Avainsana-arkisto: Saksa

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa: ”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja

”Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin.” Kuvituskuva: Pixabay

Maahanmuuttajaperheen pojan raskas tie katujen asukista kotiin

Edessäni istuva nuori mies kertoo minulle elämäntarinaansa:

”Synnyin 24 vuotta sitten täällä Saksassa maahanmuuttajaperheeseen, johon kuuluivat minun lisäkseni isä ja isoveli. Hän oli oikeastaan velipuoleni, koska hänellä oli eri äiti. Kun olin kaksivuotias, isäni joutui vankilaan.

Äiti otti minut mukaansa ja lähdimme vanhempieni kotimaahan. Muutaman vuoden kuluttua isäni pääsi vankilasta vapaaksi ja haetutti minut takaisin luokseen. Olin silloin kuusivuotias. Äitini jäi kotimaahamme ja erosi väkivaltaisesta isästäni.

Palasin siis jälleen Saksaan ja asetuin asumaan velipuoleni, isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Isä oli alkoholisoitunut ja erittäin väkivaltainen. Hän hakkasi koko perhettä, ja usein vietimme äitipuoleni kanssa yön paossa ulkosalla ja naapureissa. Pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat minulle jokapäiväistä.

Mies, jota kukaan ei kestänyt

Jonkin ajan kuluttua isäni uusi vaimo sai kyllikseen tukalasta avioliitostaan ja lähti isäni luota. Isä muuttui yhä vain väkivaltaisemmaksi; hän syytti minua ja velipuoltani vaimonsa pois lähdöstä. Elimme isän takia maanpäällisessä helvetissä.

Lopulta en enää kestänyt tilannetta, vaan kerroin perheemme ongelmista koulussa opettajille, ja sosiaalihuolto otti minut huostaan. Alkoi hieman parempi aika elämässäni, kun asuin eri lastenkodeissa. Silti isä halusi minut luokseen ja etsi minua joka puolelta. Aina kun hän löysi minut, jouduin vaihtamaan koulua ja lastenkotia, jotta saisin asua turvassa. Seitsemän vuoden aikana olin yhteensä neljässätoista eri koulussa.

Täysi-ikäisen elämää aloittelemassa

Isällä ei ollut vakituista oleskelulupaa, vaan sellainen päätös, joka oikeutti asumaan vain yhdessä Saksan osavaltiossa. Tästä syystä  minäkin sain samanlaisen päätöksen automaattisesti. Luulin saavani passini takaisin, kun täytän 18 vuotta. Se oli otettu huostaanotettaessa  minulta pois. Yllättäen kuitenkin sanottiin, että minulla ei ole olemassa passia.

Minulla ei ollut oikeutta opiskella eikä tehdä työtä. Sain asua vain yhdessä osavaltiossa ja elin pienen sosiaaliavustuksen varassa. Kävin töissä pimeästi ja asuin vaihtuvien tyttöystävien ja muiden ”ystävien” luona.

Isääni en enää pelännyt, koska olin voimakas ja isokokoinen. Myöhemmin kuulin hänen muuttaneen takaisin kotimaahansa. Hän varmaankin pakeni poliisia, koska tiesi voivansa joutua uudestaan vankilaan Saksassa. Olen iloinen, että hän lähti: en koskaan elämässäni halua enää tavata häntä. Hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa, että en todellakaan halua nähdä häntä ikinä.

Yhteiskunnan pohjalle

Oma elämänikin meni aina vain huonompaan suuntaan. Jouduin ikävään seuraan ja elämääni tulivat huumeet. Lopulta en pystynyt pitämään edes pimeää työpaikkaa, vaan menetin sen ja asunnonkin. Jouduin kirjaimellisesti kadulle. En käynyt edes viranomaisten luona uusimassa oleskelulupaani, joten en saanut enää mitään rahaa sosiaalitoimistostakaan.

