja savityöläinen ja aikoivat elättää itsensä omalla työllään. Lopulta he von Zinzendorfin avulla saivat tukea Tanskan kuninkaalta Kristian VI:lta ja pääsivät lähtemään Karibialle.

Lähetystyöntekijöitä alkoi virrata eri puolille maailmaa

Seuraavat lähetystyöntekijät lähtivät Tanskan hallinnassa olevaan Grönlantiin vuonna 1733. Sen jälkeen alkoi ennennäkemätön lähetystyöntekijöiden lähettämisen aalto. Ensimmäisten neljän vuoden aikana 24 henkilöä lähti Herrnhutista maailmalle. Heillä ei ollut tukenaan isoa lähetysjärjestöä, vaan useimmat saivat mukaansa pienen rahasumman, ja he elättivät itsensä tekemällä työtä kohdemaassaan. Rukoustuki oli vahva, koska 24/7 -rukousvartio rukoili Hernnhutissa heidän puolestaan herkeämättä.

Kartta lähetyskohteista

Ensimmäisten sadan vuoden aikana herrnhutilaiset aloittivat seuraavat lähetyskohteet:

1734 Ruotsin Lappi
1735 Yhdysvaltain cherokee-intiaanit
1735 Etelä-Amerikan Suriname
1736 Venäjän Arkangeli
1737 Etelä-Afrikka
1737 Länsi-Afrikka
1737 Liettua ja Viro
1738 Etelä-Carolinan afrikkalaiset orjat
1737 Etelä-Amerikan Guayana
1740 Sri Lanka
1740 Algeria
1741 Yhdysvaltain irokeesi-, delaware-, mohikaani- ja shawnee-intiaanit
1746 Persia
1752 Kanadan Labrador
1753 Pohjois-Carolinan chrerokee- ja creek-intiaanit
1754 Karibian saarten Barbados ja myöhemmin Saint Kittsin ja Tobagon afrikkalaiset orjat
1765 Venäjän kalmukit
1779 Länsi-Afrikan Ghana
1776 Intia
1781 Kaukasia
1792 Etelä-Afrikka

Osassa näistä maista työ jäi vain yritykseksi, kuten Algeriassa, Persiassa, Sri Lankassa ja Intiassa. Toisissa maissa on työskennelty aivan viime aikoihin asti.

Rukouksen ja Kristuksen rakkauden voimalla

Lähetystöntekijät muun muassa tutkivat alueen kieltä ja kulttuuria, tekivät kielioppeja, aapisia, ja sanakirjoja, käänsivät Raamattua, tekivät etnologista tutkimustyötä ja perustivat sairaaloita ja kouluja. Jotkut lähetit kuolivat sairauksiin ensimmäisten kuukausien aikana, toiset elivat työalueellaan yli 50 vuotta.

Kaikkialla heillä oli palava into kertoa Kristuksesta ja siitä, että jokainen ihminen on hänelle arvokas. He joutuivat monesti hallintojärjestelmän epäsuosioon, koska painottivat sitä, että jokainen on tärkeä. Etelä-Afrikasta heidät häädettiin pois, koska he ”kohtelivat mustia liian hyvin”.  Yli kaksisataa vuotta sen jälkeen Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti Nelson Mandela nimesi presidentinkanslian huoneensa böömi-määriläisten lähetystyöntekijöiden lähetyskeskuksen mukaan tunnustukseksi heidän työstään.

Herrnhutin lähetystyössä erityisen merkittävää on, että sen katalysaattorina oli nuori kreivi ja muutama sata tšekkiläistä ja saksalaista uskovaa, jotka olivat käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Tämä joukko sai lähetettyä enemmän lähetystyöntekijöitä kuin koko kristikunta oli edeltävinä vuosisatoina lähettänyt. Nämä uskovat rakastivat Kristusta ja kokivat oman pelastumisensa niin tärkeäksi, että halusivat kertoa muille tästä Kristuksen rakkaudesta. Herätys syntyi, ja vasta kirkkaudessa tulemme ymmärtämään sen suuruuden.

Näin syntyi Päivän Tunnussana -kirjanen

Toukokuun 3. päivän iltana 1728  kreivi von Zinzendorf antoi seurakunnalle raamatunlauseen, päivän tunnussanan. Hän valitsi joka päiväksi uuden tunnussanan Vanhasta testamentista ja kirjoitti sanan yhteyteen laulun. Päivän tunnussana annettiin iltaisin veljesseurakunnan jäsenille, ja seuraavana aamuna se toimitettiin kaikkiin Herrnhutin 32 taloon ja jakeesta keskusteltiin yhdessä.

