Avainsana-arkisto: maahanmuuttajatyö

Maria on viisissäkymmenissä oleva seurakuntamme jäsen. Hän on tullut maahan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Kysyin häneltä, kuinka hän oli löytänyt uskon

Kuvituskuva: Pixabay

Tärkeintä on rakkaus

Maria on viisissäkymmenissä oleva seurakuntamme jäsen. Hän on tullut maahan teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Kysyin häneltä, kuinka hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Maria kertoo tarinaansa:

”Kyllä kaikkein tärkeintä on rakkaus. Se on se ero, jonka minä olen löytänyt entisen uskontoni ja kristinuskon välillä. Rakkaus, joka näkyy tekoina, koskettaa ihmisten sydäntä syvältä ja vaikuttaa.

Entisessä kotimaassani olin opettaja. Meillä oli taloudellisesti turvattu elämä, asunto ja kaikki, mitä tarvitsimme. Elämässämme tapahtui erinäisiä asioita, joiden takia jouduin lähtemään pois omasta maastamme. Tyttäreni takia minä lähdin.

Menimme ensin Norjaan, koska olimme kuulleet, että Norja on demokraattinen maa ja kunnioittaa ihmisoikeuksia. Saimme asunnon kerrostalosta, ja seinänaapurinamme asui eräs saksalainen nainen. Hän auttoi meitä ihan alusta alkaen. Hän oli aina iloinen ja auttavainen ja täynnä rakkautta.

Minulla oli paljon vaikeuksia jalkani takia. Hädin tuskin pystyin kävelemään. Naapurimme vei meitä autolla kauppaan ja virastoihin ja sairaalaan. Hänen avullaan sain apua sairaalasta ja kävelykepit, joilla pääsin hieman liikkumaan. Ihmettelin sitä, miten hän auttoi meitä muukalaisia.

Kerran meidän piti sopia tapaamisaika, ja minä ehdotin sunnuntaiaamua. Hän sanoi, ettei se sovi hänelle, koska hän menee sunnuntaisin kirkkoon. Olin iloinen siitä, että uusi ystävämme oli kristitty. Kerran hän toi minulle Uuden testamentin omalla kielelläni. Otin sen iloiten vastaan, koska kunnioitin Jeesusta profeettana. Olin nähnyt omassa maassani Jeesus-filmin ja se oli tehnyt minuun vaikutuksen. Jeesus oli profeetta, joka teki ihmeitä, paransi sairaita ja ruokki nälkäisiä.

Kerran pyysin ystävääni viemään meidät mukanaan kirkkoon. Halusin nähdä kirkon ja olin utelias näkemään, mitä siellä tehdään. Minuun teki suuren vaikutuksen se rakkaus, jolla meidät otettiin siellä vastaan. Sain paljon uusia ystäviä ja rupesin käymään kirkossa säännöllisesti. Luin Uutta testamenttia ja aloin ymmärtää, että Jeesus on paljon enemmän kuin profeetta, joksi olin hänet ajatellut.

Aloin käydä kastekurssia, koska olin vakuuttunut siitä, että Jeesus on todella minun Vapahtajani ja syntieni sovittaja. Sitten tuli takaisku: saimme kielteisen maassa-olopäätöksen. Olin paniikissa. Emme pystyisi palaamaan takaisin omaan maahamme. Rukoilin Jeesukselta apua. Ystäväni ehdotti, että menisimme Saksaan, koska siellä kenties voisimme saada myönteisen päätöksen. En ollut koskaan ajatellut meneväni Saksaan, mutta sain rauhan sydämeeni ja ystäväni kertoi, että siellä olisi seurakunta, jossa opetetaan kristinuskosta omalla äidinkielelläni. Voisin jatkaa kastekurssiani siellä.

Niin tulimme Saksaan ja tähän seurakuntaan. Olen saanut kasvaa uskossani ja ymmärrän yhä enemmän Jeesuksesta. Valmistauduimme kasteelle. Minulla oli kuitenkin jonkinlainen taistelu sisimmässäni ja jotkin kysymykset kaihersivat mieltäni. Olisiko Jeesus todella oikea tie?

Sitten saimme kokea todellisen ihmeen. Asuimme kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Eräänä yönä heräsimme siihen, että talossa oli tulipalo. Haistoimme savua ja näimme liekkejä. Emme pystyneet menemään asuntomme ovesta ulos. Pakenimme parvekkeelle ja näimme, että alakerran asunto on tulessa, samoin yläkerran.

Palomiehet saivat meidät tikkaiden avulla pelastettua palavasta talosta. Palo oli alkanut alakerrassa asuvan alkoholisoituneen miehen asunnosta, hypännyt meidän asuinkerroksemme yli ja levinnyt neljänteen kerrokseen. Palomiehet eivät voineet ymmärtää, kuinka tuli oli jättänyt yhden kerroksen väliin. Sanoin heille, että Jeesus pelasti meidät.

Ylistin Jeesusta – minun Vapahtajaani! Kaikki epäilykseni katosivat. Jeesus rakastaa minua eikä minun tarvitse pelätä mitään, kun elän yhteydessä hänen kanssaan. Menimme kasteelle ja nyt olen tämän seurakunnan ja Kristuksen ruumiin jäsen.

Me kristityt olemme Jeesuksen kädet ja jalat tässä maailmassa. Jeesus rakastaa ihmisiä meidän kauttamme. Meidän tehtävänämme on viedä tätä rakkautta eteenpäin. Rukoilen joka päivä, että Jeesus näyttäisi minulle ainakin yhden ihmisen, jolle voisin osoittaa rakkautta. Rakkaus on se, mitä meillä kristityillä on antaa muille tässä rakkaudettomassa maailmassa.”

Marian kertomuksen on muistiin kirjoittanut pakolaistyöntekijämme Saksassa. Turvallisuussyistä ei nimiä eikä kuvaa Mariasta tai hänen tyttärestään voi julkaista.

 

 

Tallenna

Tallenna

Pakolaistyöntekijämme Kreikasta kirjoittavat: Kevät on saapunut Kreikkaan ja luonto on kauneimmillaan. Se tuo toivoa myös monille pakolaisille, joita kylmä talvi

Pakolaislapset ovat erityisen haavoittuvainen ryhmä turvapaikanhakijoiden joukossa. Auttavat kädet -pakolaisjärjestön tiloissa on kuitenkin turvallista vaikkapa leikkiä piilosta. Kuva: SEKL

Pakomatkan varrelta

Pakolaistyöntekijämme Kreikasta kirjoittavat:

Kevät on saapunut Kreikkaan ja luonto on kauneimmillaan. Se tuo toivoa myös monille pakolaisille, joita kylmä talvi ja epävarmuus tulevasta ovat ahdistaneet. Tuleva kesä tuo toivoa, mutta myös pelkoa, koska monien väliaikaiset maassaololuvat menevät umpeen ja turvapaikka-anomusten vastausten pitäisi valmistua. Jotkut eivät kestä jännitystä ja koettavat nyt säiden lämmettyä ottaa vielä yhteyttä salakuljettajiin ja jatkaa matkaa jonnekin muualle.

Kreikkaan saapuu yhä noin tuhat pakolaista kuukaudessa.
Kuva: SEKL

Maahan saapuu edelleen yli tuhat pakolaista kuukaudessa, ja kevään mittaan luku on taas nousemassa. Täällä pakolaiskeskuksellakin on odottava tunnelma. Välillä kuulemme jonkin perheen lähtevän matkalle tai aikovan lähettää lapsensa Saksaan sukulaisille. Hurjimmat tarinat ovat niitä, kun lapsi lähetetään yksin salakuljettajien armoilla vaikka teipattuna rekan pohjaan tai annetaan tuntemattoman kuljetettavaksi kohdemaahan, jossa niin sanotut sukulaiset ovat vastaanottamassa.

Surullisina olemme joutuneet kuuntelemaan myös uutisia uhkailuista ja pahoinpitelyistä, jotka ovat kohdistuneet kristityiksi kääntyneisiin pakolaisiin. He joutuvat päivittäin kokemaan suoranaista vihaa, mutta monet ovat sanoneet, etteivät pelkää. He eivät pelkää, koska ovat saaneet rauhan sydämeensä eikä kukaan voi sitä viedä pois. Heillä on toivo tulevasta. He ovat suuri todistus Jumalan rakkaudesta pakolaistovereilleen, jotka tämän kaiken keskellä etsivät tarkoitusta elämälleen. Monilla näistä kristityistä on kuitenkin huoli lapsistaan, jos he joutuvat syyttä kärsimään vanhempien valintojen takia.

Auttavat kädet -avustusjärjestössä iloa tuottavat pikku vauvat. Ilon rinnalla kulkee murhe, kuinka lasten tulee elämässä käymään. Kuva: SEKL

Kirjoittajat toimivat pakolaistyössä Kreikassa.
Pahoittelemme, että turvallisuussyistä emme voi julkaista nimiä.

Lahjoita tähän työhön:


Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

”Veljeni oli 16-vuotias, kun hän halusi alkaa pitää ristiä kaulassaan. Ei hän ollut kristitty, mutta risti oli hänelle tärkeä ja

Kuvituskuva: istockphoto, Ben Harding

Kaikki ristin vuoksi

”Veljeni oli 16-vuotias, kun hän halusi alkaa pitää ristiä kaulassaan. Ei hän ollut kristitty, mutta risti oli hänelle tärkeä ja hän käytti sitä koko ajan. Sitten maahani tuli islamilainen vallankumous. Äiti ja isä pyytämällä pyysivät, että veli ei pitäisi ristiä. He pelkäsivät, että hänet pidätettäisiin ja tapahtuisi vaikka mitä. Veljeni ei kuitenkaan suostunut luopumaan rististään.

Eräänä päivänä veli lähti ulos eikä palannutkaan kotiin. Isän kanssa kiersimme kaupunkimme kaikki viranomaiset, poliisilaitokset ja vankilat. Isä rukoili virkailijoita, että he edes sanoisivat, oliko veljeni elossa. Yksi ystävällinen virkailija sanoi, että veli oli elossa, ja kertoi, missä vankilassa hän oli.

Viikon kuluttua veljeni päästettiin vapaaksi. Huomasimme heti, että hän oli sisäisesti rikkoutunut. Veli sulkeutui huoneeseensa ja oli siellä pimeässä. Hänet oli pahoinpidelty erittäin pahasti. Kaulassa oli kummallakin puolella syvät painaumat, jotka ristin ketju oli viiltänyt, kun se vedettiin häneltä irti. Mutta hän palasi risti taskussaan.

Isä vei veljeäni kaikkiin mahdollisiin terapioihin ja sairaaloihin, mutta hän ei ole toipunut. Hän ei halua puhua siitä, mitä hänelle tehtiin, mutta hän ei ole ollut ”elossa” sen pidätyksen jälkeen. Yli kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ole uskaltanut poistua kotoa yksin minnekään. Hän ei ole opiskellut, mennyt naimisiin eikä tehnyt mitään muutakaan.

Minuakaan tämä risti ei jättänyt rauhaan. Olin aina kuunnellut mielelläni kertomuksia profeetta Jeesuksesta. Valmistuttuani opettajaksi luin niitä myös oppilailleni. Tutustuin erääseen länsimaiseen naiseen, joka oli naimisissa paikallisen miehen kanssa. Hän oli kristitty. Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän vastasi minun kysymyksiini Jeesuksesta. Kun mieheni sain tämän selville, hän kielsi meitä tapaamasta, mutta jatkoimme keskustelujamme salaa puistoissa. Pikkuhiljaa huomasin uskovani Jeesukseen Jumalana ja omien syntieni sovittajana.

Eräs sukulaiseni asui Euroopassa. Sain hänen kauttaan kutsun vierailemaan tähän maahan, ja kuukauden ajan kävin joka päivä monessa eri kirkossa. Ensimmäisen kerran elämässäni koin valtavaa rauhaa sisimmässäni.

Palattuani kotiin vaikeudet mieheni kanssa kasvoivat. Hän on erittäin kiivas ja uskonnollinen muslimi. Minun oli pakko ottaa avioero. Lapseni jäivät miehelle. Uskoni takia elämääni tuli muitakin vaikeuksia. Lapset pelkäsivät henkeni puolesta, ja he pyysivät minua muuttamaan länteen, missä saisin olla vapaasti kristitty ja elää uskoani todeksi.

En tiedä, teinkö suuren synnin, kun jätin lapseni. Valitsin uskon ja jätin heidät. Antaako Jumala minulle tämän synnin anteeksi? Rukoilen lasteni puolesta päivittäin. Entinen mieheni ei halua heidän pitävän minuun yhteyttä, mutta olemme salaa yhteydessä toisiimme internetin kautta.

Ennen lähtöäni menin hyvästelemään veljeni. Hän tiesi, että minusta oli tullut kristitty. Hän osoitti seinällä olevaa ristiä ja sanoi: ”Minä en luopunut siitä.” Nyt käyn lähes päivittäin jossain kirkossa. Sytytän siellä veljelleni kynttilän ja rukoilen, että Jumala parantaisi hänen murtuneen mielensä.”

Kertomuksen on kirjoittanut muistiin pakolaistyöntekijämme.
Pahoittelemme, että turvallisuussyistä emme voi julkaista nimiä.

Lahjoita tähän työhön:


Tallenna

Vierailin vastaanottokeskuksessa tapaamassa tutuksi tulleita turvapaikanhakijoita. Tiedustelin, miten eräällä vapaaehtoisesti kotimaahansa palanneella elämä on sujunut. Vastaus kuului: ”Ei hyvin”. Sain eteeni kuvan kolmen päivän takaa. Siinä hän oli vaatteet veressä ja pää sidottuna – miliisi oli pistoolikouralla mätkinyt hänet tähän kuntoon, kuten myös hänen kanssaan olleen sukulaismiehen. Seuraavana yönä oli vaikea saada mielessään kaikkea järjestykseen – mies, joka on ollut vieraana kodissani, mätkitään tähän kuntoon jossain kaukana virkavallan käsissä.

Ystävän tekemä kortti ja lahja, jotka hän antoi palatessaan kotimaahansa

Maailma ei ole entisensä, kun tämän avaa

 

Vierailin vastaanottokeskuksessa tapaamassa tutuksi tulleita turvapaikanhakijoita. Tiedustelin, miten eräällä vapaaehtoisesti kotimaahansa palanneella elämä on sujunut. Vastaus kuului: ”Ei hyvin”. Sain eteeni kuvan kolmen päivän takaa. Siinä hän oli vaatteet veressä ja pää sidottuna – miliisi oli pistoolikouralla mätkinyt hänet tähän kuntoon, kuten myös hänen kanssaan olleen sukulaismiehen. Seuraavana yönä oli vaikea saada mielessään kaikkea järjestykseen – mies, joka on ollut vieraana kodissani, mätkitään tähän kuntoon jossain kaukana virkavallan käsissä.

Turvapaikanhakijoiden kanssa ystävystyessä on saanut oppia paljon heidän kulttuuristaan. Hyvän lähtöstartin antoi kirja ”Etsin Allahia, löysin Jeesuksen”. Kirjan on kirjoittanut Nabeel Qureshi ja sen on kustantanut Perussanoma Oy. Kirja johdattaa lukijansa hyvään alkuun kohdata islamilaisesta maailmasta tulevia turvapaikanhakijoita.

23.4.2016 Yle uutisoi miten maahanmuuttajien kultturituntemusta voidaan hyödyntää

23.4.2016 Yle uutisoi, miten maahanmuuttajien kultturituntemusta voidaan hyödyntää.

Islamilaisessa maailmassa eletään kunnian ja häpeän kulttuurissa. Miltä sinusta tuntuisi, jos talkoiden lopuksi johdattaisit joukkosi ottamaan kaupasta jotain pientä purtavaa ja itse asettuisit maksajan paikalle – eikö tämä olekin hieno juttu? Meille on pelkästään positiivista, jos joku tarjoaa meille jotain.

Meillä oli pienet talkoot, joihin osallistui muutama turvapaikanhakija. Talkoiden jälkeen heillä oli kiire takaisin vastaanottokeskukseen, enkä ehtinyt tarjota heille mitään kotonani. Siten halusin tarjota matkan varrella olevasta kaupasta jotain pientä purtavaa kiitokseksi. Kauppa oli heidän maanmiehensä kauppa. Pysäytin auton sen eteen ja kerroin, mitä teemme. Ajattelin, että oman maan eväät maistuisivat parhaiten, mutta yksikään ei suostunut nousemaan autosta. Jälkikäteen sain ymmärtää, millaiseen häpeään olin ollut heitä asettamassa. Ei ole mahdollista toimia näin heidän kanssaan, ei varsinkaan heidän maanmiehensä edessä.

 

Meistä moni on saattanut miettiä seurauksia silloin kun olemme lähteneet seuraamaan Jeesusta. Toisille on ollut kovempi askel otettavana ja toisille askel on ollut helpompi. Islamilaisessa maailmassa tämä askel ei ole helppo. Tiedän, että kirkkoon tulleet ovat voineet kuulla vastaanottokeskuksessa siitä, että käyvät kirkossa. Heidän sukulaisilleen on saatettu soittaa ja kertoa heidän veljeilevän kristittyjen kanssa. Sukulaiset ovat voineet soittaa takaisin ja uhkailla heitä. Voi olla, että ilman turvapaikkaa jäävä ja kotimaahansa palaava joutuu ongelmiin jo sen tähden, että on tutustunut täällä kristittyihin. Millaiset ongelmat ovatkaan edessä, jos on ottanut kasteen, kääntynyt kristityksi? Moni turvapaikanhakija saa näinä päivinä kielteisen päätöksen.

Sudanilaisten musiikkiryhmä esiintymässä kirkossa

Sudanilaisten musiikkiryhmä esiintymässä kirkossa

Millaista on olla turvapaikanhakijana? Miltä sinusta tuntuisi, jos älypuhelin olisi ainoa väline, jolla voit pitää yhteyttä sukuusi ja läheisiisi? Ympärilläsi ihmiset puhuvat vierasta kieltä. Kaikki maistuu erilaiselta sekä on erilaista täällä. Kadulla kävellessä sinulle saatetaan huudella; kuulet kirosanoja ja toivotuksia palata sinne, mistä olet tullutkin. Eräs ystävä kertoi minulle, mitä hänelle oli huudeltu hänen kävellessään yksin kadulla. Kirosanoista ja ”go back” -toivotuksesta ymmärtää, miten traumaattinen kohtaaminen on ollut. Kaksi – mies ja nainen – yhtä vastaan. Ystäväni totesi, että jos hän saa täältä turvapaikan, niin osa ei kuitenkaan halua hänen olevan täällä.

Usein ajatellaan, että uuteen kannattaa vain nuorten ihmisten lähteä mukaan, mutta vanhemmilla on omat toimet ja tehtävät. Turvapaikanhakijoiden suhteen ei näin ole. Kaiken keskellä olen saanut huomata, että he tarvitsevat kaiken ikäisiä suomalaisia ympärilleen. Moni on käytännössä kuin orpo ollessaan täällä. Jokainen, joka on valmis myönteiseen vuorovaikutukseen, on sopiva kohtaamaan heitä.

Kuinka evankeliumi voisi tavoittaa nämä ihmiset? Tätä voisi lähestyä seuraavasti: Ne, jotka ovat saaneet kokemuksia kristityistä jo kotimaassaan, voivat olla hyvinkin avoimia kuulemaan lisää. Toisilla taas ei ole kokemuksia kristityistä, on vain ennakkokuvia, joita kulttuuri ja uskonto on pitänyt yllä. Heidän pitää saada ”haistella ja maistella” kristittyjä, olla kanssamme tekemisissä, ennen kuin he ovat avoimia. Mutta mistä voimme tämän kaiken tietää? Emme mistään. Siksi meitä kutsutaan kulkemaan vierellä, ja kun joku antaa meidän kulkea vierellään, tulee myös paikka kertoa hänelle uskostamme.

Netistä löytyy apua kielimuurin ylittämiseen

Netistä löytyy apua kielimuurin ylittämiseen.

Netissä on joitakin hyviä välineitä kielimuurin ylittämiseen – harva meistä pystyy kertomaan vieraalla kielellä Jeesuksesta, mutta Jesusfilmmedia.org -sivustolta voimme näyttää Jeesus-elokuvan monella kielellä. On Raamattuja, joissa tekstit on esimerkiksi englanniksi ja arabiaksi vierekkäin. Tällaisella pystyy näyttämään tekstejä niin, että molemmat voivat hyvin ymmärtää, mitä on kirjoitettu.

Maailma muuttuu, kun avaa käsillä olevan tilanteen – käy kohtaamaan turvapaikanhakijoita rukoillen. Rukoile, että jokainen voisi löytää todellisen turvapaikan Herramme Jeesuksen Kristuksen ristin juurelta.

Veijo Olli

Ps. Kuuntele aiheeseen sopiva juttu avaimia.net kanavalta: Matkalla maahanmuuttajatyöhön, Berliini

Evankeliumin sanomaa maahanmuuttajille


Artikkelin kirjoittaja Veijo Olli on Kansanlähetyksen radio- ja tv-työn koordinaattori. Tutustu Veijoon ja tilaa hänen rukouskirjeensä tästä linkistä.

Tänään en haastattele ketään keskuksella. On teetupapäivä. Ovet ovat auki kahdesta viiteen. Kahdesta viiteen myös keskustelen keskukselle saapuneiden kanssa. En tiedä miten milloinkin juttu lähtee liikkeelle.

Tämä siemen itää pitkin Eurooppaa

Avaan Raamattuni, haluan lukea Paavalin vierailusta Ateenassa. Hänet vietiin Areiopagille pyyntöjen saattelemana: ”Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? Me olemme kuulleet sinun puhuvan outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää.” Ap.t. 17:1920

Olen ollut mukana pakolaisten päiväkeskuksen toiminnassa kuluneella viikolla. Keskus kätkeytyy Ateenan  keskustaan, pienen matkan päähän Areiopagista, josta Raamatun lainaus kertoo. Toisin kuin Areiopagin, keskuksen löytääkseen tarvitsee osoitteen, ja sittenkin sen paikantaminen vaatii tarkkaa katsetta.

Areopagilla katsellaan auringonlaskua

Areiopagilla katsellaan auringonlaskua.

Vierailin myös kirkossa, jossa afganistanilaistaustaiset kristityt kokoontuvat. Katukuvassa mikään ei kerro oven takaa avautuvasta kirkosta. Täällä voi toimia vapaasti, mutta täällä toimitaan maailmassa, jossa valokuvista on hyvä poistaa tunnistettavat kasvot.

Pakolaisvyöry on saanut kaupunkiin monia toimijoita. Toiset panostavat lapsiin, toiset perheisiin, toiset johinkin kieliryhmiin ja niin edelleen. Kun kookoonnumme, saan käsityksen eri toimijoiden läsnäolosta ja olemuksesta. Iloitsen tästä innokkaasta joukosta.

Keskuksen työntekijät valmiina avaamaan oven

Keskuksen työntekijät valmiina avaamaan oven.

Tänään en tee keskuksessa radiohaastatteluja. On teetupapäivä. Ovet ovat auki kahdesta viiteen. Kahdesta viiteen myös keskustelen keskukseen saapuneiden kanssa. En tiedä, miten milloinkin juttu lähtee liikkeelle. Huomaan juttelevani Iranista tulleen miehen kanssa. Hän sanoo, että diktatuuri on paha, täällä on hyvä. Jatkamme keskustelua, puhun hänen kanssaan englanniksi. Jossain välissä hän kuiskaa olevansa kristitty. Onnittelen häntä. Kysyn, oliko hän kristitty jo tullessaan. Ei, hän on tullut kristityksi täällä. Kysyn, saanko halata häntä. Saan, ja kohta saapuu hänen ystäviään, ja hän poistuu pahoitellen seurastani.

 

Huomaan vieressäni tiistaina tapaamani miehen. On mielenkiintoista havaita ihmisten joukossa erilaisia persoonallisuuksia. Tämä mies on humoristi. Kun hän kuulee minun lentävän seuraavana päivänä Suomeen, hän pyytää, että otan hänet mukaan. Näytän rintataskuani, otan siitä juomapullon pois ja kehotan häntä hyppäämään taskuun. Lupaan pitää kättä päällä, ettei kukaan näe häntä, kun menen lentokoneeseen.

Lastenhuoneessa katsotaan piirrettyä Raamatun kertomusta. Perässäni kävelee isä tyttärensä kanssa. Katson itselleni tuolin ja ojennan yhden miehelle. Hän istuu viereeni ja käymme keskustelemaan. Puolen tunnin kuluttua havahdun kelloon. Lapset ovat jo menneet ja paikkaa aletaan siivota. Mies on kertonut matkastaan Afganistanista Pakistaniin. Muutama lapsi  seurueesta jäätyi kuoliaaksi, hänen perheensä selvisi. Ihmiset vaativat rahaa auttaakseen ja kertovat, etteivät auta ilman sitä. Vuorilla ja aavikolla pitää tietää, minne on menossa, muuten kuolee. Pohdimme ihmisten pahuutta. Onnittelen häntä siitä, että hän on päässyt perheineen tänne. Kerron tietäväni ihmisen, joka on päässyt yhteen perheensä kanssa vasta kolmen vuoden kuluttua paosta. Sanon, etten voisi olla perheestäni tuollaista aikaa erossa. Olemme liikuttuneita. On mentävä, halaamme – kohtaaminen on piirtynyt muistiini monella eri tasolla.

Päiväkeskuksen päivä päättyy Jeesusfilmin loputtus

Päiväkeskuksen päivä päättyy Jeesus-filmin loputtus

Olen Areiopagilla Ateenassa. Meillä on paikka, missä vaihtaa ajatuksia, välittää ja oppia. Kahdella televisioruudulla pyörii Jeesus-filmi. Joku työntekijöistä kysyy yhdeltä katsojalta, mitä hän pitää elokuvasta. Elokuva on hänestä kiinnostava. Tämän kuulen, kun luuttuan lattioita yhdessä muiden työntekijöiden kanssa. Tiedän, että matkani viimeinen etappi on käsillä, ja kuvaan siistityn keskuksen kamerallani. Pysähdyn hetkeksi kuvaamaan myös katossa pyörivää tuuletinta – ajattelen, että sen pyöriminen kuvastaa odottamista. Ajattelen, että päiväkeskuksessa odottaminen palkitaan, joidenkin osalta kirjaimellisesti iankaikkisesti.

Tuuletin pyörii ja pyörii, ihmiset odottaa ja odottaa

Tuuletin pyörii ja pyörii, ihmiset odottavat ja odottavat.

Jeesus, kiitos siitä mitä tapahtuu Ateenassa. Sinä annat kyvää ja kastella. Jonkin ajan päästä nämä siemenet itävät pitkin Eurooppaa – toivottavasti siellä Sinun omasi ovat myös tässä suuressa mukana. Amen.

Ateenan yössä 23.4.2016, kello 0:14
– Veijo Olli 

Pakolaistyö Ateenassa


Artikkelin kirjoittaja Veijo Olli on Kansanlähetyksen radio- ja tv-työn koordinaattori. Tutustu Veijoon ja tilaa hänen rukouskirjeensä tästä linkistä.

Vierailen leirillä työtekijämme kanssa, hän tekee työtä keskustassa olevassa pakolaisten päiväkeskuksessa. Näemme mistä ihmisiä kulkee leiriltä meren rantaan ja takaisin. Menemme samaa reittiä. Jäämme istuskelemaan leirin liepeille. En halua ottaa kuvia, tämä ei ole viihdettä.

Täällä ollaan, eikä muuta voida

Keskiviikko alkoi lämpimänä Ateenassa. Hyppäsimme autoon ja lähdimme katsomaan pakolaisvirran alkulähteitä, satamaan koottuja leirejä. Ensimmäinen leiri pysäytti. Kaukaa aidan takaa katsoin sitä: en halua mennä tuonne, en halua ottaa kuvia, en halua näyttää tätä.

Satamassa olevalle leirille menimme turvapaikanhakijoiden käyttämää reittiä

Tätä reikää turvapaikanhakijat käyttävät merenrannalle mennäkseen.

Vähän pohdittuamme jatkoimme kuitenkin leirin lähestymistä. Vierailen leirillä työntekijämme kanssa. Hän tekee työtä keskustassa olevassa pakolaisten päiväkeskuksessa. Näemme, mistä ihmisiä kulkee leiriltä meren rantaan ja takaisin. Menemme samaa reittiä. Jäämme istuskelemaan leirin liepeille. En halua ottaa kuvia, tämä ei ole viihdettä.

Kauan mietin, ennenkuin otin tämän kuvan

Kauan mietin, ennen kuin otin tämän kuvan.

Työntekijämme tietää, että leirillä olevat ovat asuneet täällä kahdesta kolmeen kuukautta. Eräs isä tulee sylivauvan kanssa juttusille. Hän on Syyriasta. Meillä ei ole marhaba-tervehdystä enempää yhteisiä sanoja. Hänen vaimonsa saapuu jäljessä, ja he jatkavat matkaa kuumalla asfaltilla. Lähdemme heidän perässään ja kierrämme leirin. Mietin, millaista on asua teltoissa, kun täällä sataa, veden virratessa asfaltilla.

Näemme monia kreikkalaisia tapaamassa leirillä asuvia. Osa on pukeutunut liian paljastavasti.  Siitä voi tulla ongelmia. Hyvä kuitenkin, että ihmiset välittävät ja tulevat tänne.

Otan lopulta kuvan. Rajaan ihmiset kuvasta, en halua halventaa heitä. Täällä ollaan, eikä muuta voida.

Ateenan keskusta on spreijattu

Ateenan keskusta on spreijattu.

Ateena on töhritty kaupunki. Kaikkialla seiniä peittävät graffitit ja spreijaukset. Kadut ovat kapeita ja välillä aivan mahdottomia kulkea. Sukkuloimme ja kiemurtelemme etsiessämme parkkipaikkaa ja jäämme jumiin erään talon parkkihalliin. Huudan valvontakameraan, jotta joku avaisi oven. Heitämme rukoukset. Jonkin ajan päästä ovi aukeaa, ja pääsemme etsimään yleisen parkkipaikan. Saavumme tapaamiseen viisitoista minuuttia myöhässä, vaikka aloimme etsiä parkkipaikkaa puoli tuntia etuajassa. En pidä tällaisesta.

Hän kertoi millaista on olla kristittynä Afganistanissa

Hän kertoi. millaista on olla kristittynä Afganistanissa.

Haastattelen miestä. Hän on kristitty afgaani. Hän oli kristitty jo kotimaassaan, ja sen tähden hän joutui lähtemään sieltä. Siellä kuka tahansa olisi voinut tappaa hänet ilman mitään seurauksia.

Maanalaisessa seurakunnassa ei aluksi ollut ketään muuta pastorina toimineen lisäksi kuin hän. Vuosien kuluessa joukko kasvoi viiteen, kuuteen. Afganistanissa tullaan uskoon yksitellen.  Sitten tapahtui jotain, joku lähipiiristä kavalsi hänet, ja oli lähdettävä. Nyt hän on täällä ja toimii kirkossa, johon kokoontuu hänen maanmiehiään.

En kuvaa kirkkoa, en voi näyttää hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä voin laittaa radioon palattuani. Teimme haastattelun englanniksi. Siten monille on mahdollista kuulla ja ymmärtää, miksi kristittyjen on lähdettävä kotimaastaan ja mitä on elää kristittynä maassa, joka ei halua sinne kristittyjä.

Acropolin kukkulalta kaupunkia katsoessa ei tiedä mitä kaikkea kipua sen kaduilla kannetaan

Akropoliin kukkulalta kaupunkia katsoessa ei tiedä, mitä kaikkea kipua sen kaduilla kannetaan.

Vierailimme myös toisella leirillä, 1 500 hengen telttaleirillä. Teltat ovat isossa olympialaishallissa. Paikalla on kuuma. Työntekijämme pystyy juttelemaan leirillä olevien afgaanien kanssa. He toivovat uutisia rajojen avautumisesta. Pyytävät auttamaan, haluaisivat paremmat olosuhteet kuin telttaleiri pystyy antamaan kuumassa hallissa. Täällä ollaan, eikä muuta voida.

Kello lähestyy puoltayötä. On aika käydä nukkumaan. Matka jatkuu; jo tiistaipäivän vietin päiväkeskuksella, siitäkin on kerrottavaa. Jos Herra suo, perjantaina bloggaan päiväkeskuksesta. Rukoile, että nämä ihmiset, jotka ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan, löytäisivät ikuisen kodin taivaallisen Isämme luota.

– Veijo Olli

Pakolaistyö Ateenassa


Artikkelin kirjoittaja Veijo Olli on Kansanlähetyksen radio- ja tv-työn koordinaattori. Tutustu Veijoon ja tilaa hänen rukouskirjeensä tästä linkistä.