Avainsana-arkisto: Pihkala

Synnyin Helsingissä Naistenklinikalla vuonna 1941, sodan jaloissa. Äitini on virolainen. Enoni oli kymmenen muun pojan kanssa karannut Viron armeijasta ja

Lea opiskeli ensin piirtäjäksi ja toimi Maanmittaushallituksessa ja asemakaava- sekä arkkitehtitoimistossa. Tässä kuvassa hän on 17-vuotias.

Lea Pihkalan kaksi elämää

Synnyin Helsingissä Naistenklinikalla vuonna 1941, sodan jaloissa.
Äitini on virolainen. Enoni oli kymmenen muun pojan kanssa karannut Viron armeijasta ja liittynyt Suomen armeijaan. Isäni oli pääesikunnassa Helsingissä, kun nämä virolaispojat tulivat sinne. He olivat kaikki kuolemantuomion alla. Isä otti heidät vastaan ja lähetti rintamalle. Sota oli syttynyt niin yllättäen, että varusteita ei ollut vielä tarpeeksi. Isälläni ei ollut mitään muuta annettavaa näille nuorille miehille kuin kivääri ja saappaat.

Synnyin Naistenklinikalla pimennysverhojen takana. Äiti yritti saada isään yhteyttä. Sota-alueelle lähetettiin kyllä sähke, että tyttö on syntynyt.  Vastauksena tuli jonkinlainen viesti, että isä ei saa tietoa kolmeen kuukauteen.

Isä pääsi näkemään Lea-vauvan ensimmäistä kertaa lomallaan sodasta, kun tämä oli jo kolmen kuukauden ikäinen.

Virolainen enoni sen sijaan pääsi rintamalta lomalle ja tuli hakemaan äitiä ja minua sieltä Naistenklinikalta. Sinä päivänä koko Helsinki oli hiljainen.  Ilmapommitusten vuoksi yksikään raitiovaunu tai taksi ei kulkenut. Äiti ja eno toivat minut kotiin Käpylään kävellen koko seitsemän kilometrin matkan.

Kävin viisi vuotta pyhäkoulua Käpylän seurakunnassa ja olin ajatuksiltani hyvin mustavalkoinen. Kun siellä olin kuullut, että taivaaseen ei pääse mitään epäpyhää eikä pahaa, ajattelin, että Jeesus on ainoastaan hyviä ihmisiä varten. Tein sitten sellaisen päätelmän, että koska olen tehnyt syntiä, olen menossa kadotukseen.

Se oli minusta todella surullista, mutta ajattelin, että Jumala on oikeudenmukainen. Mietin, että jos taivaaseen ei pääse mitään epäpyhää, se ei ole enää taivas. Siihen sitten tyydyin ja ajattelin, että tämä on Jumalan päätös.  Kannoin sitä suurta pettymystä sydämessäni. En puhunut siitä kenellekään, eikä kukaan siitä tietenkään tiennyt, paitsi Jumala.

Minulla oli paljon ystäviä, kävin ahkerasti koulua ja urheilin paljon. Pääsin miekkailussa Suomen mestariksi. Mikään ei kuitenkaan tuonut tyydytystä, koska minulla oli se murhe sydämessäni.

Lealla on mukava muisto miekkailukurssilta Englannista, kun professori Bob Anderson kertoi muille opiskelijoille, että tässä on täydellinen miekkailuasento.

Olin 23-vuotias, kun eräänä lauantai-iltana en lähtenyt ystävien luo enkä tansseihin. Ajelin Vespallani Aleksanterinkatua ja kuulin Helsingin Suurkirkon, nykyisen Tuomiokirkon, kellojen soivan ja jostain syystä menin sisälle. Siellä oli iltajumalanpalvelus. Istuin siellä jossain takana.

Yhtäkkiä pappi sanoi, että Jeesus on tullut syntisiä varten. Kuulin omilla korvillani sen. Tuo lause täytti sydämeni ilolla. Istuin täynnä Jumalan ihmeellistä rakkautta ja anteeksiantamusta. En puhunut kenellekään, mutta ajattelin, että minulla on toivo. Minä pääsen taivaaseen! Voi tätä ihmettä! Jeesus on tullut minua varten!

Ajattelin, että tämä on niin suuri uutinen, että minun on lähdettävä kertomaan tästä maan ääriin saakka. En voi olla kertomatta tästä. En Suomessa enkä muuallakaan.

Ajoin kotiin Käpylään. Asuin silloin vielä vanhempieni luona. Avasin oven ja huusin kovalla äänellä: ”Äiti, äiti! Jeesus on tullut syntisiä varten. Olen pelastettu. Olen menossa taivaaseen!”

Äiti sanoi: ”Isä, isä, Lea on tullut hulluksi.” Isä tuli olohuoneesta, katsoi minua ja sanoi: ”Anna tytön olla.” Sitten äiti oli hiljaa.

Siitä alkoi minun elämäni numero kaksi.

Ymmärsin, ettei mikään lähetysjärjestö lähettäisi lähetystyöhön piirtäjää. Olin toiminut piirtäjänä Maanmittaushallituksessa ja asemakaava- sekä arkkitehti-toimistossa. Tuumin, että minun pitäisi saada järkevämpi ammatti, ja harkitsin sairaanhoitajan ammattia. Eräs ystäväni suositteli minulle Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulua.  Sieltä valmistuisi diakonissaksi kolmen ja puolen vuoden koulutuksella.

Pääsykokeissa haastattelija kysyi minulta, miksi halusin opiskelemaan Diakonissa-laitokselle. Piirtäjällä kun oli paljon parempi palkka kuin sairaanhoitajalla. Vastasin, että minun pitäisi saada käytännöllisempi ammatti, koska haluan Ambomaalle sairaanhoitajaksi.  Mitään muuta tietoa minulla ei siihen aikaan ollut lähetystyöstä.

Lea Pihkalan Vespa sai ansaittua huomiota diankonissalaitoksen opiskelijoiden keskuudessa. Myös kyyti kelpasi nuorille naisille.

Läpäisin pääsykokeet ja aloitin opiskelut. Minulla oli vähän säästössä rahaa. Myin Vespan ja tein kaikki loma-ajat töitä sairaalassa, että sain lukukausimaksut maksettua.

Kaikki vapaa-ajat olin mukana Katulähetyksessä. Meillä ei ollut mitään määrärahoja, mutta kävimme sairaaloissa ja vankiloissa kertomassa hyvää uutista. Joka lauantai järjestimme Fredrikinkadulla evankelioimiskokouksia. Tein siellä kaikkea mahdollista. Olin kuorossa, toimin kirjapöydän pitäjänä ja yleisenä vahtimestarina. Siihen aikaan kadulta tuli paljon päihtyneitä, ja heidän kanssaan puljasin, etteivät häirinneet tilaisuutta.

Kerran olin pyytänyt ja saanut luvan jakaa linja-autoasemalla kutsuja Fredrikinkadun hengellisiin tilaisuuksiin. Joku mies, jolle olin antanut kutsun, alkoi huutaa: ”Poliisi, poliisi, tulkaa hakemaan tämä nainen pois!” Poliisit tulivat, tarttuivat käsiini ja heittivät minut ovesta ulos. Sinä iltana en enää jakanut mitään.

Katulähetyksessä tapasin myös tulevan puolisoni. Jorma opiskeli yliopistossa, ja valmistuimme yhtä aikaa keväällä 1969. Koska meillä molemmilla oli halu lähteä lähetystyöhön, tarvitsimme rahaa lähetyskurssia varten.  Olin puoli vuotta töissä kirurgisella osastolla ja Jorma yliopiston laskentakeskuksessa. Palkkojen turvin pääsimme opiskelemaan Kansanlähetyksen ensimmäiselle lähetyskurssille Ryttylään.

Odotin esikoistani Hannaa, joka syntyi helmikuussa. Asuimme Helsingin kaupungin entisen koulukodin asuntolassa, poikien kerroksessa. Olin ainoa nainen koko kerroksessa. Se oli hyvä paikka asua.

Lähettivihkimys Hämeenlinnassa.

Saimme lähetyskurssin suoritettua. Siihen aikaan lähetystyöntekijöiden piti ensin toimia Suomessa paikallisessa piirijärjestössä. Me menimme puoleksitoista vuodeksi Kuopioon Pohjois-Savon Kansanlähetyksen palvelukseen. Piiri, jossa oli kourallinen väkeä, halusi meidät läheteikseen. Noin viisisataa ruokakuntaa tuki työtämme taloudellisesti ja rukoili meidän puolestamme. Heidän lisäkseen muutama ystävä Helsingissä tuli mukaan työhömme.  Näin meillä oli mahdollisuus lähteä lähetystyöhön Japaniin vuonna 1972.

Matkustimme lentokoneella ja reitillä oli monta välilaskua. Emme tienneet juuri yhtään mitään muuta kuin että olimme menossa Japaniin, koska Jumala oli meidät kutsunut. Jouluaattona kone laskeutui Osakan lentokentälle. Katselin koneen ikkunasta iltataivasta. Saariryhmä loisti kuin timantti ja talojen valot valaisivat kuin tähdet taivaalla. Tuonne me mennään!

Teksti: Anne Lepikko
Kuvat: Lea ja Jorma Pihkalan arkisto

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Nykyään puhutaan paljon siitä, että ihmisiä on vaikea saada sitoutumaan pitkäaikaisesti vapaaehtoistyöhön. 30 vuotta sitten tapahtui jotakin, mikä sai joukon

Nippon-piirin juhlassa lauloivat vuosien varrella – monet vieläkin piirissä mukana olleet lähestysaktiivit. Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Nippon-piiri täytti 30 vuotta

Nykyään puhutaan paljon siitä, että ihmisiä on vaikea saada sitoutumaan pitkäaikaisesti vapaaehtoistyöhön. 30 vuotta sitten tapahtui jotakin, mikä sai joukon nuoria aikuisia sitoutumaan Akaan seurakunnan toimintaan lähetystyön kautta. Seurakunnan ensimmäinen lähetyssihteeri Leena Mäntysaari sai mukavan tehtävän kutsua nuoria aikuisia lähetysasialle. He ovat monin tavoin muutenkin aktiivisia seurakuntalaisia ja osa myös seurakunnan pitkäaikaisia työntekijöitä, kuten Berit Joki sekä Aila ja Markku Laaksonen.

Helmikuussa 1986 alkoi kokoontua nuorten aikuisten lähetyspiiri, joka kirjausten mukaan alkoi käyttää Nippon-piirin nimeä 16.12.1987. Piiriläiset alkoivat tukea syksyllä 1986 nimenomaan Kansanlähetyksen Japanissa työskentelevää lähettiperhettä Pirkko ja Sakari Valkamaa. Vuosien varrella Nippon-piiriläiset keräsivät sunnuntain kokoontumisissaan kolehteja Valkamien jälkeen Sirkka ”Pepi” Sihvoselle, Jorma ja Lea Pihkalalle sekä viimeksi Anssi ja Kaarina Savosen perheelle. Pepi Sihvonen on ollut ensimmäinen Akaan seurakunnan Kansanlähetyksen kanssa sopima nimikkolähetti, myöhemmin sopimukset solmittiin myös Pihkaloiden ja Savosten kanssa.

Japanin lähetit harvinaisessa yhteiskuvassa: Antti ja Simeon Savonen, Pepi Sihvonen, Sakari ja Pirkko Valkama sekä Lea ja Jorma Pihkala. Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Japanin lähetit harvinaisessa yhteiskuvassa: Antti ja Simeon Savonen, Pepi Sihvonen, Sakari ja
Pirkko Valkama sekä Lea ja Jorma Pihkala. Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Sitoutuneet piiriläiset

Nippon-piiriläiset ovat olleet erittäin ahkeria, sitoutuneita ja kekseliäitä tukiessaan Japanin lähetystyötä. He ovat kantaneet lähettejä rukouksin ja pitäneet lukemattomia myyjäisiä, kirpputoreja, lastentapahtumia ja kahvituksia kerätessään varoja lähetykselle.

Ystävänpäivänä 2016 Nippon-piiriläiset saivat viettää koskettavaa 30-vuotisjuhlaa Akaan seurakuntasalissa. He olivat kutsuneet juhlaan kaikki piirin vuosien varrella tukemat Japanin-lähetit sekä entiset ja nykyiset Nippon-piiriläiset. Ilahduttavasti juhlaan pääsivät mukaan Pepi Sihvonen, Valkamat, Pihkalat ja Anssi Savonen poikansa kanssa sekä joukko piiriläisiä.

Pirkko Valkama on kokenut Nippon-piirin itselleen läheiseksi. Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Pirkko Valkama on kokenut Nippon-piirin itselleen läheiseksi. Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Sakari Valkama piti Nippon-piirin juhlassa piiriläisiä syvästi arvostavan puheenvuoron. Hän muistutti Raamatun sanaan viitaten, että lähettäjät auttavat lähettejä rukouksillaan, olemalla siten heidän työtovereitaan. Lähetystyön tarkoitus on, että kaikista kansoista tulee opetuslapsia Jeesukselle. Vaimo Pirkko on kokenut myös Nippon-piiriläiset läheisiksi.

Jorma ja Lea Pihkala kertoivat omalta osaltaan koskettavia kohtaamisia lähetyskentältä Japanista. Monissa tilanteissa on tarvittu lähettäjien rukousta ja lähettien sinnikkyyttä. Monia ihmeellisiä asioita on tapahtunut ja japanilaisia on kastettu kristinuskoon.

Pepiä muistettiin lakritsilla

Pepi Sihvosella oli mukanaan kopio hänen nimikkosopimuksestaan Akaan seurakunnan ja Kansanlähetyksen välillä: se on allekirjoitettu Toijalassa 2.11.1994. Pepi muisteli niin hauskoja kuin vähän vakavampiakin hetkiä hänen lähettikaudellaan. Hän ei arvannut, että lähettikirjeitä luetaan niin tarkasti. Pepi oli maininnut yhdessä kirjeessään suomalaisen lakritsin kaipuunsa; tähän kaipuuseen vastattiin niin, että hänelle lähetettiin Japaniin parin kilon lakritsilähetys. Siinä riitti syötävää vähän pidemmäksi ajaksi, ja kaipuu hellitti toviksi.

Pepi Sihvonen korostaa Nippon-piirin pitämisen olevan oikeaa lähetystyötä. Hän on kokenut piiriläisten rukousten kantaneen häntä. Pepi kertoi esimerkkinä syksyn 2003, jolloin hän loukkasi selkänsä ja joutui kolmeksi viikoksi sairaalaan. Myöhemmin hän sairastui vielä pahaan flunssaan mutta teki kuitenkin pitkiä päiviä töitä sillä seurauksella, että kerran voimat meinasivat ihan uupua. Pepi nimittäin oli aamuin illoin pari tuntia tiputuksessa ja teki välillä töitä. Kerran hän sitten rukoili voimia, jotta jaksaisi päivän loppuun. Hän saikin tuntea, kuinka sydämeen laskeutui rauha ja rukoukset todella kantoivat hänet senkin päivän loppuun.

Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Kuva: Jaana Viitakangas-Klemola

Kerran lähetti, aina lähetti

Anssi ja Kaarina Savosen perhe on ollut kuutisen vuotta Akaan seurakunnan nimikkolähettinä Japanissa. Nyt nimikkosuhde on päättymässä, koska Savoset ovat jääneet kotimaahan ja Anssilla työkuviot muuttuvat. Mutta kuten Anssi totesi: kerran lähetti, aina lähetti. Anssi aloittaa huhtikuun alussa Kansanlähetyksen kotimaan ja Viron työn aluekoordinaattorina.

Anssi Savonen poimi juhlavieraiden kuultavaksi muutamia hienoja kokemuksia lähetystyöstä Japanissa. Ensinnäkin tuntui hienolta, kun seurakunnan pitämiin piireihin tuli paljon ihmisiä. Japanilaisten kiinnostuksen kohteena oli suomen kieli, mutta Suomi-piireissä oli aina mukana myös Raamatun sanaa. Joulujuhlaankin osallistui paljon ihmisiä, joista vain osa oli kristittyjä, mutta muista toivottiin säännöllisiä uskon etsijöitä.

Toisena hyvänä muistona mielessä on Anssin avioliittoon siunaama hääpari. Anssin parille pitämä hääpuhe oli koskettanut vieraita. Tämä oli hänelle merkittävä osoitus Jumalan hyvästä työstä, sillä hän itse oli etukäteen hyvin epävarma kielen takia – pitihän hän puheen japaniksi.

Kolmanneksi Japaniin rukoiltiin kirkon piiriin uusia kristillisen uskon etsijöitä. Yhden etsijän Anssi sai kohdata muutamaa viikkoa ennen Suomeen paluuta. Tästä etsijästä ehti tulla säännöllinen seurakuntaan tutustuja, joka on nyt ottanut kasteen.

Jaana Viitakangas-Klemola
kirjoittaja toimii lähetys- ja tiedotussihteerinä Akaan seurakunnassa

Eräällä kouluvierailulla näytin yläasteen oppitunnilla kuvaa japanilaisista, jotka puhdistivat temppeliään päästäkseen sydämelleen kertyneestä synnin pölystä eli syyllisyydestä vapaaksi. Kysyin sitten

Tenri-temppelissä uskonnonharjoittajat pyyhkiessään pölyjä uskovat, että sen jälkeen kaikki on jälleen hyvin. Kuva: Jorma Pihkala

Mistä syy anteeksiantamukseen

Eräällä kouluvierailulla näytin yläasteen oppitunnilla kuvaa japanilaisista, jotka puhdistivat temppeliään päästäkseen sydämelleen kertyneestä synnin pölystä eli syyllisyydestä vapaaksi. Kysyin sitten oppilailta, mitä he tekevät, jos he ovat rikkoneet toista ihmistä vastaan ja haluaisivat saada vapautuksen syyttävästä omastatunnosta. He vastasivat: ”Pyydämme anteeksi.” Kysyin sitten: ”Eivätkö sitten japanilaiset osaa pyytää toisiltaan anteeksi, kun heidän täytyy vielä yrittää itse puhdistautua syyllisyydestään?”

Kyllä toki japanilaiset osaavat pyytää siinä anteeksi toisiltaan kuin suomalaisetkin.
”Mutta entäs jos sinä esimerkiksi suutuspäissäsi täräytät toista nyrkillä niin, että hän kaatuu, lyö päänsä ja halvaantuu loppuiäkseen? Onko sinulla sen jälkeen jokin peruste tai syy sille, että toinen antaa sinulle anteeksi, kun sitä pyydät?”
Entä jos toinen sanoo: ”Annan anteeksi sitten vasta, kun olet ensin palauttanut terveyteni?” Japanilaiset eivät tunne mitään syytä anteeksi saamiseen.

Mutta Jeesuksessa Kristuksessa ilmestyi Jumalan armo ja totuus.  Jeesuksessa Jumala itse otti kantaakseen meidän syyllisyytemme ja syntimme tuomion. Jumalan isänrakkaus loisti Golgatalla, kun Jeesus säästääkseen meidät rangaistuksesta kantoi tuomiomme viimeiseen loppuun asti. Jeesus tuli Sovittajaksemme. Jumala ei vain halua vaan myös kykenee antamaan syntinsä tunnustaville anteeksi, koska Jeesuksen sijaisuhrissa on syy ja peruste anteeksiantamukseemme. Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa on myös syy siihen, että vääryyttä kärsinyt voi antaa anteeksi.

Tulee päivä, jona kaikki synnin tähden särjetty ja tuhottu tehdään uudeksi. Jeesus voitti kuoleman ja pimeyden vallat. Kuoleman valtikka on murrettu. Siksi täällä ajassa ei kukaan voi aiheuttaa toiselle mitään sellaista pahaa, ettei Jeesuksen ylösnousemusvoima kykene sitä lopullisesti korjaamaan.

Kuolemaan tuomittu vanki

Miten sitten Jeesuksessa oleva armon ja totuuden kirkkaus vaikuttaa tänään ihmiselämään? Riittäköön siitä esimerkki joidenkin vuosien takaa Japanista.  Nagoyan suurkaupungissa toimivan kirkon pastorin Keton rouva on jo vuosia tehnyt vankilatyötä. Hän vierailee useissa vankiloissa ja julistaa evankeliumia yhdessä miehensä kanssa. Hänen erityisenä huolenaiheenaan ovat kuolemaan tuomitut vangit. Japanissahan kuolemantuomio on yhä voimassa ja se pannaan myös toimeen niille, jotka ovat tehneet kaksi tai useampia murhia. Kuolemantuomionsa toimeenpanoa vangit joutuvat odottamaan keskimäärin kolmesta neljään vuotta. Näitä vankeja ei lähiomaisten lisäksi kukaan ulkopuolinen saa tavata, eivät myöskään vankilalähetit. Oikeudenkäynnit ovat kyllä julkisia.

Kerran rouva Keto sai tietää erään 24-vuotiaan miehen kuolemantuomiosta. Hän alkoi rukoilla ja kysellä, miten evankeliumi Jeesuksesta voitaisiin viestittää kaltereiden taakse. Rakkaus keksii keinon. Näille vangeille on mahdollista lähettää kirjeitä, jotka tietenkin sensuroituina toimitetaan perille. Rouva Keto lähetti tälle kahden ihmisen murhasta tuomitulle miehelle kirjeen ja kertoi siinä, miten Jeesus oli Golgatan ristillä kantanut hänenkin murhiensa iankaikkisen rangaistuksen. Jos mies pyytäisi armoa, Jeesus antaisi sen hänelle eikä hän joutuisi kadotukseen.

Pian tuli vastaus, jossa vanki kiitti kirjeestä mutta jatkoi sitten:
”Teidän on turha minulle kirjoitella. Olen toivoton tapaus. En odota mitään muuta niin hartaasti kuin sitä, että minut hirtettäisiin (mikä on tapa, jolla kuolemantuomio Japanissa toteutetaan), sillä se on minulle oikein. Olen tehnyt niin suunnattoman väärin, kun murhasin tyttöystäväni ja hänen kanssaan minut eräässä hotellissa pet- täneen miehen. Joka yö herään siihen kauheaan painajaiseen, jossa käyn tuon hirveän illan tapahtumia läpi uudestaan ja uudestaan.”

Mutta rouva Keto tiesi paremmin. Siksi hän ei lakannut kirjoittamasta. Hän lähetti miehelle Uuden testamentin ja kehotti häntä lukemaan siitä, miten Jeesus ristiinnaulittiin ja miten hänen vierellään riippui kaksi muutakin. Jeesus antoi toiselle katuvalle rikolliselle synnit anteeksi ja pääsyn taivaalliseen valtakuntaansa. Jeesus teki niin, koska Hän kantoi Jumalan totuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatiman kadotustuomion hänen sijastaan Golgatan tuskissa Isän hylkäämänä.

Mies alkoi lueskella Uutta testamenttia. Eräänä päivänä hän polvistui vuoteensa viereen avoimen Raamatun eteen ja pyysi armoa. Silloin tapahtui ihme.  Jumalan Pyhä Henki laskeutui hänen sydämeensä. Hän tajusi, että Jeesuksen uhri riittää hänenkin syntiensä sovitukseksi. Hän tajusi, että ylösnoussut Jeesus tulisi herättämään hänen murhaamansakin uuteen elämään. Hän tajusi, että Sielunvihollinen oli pitänyt häntä synnin ja epätoivon kahleissa, mutta nyt Jeesuksen armo ja totuus tekivät hänet vapaaksi. Sanoinkuvaamaton Jumalan rauha laskeutui hänen sydämeensä. Hän hypähti pystyyn ja huusi: ”Olen saanut anteeksi!”

Hän olisi lähtenyt juoksemaan ja kertomaan siitä kaikille, mutta sellin ovi pysyi kiinni. Mutta pian hän keksi keinon. Hänkin voisi kirjoittaa kirjeitä. Ja niin hän alkoi kirjoitella muille kuolemaan tuomituille vangeille. Ennen kuin hänen tuomionsa pantiin toimeen, kaksitoista muutakin kuolemaantuomittua oli kohdannut Vapahtajan ja kokenut pelastuksen synnin syyllisyydestä ja vallasta.

Tuli sitten se päivä, jona hänen tuomionsa pantiin täytäntöön. Kuolemaantuomittu saa tietää teloituspäivänsä siitä, että hänelle tuodaan poikkeuksellisen hyvä aamiainen. Kello 10 sinä aamuna rangaistus toteutetaan. Mies nautti hyvällä ruokahalulla aterian. Kun kello läheni kymmentä ja hänet vietiin sellistä, hän esitti viimeiset pyyntönsä:

”Sallikaa minun avoimin silmin siirtyä katselemaan ihanaa Vapahtajaani. Kertokaa sitten myös rouva Ketolle, miten täältä nukuin pois Herran luo.”

Sitten hän polvistui ja rukoili: ”Kiitos Vapahtaja, että armahdit minut murhamiehen. Kiitos, että saan tänään tulla Sinun luoksesi taivaalliseen kirkkauteen. Kiitos, kun panit rouva Keton kertomaan Sinun armostasi minulle suurelle syntiselle. Kiitos Jeesus armosi suuruudesta. Aamen.”

Hän alkoi laulaa ylistysvirttä Herralle, ja sen aikana hänen maallinen matkansa päättyi Sapporon keskusvankilassa.

Jeesus kutsuu Sinua

Jeesus Kristus on tänään täynnä armoa ja totuutta. Kun tulet totuuden synneistäsi tunnustaen Hänen eteensä ja pyydät armoa, Hän antaa anteeksi oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa tähden. Saat kaikki anteeksi ja saat yhteisen elämän Hänen kanssaan. Oli syntisi minkä niminen tahansa, Hänen uhrinsa Sinun edestäsi riittää. Hänen luonaan näet myös, millainen on taivaallisen Isän sydän sinua kohtaan. Jeesus kutsuu Sinua tänään.

Jorma Pihkala
Kirjoittaja on toiminut lähetystyössä Japanissa noin 30 vuotta.

Opetus on julkaistu kokonaisuudessaan Pihkalan kotisivuilla.