Lappuja, joihin tunnussanat kirjoitettiin.

Myöhemmin mietittiin, että olisi parempi, jos tunnussanat voitaisiin painattaa kirjaksi ja jakaa isommalle yleisölle. Von Zinzendorf valitsi 365 jaetta Raamatusta, ja ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1731 Herrnhutissa. Päivän tunnussanan lisäksi jokaiselle päivälle oli laulun säkeistö.

Von Zinzendorfin kuoleman jälkeen vuonna 1760 Päivän Tunnussana -kirjan painamista jatkettiin.

Ensimmäinen painettu tunnussana

Suomeksi Päivän Tunnussanaa on julkaistu vuodesta 1905 alkaen. Julkaisijana on Karjalan Evankelinen Seura. Päivän Tunnussana kootaan edelleen Hernnhutissa, ja nykyään se ilmestyy 62 kielellä. Suurin painos on saksankielinen, noin 900 000 kappaletta, ja toiseksi suurin  suomenkielinen, noin 90 000.

Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta sinulle!

Lähteet:
Etnologinen museo, Herrnhut
Ethnographie und Herrnhuter Mission
Katalog zur ständigen Ausstellung, 2003 Dresden Staatliches Museum fur Völkerkunde
Päivän Tunnussana

Noin puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Oranienburgin pikkukaupungin liepeillä, sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri . Leiri sai alkunsa maaliskuussa 1933 natsien päästyä valtaan,

Holokaustin muistojuhlan kukkia. Kuva Tarja Ikäheimonen

Keskitysleiri Berliinin ulkopuolella

Noin puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä, Oranienburgin pikkukaupungin liepeillä, sijaitsee Sachsenhausenin keskitysleiri . Leiri sai alkunsa maaliskuussa 1933 natsien päästyä valtaan, kun  Waffen-SS eli natsi-Saksan SS-joukkojen aseistettu siipi pystytti keskitysleirin entisen olutpanimon alueelle.

Aluksi leirille tuotiin etupäässä kansallissosialismia vastustaneita poliitikkoja, kommunisteja, lehtimiehiä ja vastaavia. Leiri ei aluksi ollut varsinainen tuhoamisleiri, mutta siellä oli epäinhimilliset olot ja vankeja pidettiin nälässä. Leiri oli hyvin julkisella paikalla. Vilkas tie pohjoisesta kohti Berliiniä kulki leirin vierestä. Lisäksi vankeja vietiin ulkopuolelle töihin ja heistä jotkut pääsivät pakenemaan. Karanneet vangit levittivät leiristä tietoa ulkomaailmassa, mutta heidän paljastuksiinsa ei juuri reagoitu.

Vuonna 1934 tämä ensimmäinen leiri suljettiin, ja Sachsenhausenin kaupunginosaan, noin puolentoista kilometrin päähän Oranienburgin keskustasta, rakennettiin uusi SS:n hallitsema keskitysleiri. Sinne natsit toivat vastustajiaan sekä juutalaisia ja muita rodullisesti ala-arvoisiksi lukemiaan, kuten romaneja ja homoseksuaaleja. Toisen maailmansodan syttymisen jälkeen sinne tuotiin sotavankeja sekä itä- että länsirintamalta. Noin 10 000 venäläistä sotavankia surmattiin vuonna 1941 vain parin kuukauden sisällä.

Sachsenhausenin keskitysleirin pääsisäänkäynti. Kuva Tarja Ikäheimonen

Arbeit macht frei, työ vapauttaa

Uusi leiri oli kolmion muotoinen. Sen rakennuksien rivistöt muodostivat kehiä A-torni -nimistä sisäänkäyntiä kohden. Monien muiden keskitysleirien tavoin A-tornin portissa luki motto Arbeit macht frei, työ vapauttaa. Leirin toiminta-aikana vuosina 1933–1945 siellä oli vangittuna yli 200 000 ihmistä.

Sachsenhausenin leirillä toimi myös kaikkien Saksan valtakunnan keskitysleirien keskushallinto. Siellä työskenteli muun muassa Rudolf Höss, joka oli myöhemmin pahamaineisen Auschwitzin keskitysleirin päällikkö.

Sachsenhausen luokitellaan ensisijaisesti työleiriksi, mutta siellä myös murhattiin systemaattisesti kymmeniätuhansia ihmisiä. Vangit kuolivat myös tauteihin, nälkään, pakkotyöhön, kylmään ja pahoinpitelyihin. Vuonna 1942 natsit rakensivat leirille Z-asema -rakennuskompleksin, jossa sijaitsi kaasukammio. Heidän vitsinään oli, että se tarkoittaisi vankien elämän viimeistä kohdetta, sillä Z on saksalaisten aakkosten viimeinen kirjain.

