Avainsana-arkisto: pakolaistyö

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo omasta haastattelustaan maahanmuuttovirastossa. ”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli 8 tuntia. Onneksi

Länsimaissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus osallistua seurakunnan toimintaan. Kuva on kuvituskuva.

Maahanmuuttajan kysymys: ”Miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen?”

Vieressäni istuvan keski-ikäisen miehen kasvot loistavat iloa. Hän kertoo omasta haastattelustaan maahanmuuttovirastossa.

”Tiedätkö, koko haastattelu kesti yli 8 tuntia. Onneksi minulla oli eväitä mukana, niin sain syötyä välillä. He kysyivät uskostani ja siitä, miten olin kääntynyt kristityksi.

Kerroin heille noista tapahtumista elämässäni. Noin neljä vuotta sitten muuan tuttavani kutsui minut mukaan kristilliseen keskustelupiiriin. En aluksi ollut halukas menemään mukaan ja pidin myös muutaman kuukauden välimatkaa ystävääni. Olin kuitenkin pettynyt islaminuskoon ja etsin muita vastauksia. Lopulta lähdin hänen mukanaan tuohon tilaisuuteen. He antoivat minulle Raamatun, jota aloinkin lukea. Raamatun lukeminen vakuutti minut siitä, että Kristus on Jumalan Poika ja koko maailman Vapahtaja. Halusin kristilliselle kasteelle, mutta se ei ollut mahdollista maassani. Perheeni sai tietää uskostani, ja lopulta jouduin lähtemään kotimaastani.

Haastattelija tenttasi minua uskostani ja kerroin kaiken. Sanoin, että en ymmärrä miksi kirkoissa ei ole kuin muutama vanha ihminen. Elämme sentään länsimaissa, joissa vallitsee demokratia ja kaikilla on mahdollisuus kuulla Jeesuksesta ja olla avoimesti uskovainen.

Minun kotimaassani ihmiset ovat henkensä kaupalla kristittyjä. Jos siellä saisi olla avoimesti seurakuntia ja kirkkoja, niin ne olisivat täynnä nuoria ihmisiä. Sanoin, että Raamattu maksaa vain parikymmentä euroa, ja kannattaisi ostaa se ja tutustua siihen. Haastattelija sanoi olevansa uskonnoton, mutta nyt kuunneltuaan minua, hän ajattelee kenties ostavansa Raamatun ja tutustuvansa siihen. Vastasin, että kyllä kannattaisi.

Hän toivotteli minulle hyvää jatkoa ja sanoi toivovansa, että saisin jäädä tähän maahan. Vastasin, että minulle ei ole niin tärkeää, saanko jäädä tänne, kuin se, että hän tulisi Kristukseen uskovaksi.

Totesin, että jos minut lähetetään kotimaahani ja minut surmataan siellä, niin se ei haittaa mitään. Minun Vapahtajani on antanut henkensä minun puolestani ja jos kuolen uskoni tähden, niin tiedän minne menen kuolemani jälkeen. Mutta jos haastattelijani kuolee, niin hän ei tiedä, minne hän menee. Tiedätkö, silloin hänen silmiinsä tuli kyyneleet.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!

 

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain

”Näin takanani valtavan vuoren, jonka yli olimme päässeet yöllä”, pakomatkalla ollut nainen kertoo. Kuvituskuva.

Äidin pitkä matka

Pidän ystävääni kädestä kiinni. Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja sanoo: ”Kaiken kärsimyksen ja tuskan jälkeen minä tulin tähän maahan vain kuolemaan. Kunpa tietäisit kaikki rankat kokemukset, jotka olen käynyt läpi – kipeän avioliiton, eron ja miehen uhkaukset. Sen jälkeen tuli vielä raskas pakomatka Eurooppaan.

Minä en ole enää nuori ihminen. Minulla oli oma liike ja asuin tyttäreni kanssa vanhempieni luona hyvässä asunnossa.

Elämäntilanteeni oli kuitenkin niin vaikea, että päätimme lähteä Eurooppaan. Et usko, minkälainen se matka oli! Öisin kuljimme jalkaisin, päivisin piileskelimme oman maani poliisia luolissa. Yöllä oli pilkkopimeää, kaksi salakuljettajaa kantoi minua kainaloista ja sillä tavalla he raahasivat minua eteenpäin. Rukoilin heitä jättämään minut metsään kuolemaan, koska en jaksanut enää kulkea. Minulla on sokeritauti ja muutenkin kuntoni on heikko, mutta tyttäreni takia minun oli jaksettava askel askeleelta.