Keräsin pulloja, varastin ja kerjäsin. Yöt olin bussi- ja rautatieasemilla ja porttikäytävissä tai vain kävelin katuja pitkin. Olen tottunut kylmään ja nälkään ja ihmisten ylenkatseeseen. Koditon ei saa osakseen ystävällisyyttä vaan joutuu kokemaan kaikenlaista pahaa. Kymmen kuukautta asuin kadulla. Olin epätoivoinen ja rukoilin Jumalaa, että hän auttaisi minua. Olen nimellisesti muslimi, vaikka en tiedä islamista paljon mitään, mutta Jumalaan minä uskon.

Uusi toivon suunta

Rukoilin tuskissani apua Jumalalta. Poikkesin ajoittain kunnan nuorisotoimistossa, ja eräällä kerralla sain tietokoneen kautta tietoa tästä kristillisestä narkomaanikeskuksesta, jossa olen nyt.

Tulin tänne keskukseen, koin rauhaa sydämessäni ja ensimmäisen kerran elämässäni minulla heräsi toivo, että voisin saada elämäni järjestykseen. Sekin oli johdatusta, että tämä keskus sijaitsee samassa osavaltiossa, jossa minulla on oikeus asua. Ihmiset ovat täällä minulle ystävällisiä. Olen kuullut Jeesuksesta ja siitä, että Jumala rakastaa minua.

En tiedä vielä kovinkaan paljon kristinuskosta, mutta olen kokenut käytännössä jotain tästä Jumalan rakkaudesta, josta kristityt puhuvat. Haluan saada enemmän tietoa Jeesuksesta ja oppia tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. Tiedätkö, minusta tuntuu, että ensimmäisen kerran elämässäni olen tullut kotiin.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tallenna

Kutsumme sinut mukaan rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti työtämme Saksassa! Kiitos tuestasi!

Voit tukea tätä työtä kertalahjoituksella tai ryhtyä kuukausilahjoittajaksi antamalla tiedot oikeasta laidasta aukeavaan lomakkeen kenttiin. Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 76610.

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo  haastattelustaan maahanmuuttovirastossa. ”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi minulla

Länsimaissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus osallistua seurakunnan toimintaan. Kuva: Pixabay

Maahanmuuttaja kysyy: ”Miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen?”

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo  haastattelustaan maahanmuuttovirastossa.

”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli kahdeksan tuntia. Onneksi minulla oli eväitä mukana, niin sain syötyä välillä. He kysyivät uskostani ja siitä, miten olin kääntynyt kristityksi.

Kerroin heille noista tapahtumista elämässäni. Noin neljä vuotta sitten muuan tuttavani kutsui minut mukaan kristilliseen keskustelupiiriin. En aluksi ollut halukas menemään mukaan, ja pidin ystävääni välimatkaa muutaman kuukauden. Olin kuitenkin pettynyt islaminuskoon ja etsin muita vastauksia. Lopulta lähdin hänen mukanaan tuohon tilaisuuteen. Siellä annettiin minulle Raamattu, ja aloinkin lukea sitä. Raamatun lukeminen vakuutti minut siitä, että Kristus on Jumalan Poika ja koko maailman Vapahtaja. Halusin kristilliselle kasteelle, mutta se ei ollut kotimaassani mahdollista. Perheeni sai tietää uskostani, ja lopulta jouduin lähtemään maastani.

Haastattelija tenttasi minua uskostani, ja kerroin kaiken. Sanoin myös, että en ymmärrä, miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen. Elämme sentään länsimaissa, joissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus kuulla Jeesuksesta ja olla avoimesti uskovainen.

Minun kotimaassani ihmiset ovat kristittyjä henkensä kaupalla. Jos siellä saisi olla avoimesti seurakuntia ja kirkkoja, niin ne olisivat täynnä nuoria ihmisiä. Sanoin, että Raamattu maksaa vain parikymmentä euroa ja että kannattaisi ostaa se ja tutustua siihen. Haastattelija sanoi olevansa uskonnoton mutta nyt kuunneltuaan minua kenties ostavansa Raamatun ja tutustuvansa siihen. Vastasin, että kyllä kannattaisi.