Saksan häviö läheni

Vuoden 1945 alussa Sachsenhausenissa oli noin 58 000 vankia ja sitä ympäröivillä alaleireillä yli 20 000 lisää. Kun Neuvostoliiton puna-armeja tavoitti Oder-joen Saksan itärajalla helmikuussa 1945, leirin komendantti määräsi vangit evakuoitaviksi. Heikot vangit sekä vaarallisiksi luokitellut vangit, kuten venäläis- ja brittiupseerit, ammuttiin. Tätä seuranneina viikkoina tuhansia vankeja siirrettiin muille keskitysleireille.

Huhtikuun 21. päivänä leirillä oli jäljellä 38 000 vankia. Näistä 35 000 jaettiin viidensadan vangin yksiköihin, jotka sitten komennettiin marssimaan luoteeseen. Sodan viimeisten päivien kuolonmarsseilla vilu, nälkä, uupumus ja SS-miesten väkivalta tappoivat monia. Vihdoin 29. huhtikuuta 1945 vartijat pakenivat, ja Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton joukot vapauttivat loput vangeista.

Norjalaiset vangit saivat ruokaa kotoontansa. Kuva Tarja Ikäheimonen

Leirille jääneistä noin 3 000 vangista kolmesataa kuoli vapautusta seuranneina viikkoina vankeusaikanaan kokemiensa rasitusten vuoksi. Sodan loppumetreillä natsit yrittivät piilottaa todisteita massamurhasta läheiseen kanavaan. Kuitenkin neuvostojoukot löysivät saapuessaan paikalle vielä tonneittain tuhkaa ja luita.

Erikoisleiri nro 7

Heti voitonjuhlan jälkeen puna-armeija alkoi rakentaa kymmentä erikoisleiriä valloittamilleen alueille. Elokuussa vuonna 1945 Sachsenhausenista tuli erikoisleiri nro 7. Leirille koottiin vangittuja natseja, erityisesti natsipuolueen jäseniä, mutta myös maanpettureina pidettyjä puna-armeijan sotilaita. Siten esimerkiksi natsien Sachsenhausenissa pitämiä venäläisiä sotavankeja joutui nyt uudestaan samaan paikkaan omien maanmiestensä vangitsemina.

Erikoisleiri nro 7 oli eristetty ulkomaailmasta täydellisesti. Leiri oli tarkoitettu kovennettuun vankeusrangaistukseen ja siellä harjoitettiin myös kommunistista uudelleenkasvatusta. Vangit eivät joutuneet kovaan pakkotyöhön eikä heitä ollut tarkoitus tuhota. Siitä huolimatta erikoisleiriin vangituista 60 000 ihmisestä noin 12 000 kuoli vankilaolojen vuoksi nälkään ja tauteihin. Vuonna 1950 erikoisleiri lakkautettiin ja vangit vapautettiin.

Leirivierailu mietityttää

Vuonna 1961 leiristä tehtiin kansallinen muistomerkki, ja vuodesta 1993 alueella on toiminut keskitysleirimuseo.

Vierailu leirillä on vaikuttava kokemus. Siellä oli krematorio, jossa poltettiin surmattujen ihmisten ruumiita. Ruumiiden polttamisen hajun ja savun on täytynyt haista puolentoista kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Mitä ihmiset ajattelivat? Mikseivät he reagoineet mitenkään? He vain jatkoivat vuosikausia normaalia elämäänsä tekemättä mitään. Pohdin sitä, miten voimme joutua syyllisiksi hirmutekoihin vain siksi, että emme tee mitään.

Sachsenhausen työleirin parakkeja. Kuva Tarja Ikäheimonen

Passiivisesti hyväksymme pahan vallan kasvun. Historia toistaa itseään. Jos nykypäivinä voimme Suomenkin kaduilla nähdä natsi-lippujen liehuttamista, niin miten me reagoimme siihen? Tai siihen, kun vanhuksia, vammaisia, iholtaan erivärisiä ihmisiä tai niin sanotusti lisäarvoa tuottamattomia ihmisiä kohdellaan kaltoin.

Hyväksymmekö me sen, että heitä nimitetään ihmisroskaksi? Jos pahaa ei vastusteta, niin se kasvaa koko ajan. Kristittyinä me tiedämme, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja on Kristuksen lunastustyön tähden äärettömän arvokas. Onko tämä tieto meillä vain pään tietoa, vai elämmekö me uskomme mukaisesti? Lähdemmekö puolustamaan niitä, joita sorretaan? Vai katselemmeko me vain vierestä hiljaa?

Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin.  Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin,  tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta sinulle!

 

Weimar on kuuluisa saksalaiskaupunki: siellä asuivat 1700- ja 1800-luvuilla esimerkiksi kirjailijat Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller sekä säveltäjät Franz Liszt ja Johann Sebastian Bach.  Goethellä

Taideteos ”Taisteluni”, tekijä Karl Stojka, vanki nro Z:574, syntynyt 20.4.1931 Wamperdorfissa romaniperheeseen. Hänet vangittiin 3.4.1943 kesken koulupäivän ja vietiin ensin Auschwitziin ja sieltä 3.9.1944 Buchenwaldiin.

Keskitysleirien uhreja ei saa unohtaa

Weimar on kuuluisa saksalaiskaupunki: siellä asuivat 1700- ja 1800-luvuilla esimerkiksi kirjailijat Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller sekä säveltäjät Franz Liszt ja Johann Sebastian Bach. 

Goethellä oli tapana kävellä Etterbergin pyökkimetsässä kaupungin ulkopuolella ja istuskella kannon päässä katselemassa kaunista maisemaa. Juuri sinne niin sanotun Goethen kannon ympärille perustettiin myöhemmin Buchenwaldin (suom. pyökkimetsä) keskitysleiri.

Keskitysleirin rakentaminen aloitettiin kesällä 1937 pääasiassa poliittisten vankien pakkotyön voimalla. Vankeja oli aluksi 300, mutta jo muutaman kuukauden sisällä luku kohosi tuhanteen. Keskitysleirin ulkopuolelle rakennettiin SS-miehille majoitus- ja koulutustiloja. Leirin ensimmäiset vanginvartijat olivat vapaaehtoisia siviilejä, jotka nopeasti liittyivät SS-miesten joukkoon ja saivat ”asiaan kuuluvan” koulutuksen Buchenwaldissa.

Buchenwald olikin yksi johtavista keskitysleirivartijoiden koulutuskeskuksista, ja sieltä lähetettiin vartijoita muihin keskitysleireihin. Buchenwald oli myös 139 muun keskitysleirin ylin hallinnollinen keskus . Sen ensimmäisenä johtajana toimi Karl-Otto Koch (1937–41).  Hän ja hänen vaimonsa Ilse olivat kuuluisia raakuudestaan. Rouva Kochilla oli mieltymys ihmisten tatuointeihin. Hän teki jopa lampunvarjostimia kuolleiden ihmisten ihosta. Leiriä johtavat SS-miehet asuivat upeissa huviloissa hieman leirin ulkopuolella ja elivät ylellistä elämää. He jopa perustivat leirin sisälle eläintarhan omille lapsilleen.

Pikku-leirin talli.

Buchenwald oli nimenomaan työleiri, jonka tarkoituksena oli näännyttää vangit työllä. Poliittiset vangit saivat palkkaa yhden markan ja 65 penniä päivässä, muille palkkaa ei maksettu. Leirillä oli niin sanottu vankien kauppa, josta he saivat kerran viikossa ostaa ruokaa. Poliittiset vangit järjestäytyivät nopeasti ja saivat aikaan sen, että monet leirillä olevat lapset ja nuoret säilyivät hengissä ja jopa pääsivät heidän järjestämänsä koulutuksen piiriin.

Leirin asukasmäärä kasvoi nopeasti. Vuoden 1938 kristalliyön jälkeen leirille tuotiin noin 10.000 saksalaista juutalaismiestä. Saksan sotatoimien ja valloitusten edetessä leirille tuotiin yhä lisää ihmisiä eri Euroopan maista.  Vuosien 1937–1945 välisenä aikana Buchenwaldissa  oli vangittuna kaikkiaan noin 280.000 ihmistä.

Heistä kuoli leirillä arviolta 56.000 ihmistä – rankkaan työhön, ravinnon puutteeseen, fyysiseen pahoinpitelyyn, tauteihin ja niin sanottuihin lääketieteellisiin kokeisiin. Leirillä kokeiltiin tuberkuloosirokotusta, ja sen seurauksena useat sadat sairastuivat ja kuolivat. Venäläisiä sotavankeja tapettiin ampumalla noin 8.000 ja hirttämällä noin 1.000. Viimeisinä kuukausina ennen liittoutuneitten tuloa, kun SS tiesi, että sota oli hävitty, tapettiin myrkyllä kaikki, jotka olivat sairaita tai liian heikkoja jatkokuljetuksiin.

Vankien vaatteita.