Aamulla, kun tuli valoisaa, näin takanani olevan valtavan vuoren ja kysyin salakuljettajilta: ”Tuoltako me tulimme yöllä?” He vastasivat myöntävästi. En voinut uskoa, että olin laskeutunut alas siltä vuorelta! Se oli todellinen ihme.

Pitkän pakomatkan lopulla saavuimme Turkkiin. Sieltä yritimme kaksi kertaa päästä kumiveneellä Kreikkaan. Molemmilla kerroilla jouduimme kääntymään takaisin. Merivesi kasteli meidät litimäriksi. Tyttäreni itki viluissaan. Meillä ei ollut vaihtovaatteita ja jouduimme istumaan ulkona odottamassa seuraavaa yötä ja uutta yritystä seilata Välimeren läpi. Toisen kerran jälkeen eräs sikäläinen nainen armahti minua ja tytärtäni. Hän päästi meidät lämpimään suihkuun ja antoi vaihtovaatteet ja ruokaa. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Kolmannella yrittämällä pääsimme perille. Meitä oli yli 60 ihmistä sullottuina pieneen kumiveneeseen. Laineet iskeytyivät veneen yli ja merivesi kasteli meidät. Pelkäsin kuollakseni. Puristin tytärtäni rintaani vasten ja ajattelin, että jos kuolemme, niin kuolemme yhdessä. Mutta Jumala auttoi ja selvisimme hengissä.

Sen jälkeen matka jatkui jalkaisin Makedonian ja Serbian metsien kautta eteenpäin. Olimme matkalla yli kuukauden. Yhtenäkään yönä emme nukkuneet minkäänlaisessa talossa, vaan metsässä ulkosalla tai teltoissa, joita oli varattuna joissain paikoissa pakolaisille.

Kerran kaaduin pahasti, kun ylitimme vuolaasti virtaavaa jokea. Polveni iskeytyi joen pohjassa oleviin kiviin. Hädin tuskin pääsin kulkemaan. Myöhemmin saavuimme paikkaan, jossa oli pakolaisille tarjolla lääkäripalveluja teltassa. Lääkäri katsoi jalkaani ja sanoi, että saan olla kiitollinen siitä, että luita ei katkennut. Sain polveeni tukisiteen ja taas matka jatkui.

Pitkä pakomatka kulki korkean vuoriston läpi. Kuvituskuva.

Eräässä paikassa annettiin pakolaisille ruokaa. Siellä oli teltassa tarjolla kuumaa kaakaota. Tyttäreni meni hakemaan kaakaota, mutta hänet ajettiin pois. En tiedä, miksi. Hän itki katkerasti. ”Älä välitä”, sanoin. En voinut tehdä mitään, en pystynyt antamaan ainoalle tyttärelleni edes kupillista kaakaota. Minkälainen äiti minä olen? Vieläkin hän muistaa tämän tapauksen. Hän on katkera minulle niin monista asioista.

Kyyneleet virtaavat vuolaasti ystäväni poskia pitkin ja hartiat hytkyvät itkun takia. Sitten hän katsoo minuun ja hymy välähtää kasvoilla. ”Kun lähdin kotimaastani, olin muslimi. En ollut mitenkään uskonnollinen, mutta jos olisin jäänyt kotimaahani, kuolisin varmaankin muslimina. Nyt Euroopassa olen oppinut tuntemaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Minulla on iankaikkisen elämän toivo. Jos kuolen tähän sairauteeni, niin minä pääsen Taivaan kotiin Jeesuksen luo. Siellä ei ole itkua, tuskaa eikä kuolemaa ja siellä kaikki entinen on mennyttä. Tämä pitkä matkani ei ole ollut turha, vaan osa Jumalan suurta suunnitelmaa.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

Jumalan siunausta elämääsi!