Hän toivotteli minulle hyvää jatkoa ja sanoi toivovansa, että saisin jäädä tähän maahan. Vastasin, että se on minulle vähemmän tärkeää, saanko jäädä tänne, kuin se, että hän tulisi Kristukseen uskovaksi.

Totesin, että jos minut lähetetään kotimaahani ja surmataan siellä, niin se ei haittaa mitään. Minun Vapahtajani on antanut henkensä minun puolestani, ja jos kuolen uskoni tähden, niin tiedän, minne menen kuolemani jälkeen. Mutta jos haastattelijani kuolee, niin hän ei tiedä, minne hän menee. Tiedätkö, silloin hänen silmiinsä tuli kyyneleet.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!

 

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain

”Näin takanani valtavan vuoren, jonka yli olimme päässeet yöllä”, pakomatkalla ollut nainen kertoo. Kuvituskuva.

Äidin pitkä matka

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain kuolemaan. Kunpa tietäisit kaikki rankat kokemukset, jotka olen käynyt läpi – kipeän avioliiton, eron ja miehen uhkaukset. Sen jälkeen tuli vielä raskas pakomatka Eurooppaan.

Minä en ole enää nuori ihminen. Minulla oli oma liike ja asuin tyttäreni kanssa vanhempieni luona hyvässä asunnossa.

Elämäntilanteeni oli kuitenkin niin vaikea, että päätimme lähteä Eurooppaan. Et usko, minkälainen se matka oli! Öisin kuljimme jalkaisin, päivisin piileskelimme oman maani poliisia luolissa. Yöllä oli pilkkopimeää, kaksi salakuljettajaa kantoi minua kainaloista ja sillä tavalla he raahasivat minua eteenpäin. Rukoilin heitä jättämään minut metsään kuolemaan, koska en jaksanut enää kulkea. Minulla on sokeritauti ja muutenkin kuntoni on heikko, mutta tyttäreni takia minun oli jaksettava askel askeleelta.

Aamulla, kun tuli valoisaa, näin takanani olevan valtavan vuoren ja kysyin salakuljettajilta: ”Tuoltako me tulimme yöllä?” He vastasivat myöntävästi. En voinut uskoa, että olin laskeutunut alas siltä vuorelta! Se oli todellinen ihme.

Pitkän pakomatkan lopulla saavuimme Turkkiin. Sieltä yritimme kaksi kertaa päästä kumiveneellä Kreikkaan. Molemmilla kerroilla jouduimme kääntymään takaisin. Merivesi kasteli meidät litimäriksi. Tyttäreni itki viluissaan. Meillä ei ollut vaihtovaatteita ja jouduimme istumaan ulkona odottamassa seuraavaa yötä ja uutta yritystä seilata Välimeren läpi. Toisen kerran jälkeen eräs sikäläinen nainen armahti minua ja tytärtäni. Hän päästi meidät lämpimään suihkuun ja antoi vaihtovaatteet ja ruokaa. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Kolmannella yrittämällä pääsimme perille. Meitä oli yli 60 ihmistä sullottuina pieneen kumiveneeseen. Laineet iskeytyivät veneen yli ja merivesi kasteli meidät. Pelkäsin kuollakseni. Puristin tytärtäni rintaani vasten ja ajattelin, että jos kuolemme, niin kuolemme yhdessä. Mutta Jumala auttoi ja selvisimme hengissä.

Sen jälkeen matka jatkui jalkaisin Makedonian ja Serbian metsien kautta eteenpäin. Olimme matkalla yli kuukauden. Yhtenäkään yönä emme nukkuneet minkäänlaisessa talossa, vaan metsässä ulkosalla tai teltoissa, joita oli varattuna joissain paikoissa pakolaisille.

Kerran kaaduin pahasti, kun ylitimme vuolaasti virtaavaa jokea. Polveni iskeytyi joen pohjassa oleviin kiviin. Hädin tuskin pääsin kulkemaan. Myöhemmin saavuimme paikkaan, jossa oli pakolaisille tarjolla lääkäripalveluja teltassa. Lääkäri katsoi jalkaani ja sanoi, että saan olla kiitollinen siitä, että luita ei katkennut. Sain polveeni tukisiteen ja taas matka jatkui.