Leirin vangit joutuivat käyttämään erivärisiä kolmioita, joista näkyi heidän ”rikoksensa”. Juutalaisille oli keltaiset kolmiot, poliittisille vangeille punaiset, pikkurikollisille vihreät. Leirillä oli myös vangittuina Jehovan todistajia, jotka eivät suostuneet kunnioittamaan Hitleriä ja tekemään natsitervehdystä.  Siellä oli myös kristittyjä, jotka eivät suostuneet kunnioittamaan Hitleriä tai olivat suojelleet juutalaisia. Lisäksi siellä oli heikkolahjaisia, niin sanottuja työtä vieroksuvia henkilöitä, jotka eivät pystyneet elättämään itseään, ja homoseksuaaleja.

Suurin osa Buchenwaldin vangeista oli miehiä, vaikkakin leirin historian aikana seillä oli 500–1.000 naisvankia, jotka pakotettiin ”työskentelemään” seksiorjina. Myöhemmin leirille tuotiin noin 160 liittoutuneiden sotavankia ja lähes 10.000 venäläistä sotavankia.

Nimenhuuto.

Leirin kauhistuttavin osa on niin sanottu Pikkuleiri, josta nykyisin ei ole muuta muistoa kun kaunis metsä. Tämä leirin osa oli muusta leiristä piikkilangalla eristetty alue, minne vietiin tuhansia vankeja noin 80 hevosen tarpeisiin tehtyihin ikkunattomiin puutaloihin. Nämä niin sanotut tallit olivat noin 40 x 10 metrin kokoisia, ja niissä oli neljässä kerroksessa ahtaita ”hyllyjä”, joilla vangit nukkuivat. Majoitustilojen puutteen takia osa ihmisistä oli jopa majoitettuna kahteen telttaan vuonna 1944.

Pikkuleirin vangeilla ei ollut työpalvelusta, ja he saivat puolet vähemmän ruokaa kuin muut. Heillä ei ollut saniteettitiloja, joten pikkuleirissä kuoli ihmisiä huomattavasti enemmän kuin  pääleirissä.

Sodan viimeisinä kuukausina juuri pikkuleiriläiset lähetettiin niin sanotuille kuolemanmarsseille. Yli 28.000 ihmistä pakotettiin kulkemaan yli 300 kilometrin matka Dachaun, Flossenburgin ja Theresienstadtin keskitysleireille. Arviolta kolmas osa heistä kuoli marssien aikana.

Leirille oli jäänyt noin 21.000 ihmistä, kun Yhdysvaltain armeija saapui sinne 11. huhtikuuta 1945. He olivat heikkokuntoisia, ja seuraavina päivinäkin heistä kuoli päivittäin noin sata.

Varmasti pikkuleiri oli yksi järkyttävimpiä koskaan kohdattuja näkyjä. USA:n armeija pakotti noin tuhat Weimarin kaupungin asukasta kulkemaan kahdeksan kilometrin matkan kaupungista leirille ja katsomaan näkyä omin silmin.

Tässä tilassa ihmisiltä, joilta oli jo riistetty kaikki, riistettiin vielä kuoleman jälkeen kultahampaat suusta.

Tämän päivän vierailijaa hämmästyttää leirin valtava koko. Parakit on muutamaa näytekappaletta lukuun ottamatta purettu. Paikalla on krematorio ja iso rakennus, joka oli aikoinaan vangeilta takavarikoitujen tavaroiden varasto. Sinne on pystytetty pysyvä keskitysleirin historiasta kertova näyttely . Viereisessä rakennuksessa on taidenäyttely, jossa on vankien taideteoksia. Osa niistä on tehty vankeusaikana, osa sen jälkeen.

Itse esineitä ei ole paljon esillä, vaan asiakirjoja ja leirillä olleiden ihmisten kertomuksia voi kuunnella ja lukea. Informaatiopisteestä saa kuulokkeet, joiden kautta voi kuunnella kertomusta leirin historiasta. Informaatiokeskuksen vieressä on elokuvateatteri, jossa näytetään dokumenttia Buchenwaldin leiristä.

Käynti leirillä on häkellyttävä, ekä yhden käynnin aikana pysty omaksumaan kuin osan. Mieleeni jäi se, miten monessa kohdassa leiriltä selvinneet sanoivat: ”Annamme anteeksi, mutta meitä ei saa unohtaa.” Ymmärsin tämän niin, että he eivät halua oman kohtalonsa eivätkä etenkään leirillä kuolleiden ihmisten kohtalon unohtuvan.

Tarja Ikäheimonen, Kansanlähetyksen työntekijä

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat maahanmuuttajatyöhön Saksassa.
Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Jumalan siunausta sinulle!