 

Pakolaistyöntekijämme Kreikassa kirjoittaa: Kiitos rukouksistanne. Saamme kiittää Jumalaa siitä, että Morian pakolaisleiri Lesvoksen saarella säästyi hirmumyrskyltä. Pääsin nyt kolmen vuoden

Kolmisen vuotta sitten suurin osa pakolaisten veneistä rantautui tämän sataman lähellä sijaitsevalle rannalle. Kuva: Vesa Sipari

Lesvoksen saarella

Pakolaistyöntekijämme Kreikassa kirjoittaa:

Kiitos rukouksistanne. Saamme kiittää Jumalaa siitä, että Morian pakolaisleiri Lesvoksen saarella säästyi hirmumyrskyltä. Pääsin nyt kolmen vuoden jälkeen vierailemaan uudelleen tuossa paikassa, jota on uutisissa moitittu huonoista oloista.

Morian leiri on rakennettu noin 3 100 ihmiselle, mutta tällä hetkellä heitä on alueella noin 9 000, joista arviolta 2 500 asuu leirin ulkopuolella niin kutsutussa ”oliivipuutarhassa”.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Noin 2 500 pakolaista asuu leirin ulkopuolella niin kutsutussa ”oliivipuutarhassa”. Sen portilla kyltti toivottaa pakolaiset tervetulleeksi useilla kielillä. Kuva: Vesa Sipari

Mielestäni leirillä oli kuitenkin tapahtunut hurjasti parannuksia ja olosuhteita oli kehitetty. Pakolaisilla oli nyt paremmat mahdollisuudet pitää huolta hygieniastaan, ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asukkaiden asemaa oli parannettu. Leirillä oli omat, muusta leiristä eristetyt alueensa alaikäisille, ilman vanhempia oleville lapsille, yksinäisille naisille ja perheille.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Pakolaislapset ovat saaneet tanskalaiselta avustusjärjestöltä paidat, jotka kertovat olennaisen. Lapsissa on tulevaisuus. Kuva: Vesa Sipari

Tunnelma oli rauhallinen, mutta usein illat ja yöt ovat levottomia ja tappelujakin esiintyy. Tämä on tosin hyvin ymmärrettävää, kun jopa 55  kansallisuutta olevia ihmisiä laitetaan samaan paikkaan ja jokaisella on omat rankat ja koskettavat elämäntarinansa.

Keskusteluissa nousi esiin huoli nuorten miesten ja poikien huumeiden käytöstä. Se on varmasti suorassa suhteessa mielenterveysongelmiin. Kaiken kaikkiaan monet vapaaehtoiset ja järjestöt tekevät siellä hyvää ja tärkeää työtä hallituksen toimijoiden kanssa hyvin rajallisilla resursseilla. Tulossa on kylmä talvi, ja kevyitä rakennelmia ja telttoja ei ole suunniteltu sellaista varten. Valtio yrittää siirtää ihmisiä pois saarelta, mutta se on hidasta, varsinkin kun tulijoita on edelleen 200–300 viikossa. Hirmumyrsky ei onneksi iskenyt saarelle, mutta sadetta ja tuulta on riittänyt. Kiitos rukouksistanne!

Tapasin erään nuoren miehen teetupaillassa, jollainen järjestetään leirin läheisessä varastorakennuksessa kahdesti viikossa. Tämä nuori mies, jota kutsun Hapaksi, oli ollut leirillä kaksi kuukautta ja oli vielä toiveikas mantereen puolelle pääsyn ja työn löytymisen suhteen. Hän oli käynyt vain viisi luokkaa koulua ja auttanut sen jälkeen ruokkimaan perhettään tekemällä töitä rakennuksilla.

Hapa oli lukenut Raamattua paljon ja puntaroi Islamin ja Jeesuksen välillä. Häntä kosketti ja veti puoleensa Jeesuksen opetus vihollisten rakastamisesta ja rauhasta, jonka hän on luvannut omilleen. Toisaalta hän kertoi olevansa muslimi, ja Jeesus on heille yksi hyvin tärkeä profeetta. Hän yritti ymmärtää, mitä merkitsee, että Jeesus kertoi olevansa ainoa tie, totuus ja elämä. Rohkaisin Hapaa rukoilemaan ja pitämään korvansa ja sydämwnaä avoinna, sillä Herra on luvannut vastata.

Pääsimme tapaamaan myös perhettä, jonka isä oli nuorena miehenä ajanut autokolarin. Onnettomuudessa oli kuollut välittömästi kaksi ihmistä. Parin päivän kuluttua miehen oma äiti oli menehtynyt kolarissa saamiinsa vammoihin. Perheet eivät antaneet tätä anteeksi, joten pojan oli pakko lähteä maasta Tadžikistaniin. Siellä hän meni naimisiin ja lähti nyt perheensä kanssa etsimään paikkaansa Euroopasta.

Miehellä oli edelleenkin erittäin kovia itsesyytöksiä ja häpeätä tapahtuneesta. Asuminen stressaavalla pakolaisleirillä jo yhdeksättä kuukautta oli vain huonontanut hänen mielenterveyttään. Koetimme rohkaista häntä. Yksi matkalaisistamme on miehen tuttu aiemmilta ajoilta, ja hän aikoo ylläpitää yhteyttä jatkossakin.

Vesa Sipari
kirjoittaja toimii pakolaistyössä Kreikassa

Tule mukaan auttamaan pakolaisia!

– Kun lahjoitat tämän artikkelin kohdalla, tukesi kohdistuu pakolaistyöhön Kreikassa.
– Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 23906.
– Jos kiinnostuit pakolaistyöstä, tilaa Sipareiden uutiskirje täältä.
– Rukoile pakolaisten puolesta.

Jumalan siunausta sinulle.

 

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos

Kuvituskuva: Pixabay

Jumalan kosketus

En ollut koskaan kovin uskonnollinen. Minulla oli monia kysymyksiä Jumalasta, mutta vanhemmiltani perimäni uskonto ei antanut mahdollisuutta esittää niitä. Jos kysyin jotain, sain kuulla olevani kofer, vääräuskoinen. Islam oli uskontona parhain ja sen oppeihin tuli vain alistua ja olla hyvä muslimi. En ajatellut Jumalan olemassaoloa paljoakaan.

Sitten lähdin omasta maastani länteen etsimään parempaa tulevaisuutta. Olin eräässä läntisessä maassa ja käytin alkoholia ja kävin diskoissa. Kun eräs maanmieheni kääntyi kristinuskoon, minua harmitti se suuresti. Muutamat uskonnollisemmat maanmieheni, jotka asuivat samassa vastaanottokeskuksessa, olivat todella vihaisia tälle miehelle. He alkoivat suunnitella, miten saisivat hänet surmattua ja siten varmistettua itselleen paikan paratiisissa. Minäkin menin mukaan suunnitelmaan, koska koin alamittaisuutta oman uskoni heikkoudesta ja tiesin, että olin tehnyt paljon sellaista, mikä oli kielletty islamissa.

Puhuimme päivittäin siitä, miten pahoja kristityt ovat: näimme seksuaalista moraalittomuutta ja laitoimme kaiken kristittyjen viaksi. Koimme, että maanmiehemme oli pettänyt ja jättänyt meidät. Kutsuimme tämän miehen kanssamme piknikille metsään joen varteen ja aioimme surmata hänet siellä ja hävittää ruumiin. Meillä oli ruoka ja juomat ostettu valmiiksi.

Juuri kun olimme lähdössä, mies sai puhelun kotimaasta. Hänen vaimollaan oli hänelle asiaa. Hän sanoi meille: ”Menkää te edellä ja minä tulen pyörällä perästä, kun olen lopettanut puhelun vaimoni kanssa.” Lähdimme ja laitoimme grillauspaikan kuntoon ja odotimme miestä. Häntä ei kuulunut. Odotimme ja odotimme. Lopulta lähdimme katsomaan, missä hän oli. Saavuimme vastaanottokotiin, ja hänen huoneensa oli tyhjä. Häntä ei näkynyt missään. Saimme kuulla, että hän oli lähtenyt pois koko vastaanottokeskuksesta.

Hieman tämän jälkeen oleskelulupa-anomukseni hylättiin. Masennuin ja ajattelin, että Jumala varmaan kosti minulle, koska olin mennyt mukaan suunnitelmaan surmata maanmieheni. Soitin hänelle ja kerroin asian. Mies sanoi, että häntä oli varoitettu meistä ja hän lähti siksi pakoon. Hän sanoi, ettei vihaa meitä vaan rukoilee meidän puolestamme. Hän kehotti minua myös menemään siihen kirkkoon, jossa hän oli käynyt ja jossa hänet oli kastettu.

Olin niin ahdistunut ja masentunut, että ajattelin, ettei elämäni voi enää pahemmaksi muuttua, jos käyn katsomassa, mitä kirkossa  tapahtuu. En unohda koskaan ensimmäistä käyntiäni siellä.  Uskomaton rauha valtasi sydämeni, mutta minua itketti. Istuin  penkissä ja kyyneleet valuivat silmistäni. Minun oli pakko lähteä pois ja koko matkan vastaanottokeskukseen vain itkin.

Yöllä näin erityisen unen: olin hukkumaisillani ja vierelleni tuli iranilainen nainen, joka oli tulkkina tässä kirkossa, jossa olin käynyt. Unessani hän tarttui käteeni ja sanoi, että vetää minut turvaan. Heräsin tähän ja ajattelin, että Jumala kutsuu minua luokseen. Aloin käydä tässä kirkossa ja kuulin lisää Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.

Oleskelulupaa ei vieläkään myönnetty minulle, ja päätin lähteä Saksaan turvaan. Tulin tähän seurakuntaan, ja olen saanut täällä lisää opetusta kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Minut kastettiin täällä ja olen Kristuksen ruumiin jäsen. Soitin uudelleen miehelle, jonka surmaamista suunnittelimme, ja lähetin hänelle kastekuvani. Hän oli siitä todella iloinen ja sanoi, että rukoilee puolestani joka päivä.

Perheeni hylkäsi minut kuultuaan, että olen kääntynyt kristityksi. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo minulle tullessaan, mutta sen tiedän, että Jumalani on kanssani joka päivä eikä hän ikinä hylkää minua.

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvia henkilöistä voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet maahanmuuttajatyöntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua

Kuvituskuva: Pixabay

Sain sydämeeni rauhan

Ensimmäinen aviomieheni kuoli, kun poikamme oli vain 8-vuotias. Kuolema oli minun syyni – auto-onnettomuus, kun minä olin kuljettajana. Appivanhempani sättivät minua poikansa kuolemasta. He toivoivat, että minä olisin kuollut heidän poikansa sijasta. Välimme tulehtuivat, enkä pystynyt asumaan heidän kanssaan. Muutin äitini luokse, ja poikani jäi asumaan appivanhemmilleni.

Olin nuori, ja monet miehet halusivat kanssani niin sanottuun väliaikaiseen avioliittoon. Minä en kuitenkaan halunnut sellaista.  Lopulta tapasin nykyisen mieheni ja menimme naimisiin. Sen jälkeen appivanhempani alkoivat vainota meitä. He saivat poikani huoltajuuden eivätkä antaneet minun tavata häntä.

Kun saimme mieheni kanssa tyttövauvan, asiat menivät yhä hullummaksi. Appivanhempani levittelivät minusta ilkeitä huhuja. Miestäni uhkailtiin, ja kerran joku yritti jopa tönäistä hänet auton alle. Mieheni joutui jättämään työpaikkansa ja perusti muutaman ystävänsä kanssa metallialan yrityksen.

Vaihdoimme asuntoa usein, enkä voinut kertoa edes äidilleni, missä asuimme. Olisin ehkä voinut kestää vielä tämän kaiken, mutta appivanhempani olivat niin sokaistuneita vihaansa, että kostivat sen pojalleni. Hän ei saanut pitää minuun yhteyttä. Koulussa johtaja sääli poikaani ja antoi hänen soittaa puhelimestaan minulle. Poikani itki ja pyysi minua hakemaan hänet pois.

Tyttäreni oli pienestä pitäen hyvin sairaalloinen. Kaksivuotiaana hän sairastui kuumeeseen, joka ei hellittänyt. Lääkärit eivät tienneet, mitä tehdä. Työtoverini tunsi erään kristityn naisen, joka rukoili sairaiden puolesta. Tuskassani vein tyttäreni tämän naisen luokse. Hän rukoili, ja tyttäreni parani. Olin aina kunnioittanut profeetta Jeesusta, mutta nyt näin, että Jeesuksen nimessä on voima. Tämä nainen antoi minulle myös pieniä kirjasia, joissa oli Raamatun lauseita. Kun luin niitä, koin suurta rauhaa sydämessäni.

Tilanteemme oli niin stressaava, että mieheni ei voinut sitä kestää. Hän alkoi saada psyykkisiä oireita. Lopulta päätimme lähteä pois kotimaastamme ja koettaa uutta elämää Euroopassa. Myimme omaisuutemme ja maksoimme salakuljettajille matkat Eurooppaan.

Halusin myös poikani mukaamme. Sain järjestettyä rehtorin kanssa niin, että ennen pakopäiväämme hain poikani koulusta luoksemme. Tiesimme, että olisimme suurissa vaikeuksissa, jos viranomaiset saisivat meidät kiinni, koska poikani huoltajuus oli appivanhemmillani.

Pakomatkamme oli järkyttävä. En voi kertoa sinulle kaikkea, mitä koimme. Bulgariassa jouduimme kolmeksi viikoksi vankiselliin,  joka oli pieni kuin kanakoppi. Mieheni ei voinut hengittää siellä ja alkoi saada paniikkikohtauksia. Olin varma, että hän kuolisi käsiini.

Lopulta päädyimme Saksaan. Olimme kaikki hermoraunioita. Mieheni paniikki-kohtaukset lisääntyivät, ja häntä hoidettiin kahteen otteeseen psykiatrisessa sairaalassa. Lasteni takia minun täytyi olla vahva ja kestää kaikki, näyttää iloiselta, vaikka sydämeni oli murtua tuskasta. Viimeisillä voimillani yritin tukea miestäni.

Rukoilin apua. En tiedä edes, ketä rukoilin, Allahia vai ketä. Lopulta tapasin vastaanottokodissamme erään maanmieheni, joka oli kuullut perheeni vaikeuksista. Hän kutsui meitä mukaansa kirkkoon. Lähdin mielelläni, koska muistin sen rauhan, joka oli sydämessäni lukiessani kristityltä naiselta saamiani kirjoja.

En koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun saavuimme kirkkoon. Kuljimme rappusia ylös ja siellä kaikui laulu omalla kielelläni: ”Sydämen rauhaa keskellä myrskyä, sinä olet purteni kapteeni.” Ajattelin, että tämä ei voinut olla totta! Tätä minä kaipasin. Olisiko minullekin rauha jossain? Olisiko olemassa joku, joka ottaisi tämän tuskan ja taakan pois hartailtani? Ilo täytti sydämeni. Jospa minäkin löytäisin sydämeeni rauhan keskellä kaikkia vaikeuksiani.

Aloitimme kastekurssin ja kuulimme lisää Jeesuksesta. Ilo ja rauha täyttivät sydämeni. Nyt tiedän, että minun ei tarvitse kantaa taakkojani yksin, vaan Jeesus on kanssani ja ohjaa kulkuani joka päivä.  Olen saanut sydämeeni rauhan, jonka hän on luvannut omilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä, minä olen voittanut maailman.”

Kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa voi julkaista.

Tule mukaan pakolaistyöhön. Lahjoittamalla tämän artikkelin kohdalla tuet työntekijämme työtä Saksassa.

 

Tallenna

Tallenna

Maria on viisissäkymmenissä oleva seurakuntamme jäsen. Hän on tullut maahan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Kysyin häneltä, kuinka hän oli löytänyt uskon

Kuvituskuva: Pixabay

Tärkeintä on rakkaus

Maria on viisissäkymmenissä oleva seurakuntamme jäsen. Hän on tullut maahan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Kysyin häneltä, kuinka hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Maria kertoo tarinaansa:

”Kyllä kaikkein tärkeintä on rakkaus. Se on se ero, jonka minä olen löytänyt entisen uskontoni ja kristinuskon välillä. Rakkaus, joka näkyy tekoina, koskettaa ihmisten sydäntä syvältä ja vaikuttaa.

Entisessä kotimaassani olin opettaja. Meillä oli taloudellisesti turvattu elämä, asunto ja kaikki, mitä tarvitsimme. Elämässämme tapahtui erinäisiä asioita, joiden takia jouduin lähtemään pois omasta maastamme. Tyttäreni takia minä lähdin.

Menimme ensin Norjaan, koska olimme kuulleet, että Norja on demokraattinen maa ja kunnioittaa ihmisoikeuksia. Saimme asunnon kerrostalosta, ja seinänaapurinamme asui eräs saksalainen nainen. Hän auttoi meitä ihan alusta alkaen. Hän oli aina iloinen ja auttavainen ja täynnä rakkautta.

Minulla oli paljon vaikeuksia jalkani takia. Hädin tuskin pystyin kävelemään. Naapurimme vei meitä autolla kauppaan ja virastoihin ja sairaalaan. Hänen avullaan sain apua sairaalasta ja kävelykepit, joilla pääsin hieman liikkumaan. Ihmettelin sitä, miten hän auttoi meitä muukalaisia.

Kerran meidän piti sopia tapaamisaika, ja minä ehdotin sunnuntaiaamua. Hän sanoi, ettei se sovi hänelle, koska hän menee sunnuntaisin kirkkoon. Olin iloinen siitä, että uusi ystävämme oli kristitty. Kerran hän toi minulle Uuden testamentin omalla kielelläni. Otin sen iloiten vastaan, koska kunnioitin Jeesusta profeettana. Olin nähnyt omassa maassani Jeesus-filmin ja se oli tehnyt minuun vaikutuksen. Jeesus oli profeetta, joka teki ihmeitä, paransi sairaita ja ruokki nälkäisiä.

Kerran pyysin ystävääni viemään meidät mukanaan kirkkoon. Halusin nähdä kirkon ja olin utelias näkemään, mitä siellä tehdään. Minuun teki suuren vaikutuksen se rakkaus, jolla meidät otettiin siellä vastaan. Sain paljon uusia ystäviä ja rupesin käymään kirkossa säännöllisesti. Luin Uutta testamenttia ja aloin ymmärtää, että Jeesus on paljon enemmän kuin profeetta, joksi olin hänet ajatellut.

Aloin käydä kastekurssia, koska olin vakuuttunut siitä, että Jeesus on todella minun Vapahtajani ja syntieni sovittaja. Sitten tuli takaisku: saimme kielteisen maassa-olopäätöksen. Olin paniikissa. Emme pystyisi palaamaan takaisin omaan maahamme. Rukoilin Jeesukselta apua. Ystäväni ehdotti, että menisimme Saksaan, koska siellä kenties voisimme saada myönteisen päätöksen. En ollut koskaan ajatellut meneväni Saksaan, mutta sain rauhan sydämeeni ja ystäväni kertoi, että siellä olisi seurakunta, jossa opetetaan kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Voisin jatkaa kastekurssiani siellä.

Niin tulimme Saksaan ja tähän seurakuntaan. Olen saanut kasvaa uskossani ja ymmärrän yhä enemmän Jeesuksesta. Valmistauduimme kasteelle. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen taistelu sisimmässäni ja jotkin kysymykset kaihersivat mieltäni. Olisiko Jeesus todella oikea tie?

Sitten saimme kokea todellisen ihmeen. Asuimme kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Eräänä yönä heräsimme siihen, että talossa oli tulipalo. Haistoimme savua ja näimme liekkejä. Emme pystyneet menemään asuntomme ovesta ulos. Pakenimme parvekkeelle ja näimme, että alakerran asunto on tulessa, samoin yläkerran.

Palomiehet saivat meidät tikkaiden avulla pelastettua palavasta talosta. Palo oli alkanut alakerrassa asuvan alkoholisoituneen miehen asunnosta, hypännyt meidän asuinkerroksemme yli ja levinnyt neljänteen kerrokseen. Palomiehet eivät voineet ymmärtää, kuinka tuli oli jättänyt yhden kerroksen väliin. Sanoin heille, että Jeesus pelasti meidät.

Ylistin Jeesusta – minun Vapahtajaani! Kaikki epäilykseni katosivat. Jeesus rakastaa minua eikä minun tarvitse pelätä mitään, kun elän yhteydessä hänen kanssaan. Menimme kasteelle ja nyt olen tämän seurakunnan ja Kristuksen ruumiin jäsen.

Me kristityt olemme Jeesuksen kädet ja jalat tässä maailmassa. Jeesus rakastaa ihmisiä meidän kauttamme. Meidän tehtävänämme on viedä tätä rakkautta eteenpäin. Rukoilen joka päivä, että Jeesus näyttäisi minulle ainakin yhden ihmisen, jolle voisin osoittaa rakkautta. Rakkaus on se, mitä meillä kristityillä on antaa muille tässä rakkaudettomassa maailmassa.”

Marian kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa Mariasta tai hänen tyttärestään voi julkaista.

 

 

Tallenna

Tallenna