Pitkä pakomatka kulki korkean vuoriston läpi. Kuvituskuva.

Eräässä paikassa annettiin pakolaisille ruokaa. Siellä oli teltassa tarjolla kuumaa kaakaota. Tyttäreni meni hakemaan kaakaota, mutta hänet ajettiin pois. En tiedä, miksi. Hän itki katkerasti. ”Älä välitä”, sanoin. En voinut tehdä mitään, en pystynyt antamaan ainoalle tyttärelleni edes kupillista kaakaota. Minkälainen äiti minä olen? Vieläkin hän muistaa tämän tapauksen. Hän on katkera minulle niin monista asioista.

Kyyneleet virtaavat vuolaasti ystäväni poskia pitkin ja hartiat hytkyvät itkun takia. Sitten hän katsoo minuun ja hymy välähtää kasvoilla. ”Kun lähdin kotimaastani, olin muslimi. En ollut mitenkään uskonnollinen, mutta jos olisin jäänyt kotimaahani, kuolisin varmaankin muslimina. Nyt Euroopassa olen oppinut tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Minulla on iankaikkisen elämän toivo. Jos kuolen tähän sairauteeni, niin minä pääsen Taivaan kotiin Jeesuksen luo. Siellä ei ole itkua, tuskaa eikä kuolemaa ja siellä kaikki entinen on mennyttä. Tämä pitkä matkani ei ole ollut turha, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!

 

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos

Kuvituskuva: Pixabay

Jumalan kosketus

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos kysyin jotain, sain kuulla olevani kofer, vääräuskoinen. Islam oli uskontona parhain ja sen oppeihin tuli vain alistua ja olla hyvä muslimi. En ajatellut Jumalan olemassaoloa paljoakaan.

Sitten lähdin omasta maastani länteen etsimään parempaa tulevaisuutta. Olin eräässä läntisessä maassa ja käytin alkoholia ja kävin diskoissa. Kun eräs maanmieheni kääntyi kristinuskoon, minua harmitti se suuresti. Muutamat uskonnollisemmat maanmieheni, jotka asuivat samassa vastaanottokeskuksessa, olivat todella vihaisia tälle miehelle. He alkoivat suunnitella, miten saisivat hänet surmattua ja siten varmistettua itselleen paikan paratiisissa. Minäkin menin mukaan suunnitelmaan, koska koin alamittaisuutta oman uskoni heikkoudesta ja tiesin, että olin tehnyt paljon sellaista, mikä oli kielletty islamissa.

Puhuimme päivittäin siitä, miten pahoja kristityt ovat: näimme seksuaalista moraalittomuutta ja laitoimme kaiken kristittyjen viaksi. Koimme, että maanmiehemme oli pettänyt ja jättänyt meidät. Kutsuimme tämän miehen kanssamme piknikille metsään joen varteen ja aioimme surmata hänet siellä ja hävittää ruumiin. Meillä oli ruoka ja juomat ostettu valmiiksi.

Juuri kun olimme lähdössä, mies sai puhelun kotimaasta. Hänen vaimollaan oli hänelle asiaa. Hän sanoi meille: ”Menkää te edellä ja minä tulen pyörällä perästä, kun olen lopettanut puhelun vaimoni kanssa.” Lähdimme ja laitoimme grillauspaikan kuntoon ja odotimme miestä. Häntä ei kuulunut. Odotimme ja odotimme. Lopulta lähdimme katsomaan, missä hän oli. Saavuimme vastaanottokotiin, ja hänen huoneensa oli tyhjä. Häntä ei näkynyt missään. Saimme kuulla, että hän oli lähtenyt pois koko vastaanottokeskuksesta.

Hieman tämän jälkeen oleskelulupa-anomukseni hylättiin. Masennuin ja ajattelin, että Jumala varmaan kosti minulle, koska olin mennyt mukaan suunnitelmaan surmata maanmieheni. Soitin hänelle ja kerroin asian. Mies sanoi, että häntä oli varoitettu meistä ja hän lähti siksi pakoon. Hän sanoi, ettei vihaa meitä vaan rukoilee meidän puolestamme. Hän kehotti minua myös menemään siihen kirkkoon, jossa hän oli käynyt ja jossa hänet oli kastettu.

Olin niin ahdistunut ja masentunut, että ajattelin, ettei elämäni voi enää pahemmaksi muuttua, jos käyn katsomassa, mitä kirkossa  tapahtuu. En unohda koskaan ensimmäistä käyntiäni siellä.  Uskomaton rauha valtasi sydämeni, mutta minua itketti. Istuin  penkissä ja kyyneleet valuivat silmistäni. Minun oli pakko lähteä pois ja koko matkan vastaanottokeskukseen vain itkin.

Yöllä näin erityisen unen: olin hukkumaisillani ja vierelleni tuli iranilainen nainen, joka oli tulkkina tässä kirkossa, jossa olin käynyt. Unessani hän tarttui käteeni ja sanoi, että vetää minut turvaan. Heräsin tähän ja ajattelin, että Jumala kutsuu minua luokseen. Aloin käydä tässä kirkossa ja kuulin lisää Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.

Oleskelulupaa ei vieläkään myönnetty minulle, ja päätin lähteä Saksaan turvaan. Tulin tähän seurakuntaan, ja olen saanut täällä lisää opetusta kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Minut kastettiin täällä ja olen Kristuksen ruumiin jäsen. Soitin uudelleen miehelle, jonka surmaamista suunnittelimme, ja lähetin hänelle kastekuvani. Hän oli siitä todella iloinen ja sanoi, että rukoilee puolestani joka päivä.

Perheeni hylkäsi minut kuultuaan, että olen kääntynyt kristityksi. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan, mutta sen tiedän, että Jumalani on kanssani joka päivä eikä hän ikinä hylkää minua.

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua

Kuvituskuva: Pixabay

Sain sydämeeni rauhan

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua poikansa kuolemasta. He toivoivat, että minä olisin kuollut heidän poikansa sijasta. Välimme tulehtuivat, enkä pystynyt asumaan heidän kanssaan. Muutin äitini luokse, ja poikani jäi asumaan appivanhemmilleni.

Olin nuori, ja monet miehet halusivat kanssani niin sanottuun väliaikaiseen avioliittoon. Minä en kuitenkaan halunnut sellaista.  Lopulta tapasin nykyisen mieheni ja menimme naimisiin. Sen jälkeen appivanhempani alkoivat vainota meitä. He saivat poikani huoltajuuden eivätkä antaneet minun tavata häntä.

Kun saimme mieheni kanssa tyttövauvan, asiat menivät yhä hullummaksi. Appivanhempani levittelivät minusta ilkeitä huhuja. Miestäni uhkailtiin, ja kerran joku yritti jopa tönäistä hänet auton alle. Mieheni joutui jättämään työpaikkansa ja perusti muutaman ystävänsä kanssa metallialan yrityksen.

Vaihdoimme asuntoa usein, enkä voinut kertoa edes äidilleni, missä asuimme. Olisin ehkä voinut kestää vielä tämän kaiken, mutta appivanhempani olivat niin sokaistuneita vihaansa, että kostivat sen pojalleni. Hän ei saanut pitää minuun yhteyttä. Koulussa johtaja sääli poikaani ja antoi hänen soittaa puhelimestaan minulle. Poikani itki ja pyysi minua hakemaan hänet pois.

Tyttäreni oli pienestä pitäen hyvin sairaalloinen. Kaksivuotiaana hän sairastui kuumeeseen, joka ei hellittänyt. Lääkärit eivät tienneet, mitä tehdä. Työtoverini tunsi erään kristityn naisen, joka rukoili sairaiden puolesta. Tuskassani vein tyttäreni tämän naisen luokse. Hän rukoili, ja tyttäreni parani. Olin aina kunnioittanut profeetta Jeesusta, mutta nyt näin, että Jeesuksen nimessä on voima. Tämä nainen antoi minulle myös pieniä kirjasia, joissa oli Raamatun lauseita. Kun luin niitä, koin suurta rauhaa sydämessäni.

Tilanteemme oli niin stressaava, että mieheni ei voinut sitä kestää. Hän alkoi saada psyykkisiä oireita. Lopulta päätimme lähteä pois kotimaastamme ja koettaa uutta elämää Euroopassa. Myimme omaisuutemme ja maksoimme salakuljettajille matkat Eurooppaan.

Halusin myös poikani mukaamme. Sain järjestettyä rehtorin kanssa niin, että ennen pakopäiväämme hain poikani koulusta luoksemme. Tiesimme, että olisimme suurissa vaikeuksissa, jos viranomaiset saisivat meidät kiinni, koska poikani huoltajuus oli appivanhemmillani.

Pakomatkamme oli järkyttävä. En voi kertoa sinulle kaikkea, mitä koimme. Bulgariassa jouduimme kolmeksi viikoksi vankiselliin,  joka oli pieni kuin kanakoppi. Mieheni ei voinut hengittää siellä ja alkoi saada paniikkikohtauksia. Olin varma, että hän kuolisi käsiini.

Lopulta päädyimme Saksaan. Olimme kaikki hermoraunioita. Mieheni paniikki-kohtaukset lisääntyivät, ja häntä hoidettiin kahteen otteeseen psykiatrisessa sairaalassa. Lasteni takia minun täytyi olla vahva ja kestää kaikki, näyttää iloiselta, vaikka sydämeni oli murtua tuskasta. Viimeisillä voimillani yritin tukea miestäni.

Rukoilin apua. En tiedä edes, ketä rukoilin, Allahia vai ketä. Lopulta tapasin vastaanottokodissamme erään maanmieheni, joka oli kuullut perheeni vaikeuksista. Hän kutsui meitä mukaansa kirkkoon. Lähdin mielelläni, koska muistin sen rauhan, joka oli sydämessäni lukiessani kristityltä naiselta saamiani kirjoja.

En koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun saavuimme kirkkoon. Kuljimme rappusia ylös ja siellä kaikui laulu omalla kielelläni: ”Sydämen rauhaa keskellä myrskyä, sinä olet purteni kapteeni.” Ajattelin, että tämä ei voinut olla totta! Tätä minä kaipasin. Olisiko minullekin rauha jossain? Olisiko olemassa joku, joka ottaisi tämän tuskan ja taakan pois hartailtani? Ilo täytti sydämeni. Jospa minäkin löytäisin sydämeeni rauhan keskellä kaikkia vaikeuksiani.

Aloitimme kastekurssin ja kuulimme lisää Jeesuksesta. Ilo ja rauha täyttivät sydämeni. Nyt tiedän, että minun ei tarvitse kantaa taakkojani yksin, vaan Jeesus on kanssani ja ohjaa kulkuani joka päivä.  Olen saanut sydämeeni rauhan, jonka hän on luvannut omilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman.”

Kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet työntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Moni Kreikkaan, Saksaan tai Suomeen tullut maahanmuuttaja on menettänyt kaiken, jopa perheensä ja sukunsa. Tulevaisuus on epävarma. Tehtävämme on kohdata,

Keräys: anna tukesi maahanmuuttajille

Moni Kreikkaan, Saksaan tai Suomeen tullut maahanmuuttaja on menettänyt kaiken, jopa perheensä ja sukunsa. Tulevaisuus on epävarma.

Tehtävämme on kohdata, palvella ja rakastaa maahanmuuttajia Jumalan luomina arvokkaina ihmisinä ja lähimmäisinämme. Antamalla keräykseen annat tukesi heille. Keräyksen tuotolla kahdeksan työntekijää kohtaa ja tukee maahanmuuttajia Suomessa, Kreikassa ja Saksassa päivittäin.

Apuasi tarvitaan, lahjoita nyt!

Voit lahjoittaa tämän sivun kautta tai: FI83 2070 1800 0283 25, viite: 76623
(Suomen Ev.lut. Kansanlähetys Ry)

Kiitos lahjastasi!

Lue lisää:

Lue maahanmuuttajien tarinoita: