Avainsana-arkisto: Kreikka

Eilen vietettiin Ryttylässä Kansanlähetysopiston kevätjuhlaa. Kansainvälisyyslinjan opiskelija Awa palasi myös kotimaahan opiskeltuaan kevätlukukauden kieltä ja kulttuuria Ateenassa Auttavat kädet -pakolaiskeskuksen

Awa on kiitollinen siitä, että kansainvälisyyslinjan ulkomaanjaksolla Ateenassa kaikki sujui hyvin ja hän saa olla nyt monta kokemusta rikkaampi. Kuva: Awan albumi

Haikeat jäähyväiset Ateenalle

Eilen vietettiin Ryttylässä Kansanlähetysopiston kevätjuhlaa. Kansainvälisyyslinjan opiskelija Awa palasi myös kotimaahan opiskeltuaan kevätlukukauden kieltä ja kulttuuria Ateenassa Auttavat kädet -pakolaiskeskuksen yhteydessä.  Awa kirjoitti ystäväkirjeessään Suomeen paluun tunnelmista:

Viime viikon loppupuolella oli lukuisten hyvästien aika. Ateenaan jäivät rakkaampiakin rakkaammat lapset sekä monet uudet ystävät. Voi, kuinka heitä kaipaankaan. Lähtiessäni tunsin samanaikaisesti suurta iloa ja haikeutta. Odotin innokkaana Suomeen paluuta ja edessä olevia ihania jälleennäkemisiä. Ehdin kuitenkin alkaa ikävöidä Kreikkaa jo ennen kuin koneeni oli edes laskeutunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tuntui, että minun kuuluisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, vaikka tiesinhän, ettei se ole mahdollista.

Awa teki muutaman ystävänsäi kanssa viiden päivän matkan myös Israeliin, koska lennot Ateenasta olivat edullisia ja he olivat pitkään halunneet päästä käymään Jerusalemissa.

En voinut käsittää, mihin ne kolme kuukautta menivät. Miten kaikki se uusi ja tuntematon, joka aiemmin oli ollut edessä päin, olikin nyt takana, ainoastaan rakkaana muistona? Ateenaan lähtiessäni paras ystäväni saattoi minut lentokentälle. Siellä muistan sanoneeni hänelle: ”Pliis, älä jätä mua tänne. Mä en tuu pärjäämään siellä. Mä en halua mennä yksin. Mä en voi mennä yksin. Mä en selviä siellä.”

Onneksi minun ei todellisuudessa tarvinnutkaan olla yksin missään vaiheessa matkaani. Jumala oli vierelläni joka hetki. Hän piti minusta huolta ja antoi minulle voimaa jokaiseen päivääni sen verran kuin sitä tarvitsin. Hän auttoi minua rakastamaan ympärilläni olevia ihmisiä. Hän vastasi moniin teiltä pyytämiini rukouksiin. Minun ei tarvinnutkaan yrittää pärjätä yksin, sillä sain jättää kaiken Jumalan käsiin.

Nämä kolme kuukautta antoivat minulle paljon. Kielitaitoni kehittyi ja kulttuuritietämykseni lisääntyi. Sain uuden näkökulman moneen asiaan. Sain lisää rohkeutta ja opin uutta itsestäni. Sain uusia ideoita. Sain oppia tuntemaan upeita ihmisiä ympäri maailmaa. Sain rakastaa ja olla rakastettavana.

Haluan vielä kerran kiittää teitä kaikesta tuestanne.
Siunattua kesää jokaiselle!
Terveisin, Awa

Kuvat: Awan arkistot

Tämän artikkelin kohdalla lahjoituksesi kohdistuu Kansanlähetysopiston kuluihin.

 

Tallenna

Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan opiskelija Awa osallistuu Ateenassa Auttavat kädet -järjestön pakolaiskeskuksen toimintaan. Hän kirjoittaa ystäväkirjeessään keskuksen arjesta. Kaksi kolmasosaa ajastani Ateenassa

Työntekijöitä ja vapaaehtoisia Auttavat kädet -järjestön pakolaiskeskuksen tiimikokouksessa.

Auttavat kädet Ateenassa

Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan opiskelija Awa osallistuu Ateenassa Auttavat kädet -järjestön pakolaiskeskuksen toimintaan. Hän kirjoittaa ystäväkirjeessään keskuksen arjesta.

Kaksi kolmasosaa ajastani Ateenassa on nyt takana ja viimeiset viikot pyörähtivät käyntiin. Vastahan minä tulin tänne. Miten voi olla mahdollista, ettei enää kauaakaan, kun jo lähden täältä pois? Onneksi jäljellä on kuitenkin vielä paljon koettavaa ja nähtävää.

Töissä on sujunut hyvin ja olen saanut positiivista palautetta. Aika taittuu edelleen suurimmaksi osaksi lasten kanssa, ja olen nauttinut siitä kovasti. Työntekijätkin ovat iloinneet siitä, että on joku, joka omistautuu lapsille.

Kävimme lasten kanssa läpi
tuhlaajapoikavertausta näytelmän
avulla. Lähes kaikki lapset tulevat
muslimiperheistä, ja islam määrittelee
sian saastaiseksi eläimeksi. Sen sijaan,
että joku lapsista olisi esittänyt sikaa,
minä sain kyseisen roolin –
vanhempien kunnioittamisen takia ja
väärinkäsitysten välttämiseksi.

Maanantai

Maanantaisin on työntekijöiden tiimikokous. Siellä käydään yhdessä läpi tuleva viikko ja ajankohtaiset aiheet, jaetaan työtehtäviä ja rukoillaan niin työn kuin erilaisten asioiden ja ihmistenkin puolesta.

Tiistai

Tiistai on päivä, jona keskukselle saapuu pakolaisperheitä, yleensä noin 150 henkilöä. Tarjoamme heille lämpimän aterian. Ruoan jälkeen on mahdollisuus päättää, lähteekö pois vai jääkö kuuntelemaan raamattuopetusta. Opetuksen aikana lapsille on omaa, raamattuaiheista ohjelmaa. Loppuaika kuluu vapaasti ystävien kanssa keskustellen ja teetä juoden.

Keskiviikko

Keskiviikko on naisten päivä. Silloin keskukselle ei tule yhtäkään miestä, ei edes työntekijöiden joukosta. Naisilla on mahdollisuus käydä suihkussa ja pestä pyykkiä. Koska paikalla ei ole miehiä, moni riisuu huivinsa pois.

Lapsille on esillä erilaisia pelejä ja leluja leikittäviksi. Naiset nauttivat toistensa hiusten ja kynsien laitosta sekä kuulumisten vaihdosta. Myös keskiviikkona tarjolla on lämmin ateria. Ennen ruokaa aikuisille on oma, lyhyt raamattutuokio ja lapsille sillä välin omaa ohjelmaa.

Askartelun valmistelua Jeminan ja amerikkalaisen
vapaaehtoisen Haleyn kanssa.

Torstai

Torstaisin keskukselle taas menee vastaavasti ainoastaan miehiä. He syövät, keskustelevat ja pelaavat yhdessä. Kuten naisten päivänäkin, on miehillä mahdollisuus peseytymiseen ja pyykinpesuun. Heille on myös ennen ruokaa pieni raamattutuokio.

Miesten päivänä kaikilla naistyöntekijöillä on henkilökohtaisen työn päivä ja naisten päivänä toisin päin. Se voi olla mitä vain, esimerkiksi rästihommien tekemistä tai ajan viettämistä pakolaisten kanssa.

 

Perjantai

Perjantaisin ovet ovat avoinna kaikille. Tarjolla on teetä ja keksejä, monessa ruudussa pyörii Jeesus-elokuva, ja ”englanti-nurkassa” muutamat innokkaat kehittävät englannin kielen taitojaan työntekijöiden ohjauksessa. Alussa on pieni musiikkiosuus, josta olemme olleet Jeminan kanssa vastuussa muutamana viime kertana.
Esittämämme laulut ovat suurimmaksi osaksi darinkielisiä. Lastenhuoneessa löytyy kivaa puuhaa elokuvan katselemisen ohelle.

Vapaa-aika

Vuoden 2015 kesällä suuren pakolaisvyöryn aikaan pienessä Victoria Parkissa oli jopa 2 500 ihmistä teltoissa. Siellä oli paljon salakuljettajia, joilta ostettiin matkoja Ateenasta eteenpäin. Myöhemmin syksyllä telttakylä suljettiin, mutta vielä tänäkin päivänä se on useiden pakolaisten ajanviettopaikka. Eräänä lauantaina menimme muutaman hengen porukalla tähän Victoria Parkiin laulamaan darin- ja englanninkielisiä hengellisiä lauluja. Pienet lapset tulivat rohkeasti letittämään hiuksiamme, istumaan syliin ja leikkimään kanssamme. Kiinnostuneet aikuiset hivuttautuivat lähemmäs kuulemaan.

Muutama viikko sitten ystäväni Hanne ja Emilia tulivat Suomesta tervehtimään minua. Kiersimme yhdessä Ateenan nähtävyyksiä ja teimme myös vuokraamallamme autolla matkan Korinttiin ja sen lähialueille. Maisemat olivat upeita.

Haluan jälleen kerran kiittää sinua, kun olet tukenani. Seuraavan kerran kirjettä kirjoittaessani olenkin todennäköisesti juuri palannut Suomeen.

Terveisin, Awa

Lahjoita tähän työhön:


Make on keskiaasialainen mies, joka monen muun maamiehensä tavoin on asunut suuren osan elämästään naapurimaassa. Maken elämä pakolaisena oli vaikeaa

Kristittyjen rakkaus ja Jumalan sana mursivat epäluulot

Make on keskiaasialainen mies, joka monen muun maamiehensä tavoin on asunut suuren osan elämästään naapurimaassa. Maken elämä pakolaisena oli vaikeaa – kuten tuhansilla muillakin, joiden on hyvin vaikea löytää paikkaansa vieraassa maassa.

Hän päätti perheineen lähteä suuren joukon mukana kohti Eurooppaa ja kirkkaampaa tulevaisuutta. Lopulta he matkustivat salakuljettajien järjestämällä kumiveneellä noin neljänkymmenen muun turvapaikanhakijan kanssa kohti Kreikan rannikkoa. Kumivenettä ei ollut tarkoitettu niin suurelle määrälle ihmisiä, ja matka oli hengen-vaarallinen. Monet heistä eivät osannet uida ja aallot löivät korkeina synkällä merellä.

Kauhun hetki

Lopulta he rantautuivat, ja samassa alkoi hirveä kaaos ihmisten rynnätessä rannan suojaan. Toiset huusivat helpotuksesta ja toiset kauhusta. Makella oli nuorempi lapsensa sylissään ja isompi vieressään, mutta hänen vaimonsa oli kadonnut kaaoksessa. Kumivene täytyi vedellä, ja Make antoi vauvan vanhemmalle lapselleen, jotta pystyi menemään vaimoaan etsimään. Vaimon löydyttyä Make palasi takaisin ja löysi tyttärensä itkemässä lohduttomasti. Joku oli tönäissyt lasta ja vauva oli pudonnut hänen sylistään takaisin mereen. Make tunsi jotain rikkoutuvan sisällään ja katseli epätoivoissaan ympärilleen. Silmäkulmastaan hän huomasi rievunkappaleen kelluvan vedessä ja nosti sen ylös. Hänen helpotuksekseen tuo riepu oli hänen pieni vauvansa, ja he pääsivät nousemaan rantaan kohti ulkomaalaisia ihmisiä, joita siellä oli auttamassa merestä tulleita.

Epäluottamus vaihtui uskon löytymiseen

Rekisteröinnin jälkeen he jatkoivat matkaansa kohti Ateenaa. Siihen aikaan suuria pakolaisleirejä ei vielä ollut järjestetty, ja he asuivat kaupungilla anarkistien valtaamassa ja ylläpitämässä rakennuksessa. Elämä oli vaikeaa, ja he olivat riippuvaisia ystävällisten ihmisten avusta.

Monien muiden tapaan he osallistuivat erilaisten kristillisten avustusjärjestöjen ohjelmaan, jossa he saivat ruokaa, vaatteita ja muuta tarpeellista. Make ei kuitenkaan auttajiin luottanut ja jakoi kriittisen mielipiteensä myös muille. Hän kehotti ihmisiä ottamaan  vastaan kaiken, mitä tarjottiin, mutta sulkemaan korvansa kaikelta, mitä ohjelmissa puhuttiin.

Make kävi ohjelmissa ja tutustui järjestöjen työntekijöihin, Hänet kutsuttiin perheensä kanssa turvapaikanhakijoille järjestetylle kesäleirille. Leirillä  opetettiin avoimesti kristinuskon perusasioita ja vietettiin aikaa yhdessä. Leiri tuli ja meni, mutta kristittyjen rakkaus ja Jumalan sana jäi tekemään työtään Maken sydämessä. Jonkin ajan kuluttua hän tahtoi ottaa vastaan Jeesuksen tarjoaman rakkauden ja syntien sovituksen. Muutos Maken elämässä teki  vaikutuksen myös hänen vaimoonsa, ja hänkin tahtoi lähteä seuraamaan Jeesusta.

Näky oman kansan kääntymisestä

Makella oli hyvä ystävä, jonka kanssa he pohtivat asioita ja kiersivät ennen uskoontuloaan eri järjestöjen ohjelmissa. He etsivät totuutta ja merkitystä elämäänsä. Kun Jeesus vastasi heidän etsintäänsä, nämä nuoret miehet alkoivat rohkeasti elää tätä uutta elämäänsä ja kertoa keskiaasialaisten yhteisössä muutoksestaan ja Jeesuksen rakkaudesta. He pääsivät mukaan juuri perustettuun seurakuntaan ja ovat kasvaneet kristittyinä. He ovat joutuneet Jeesuksen vuoksi oman kansansa hylkäämiksi mutta  saneet uuden perheen seurakunnasta.

Heillä on oma tärkeä paikkansa uudessa suuressa perheessään omien perheidensä kanssa. Make on sydämeltään viisas paimen ja hänen ystävänsä on puolestaan armoitettu evankelista. He haluavat olla osaltaan varustamassa persiankielisiä kristittyjä tavoittamaan omaa kansansa. Heillä on unelma kansansa kääntymisestä elävän Jumalan puoleen, ja he rukoilevat sen puolesta uskollisesti.

Teksti: Siparit, Kansanlähetyksen maahanmuuttajatyöntekijät Ateenassa

Tue Kansanlähetyksen maahanmuuttajatyötä osallistumalla pääsiäiskeräykseen.

Vallu on Lähi-idästä kotoisin oleva nuori mies, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hänen isänsä oli väkivaltainen alkoholisti, joka hakkasi vaimoaan

Vallu meni kirkkoon. Siellä hän tutustui lähetystyöntekijämieheen, joka antoi Raamatun ja kehotti lukemaan sitä.

Rakkaus yllätti

Vallu on Lähi-idästä kotoisin oleva nuori mies, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hänen isänsä oli väkivaltainen alkoholisti, joka hakkasi vaimoaan ja lapsiaan. Isä oli töissä armeijassa. Eräänä päivänä palatessaan kasarmille hän huomasi, että sinne oli tehty aseellinen isku ja hänen ystävänsä ja työtoverinsa lojuivat kuolleina  ympäri aluetta. Isä sairastui psyykkisesti, ja tilanne kotona paheni niin paljon, että hän lopulta potkaisi Vallun pois kotoa tämän ollessa 12-vuotias. Hänen vanhempansa erosivat samaan aikaan.

Kohti parempaa elämää

Vallu vietti muutaman yön puistossa, kunnes meni setänsä luo pyytämään apua. Hän saikin työskennellä tämän työpajalla ja myös asui siellä muutaman vuoden. Pikkuhiljaa hän sai kerättyä rahaa omaan autoon. Hän otti siskonsa ja ystävänsä mukaan eräälle matkalleen. Matkalla hän löysi äitinsä, joka oli mennyt uusiin naimisiin. Jälleennäkeminen oli täynnä itkua, mutta se oli hyvin merkittävä Vallulle, koska hän näki äitinsä ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen.  Äiti toivoi Vallun lähtevän maasta ja muuttavan Englantiin tai Yhdysvaltoihin, missä oli joitain sukulaisia. Hän voisi siten saada paremman elämän.

Vallu lensi omalla passillaan toiseen maahan,  josta jatkoi salakuljettajien avulla Kreikkaan. Salakuljettajat neuvoivat, että hänen tulisi sanoa olevana alaikäinen ja niin hän pääsisisi helpommalla eteenpäin. Hän meni kuitenkin YK:n juttusille ja päätti valehdella olevansa kristitty ja hakevansa turvapaikkaa Yhdysvalloista tai muualta englanninkielisestä maailmasta.

Rakkaus yllätti

Kreikassa Vallu meni kirkkoon. Siellä hän tutustui lähetystyöntekijämieheen, joka otti hänet huostaansa. Hän antoi Vallulle avaimet asuntoon ja täyden ylöspidon. Vallu oli siitä ihmeissään, mutta aikoi viedä homman loppuun ja jatkaa siitä Amerikkaan. Mies antoi Raamatun ja kehotti lukemaan sitä.

Kolmen vuoden kuluttua Vallu tajusi, että tämä mies oli koko ajan tiennyt hänen valehtelevan ja huijaavan, mutta oli antanut sen tapahtua. Tämä valtava rakkaus häntä kohtaan oli käsittämätöntä, ja Vallu halusi sen tähden tietää lisää Jeesuksesta. Hän meni mukaan jumalanpalvelukseen ja antoi elämänsä Jeesukselle.

Tämän jälkeen mies lähti pois, mutta Vallu kasvoi uskossaan ja hänet kastettiin. Hänen elämänsä oli saanut uuden suunnan. Hän palasi YK:n toimistoon, toi oikeat henkilöpaperinsa ja kertoi valehdelleensa. Siellä oltiin ymmällä, että joku oli pystynyt valehtelemaan heille kolme vuotta. Vallu joutui vankilaan kuukaudeksi. Sinä aikana yksi keskiaasialainen vankitoveri tuli uskoon hänen todistuksensa kautta.

Päästyään pois vankilasta Vallu jatkoi toimintaansa seurakunnassa. Läheistensä toiveiden vastaisesti Vallu ei jatkanut Amerikkaan, vaan koki oikeaksi jäädä Kreikkaan ja koettaa virallisin keinoin ja totuuteen nojaten kysellä omaa paikkaansa Jumalan valtakunnassa. Nyt Vallu asuu täällä, tekee välillä töitä tulkkina eri järjestöissä ja kyselee edelleen Jumalan tahtoa elämässään.

Teksti: Siparit, Kansanlähetyksen maahanmuuttajatyöntekijät Ateenassa

Tue Kansanlähetyksen maahanmuuttajatyötä osallistumalla pääsiäiskeräykseen.

Pakolaistyöntekijämme Kreikasta kirjoittavat: Kevät on saapunut Kreikkaan ja luonto on kauneimmillaan. Se tuo toivoa myös monille pakolaisille, joita kylmä talvi

Pakolaislapset ovat erityisen haavoittuvainen ryhmä turvapaikanhakijoiden joukossa. Auttavat kädet -pakolaisjärjestön tiloissa on kuitenkin turvallista vaikkapa leikkiä piilosta. Kuva: SEKL

Pakomatkan varrelta

Pakolaistyöntekijämme Kreikasta kirjoittavat:

Kevät on saapunut Kreikkaan ja luonto on kauneimmillaan. Se tuo toivoa myös monille pakolaisille, joita kylmä talvi ja epävarmuus tulevasta ovat ahdistaneet. Tuleva kesä tuo toivoa, mutta myös pelkoa, koska monien väliaikaiset maassaololuvat menevät umpeen ja turvapaikka-anomusten vastausten pitäisi valmistua. Jotkut eivät kestä jännitystä ja koettavat nyt säiden lämmettyä ottaa vielä yhteyttä salakuljettajiin ja jatkaa matkaa jonnekin muualle.

Kreikkaan saapuu yhä noin tuhat pakolaista kuukaudessa.
Kuva: SEKL

Maahan saapuu edelleen yli tuhat pakolaista kuukaudessa, ja kevään mittaan luku on taas nousemassa. Täällä pakolaiskeskuksellakin on odottava tunnelma. Välillä kuulemme jonkin perheen lähtevän matkalle tai aikovan lähettää lapsensa Saksaan sukulaisille. Hurjimmat tarinat ovat niitä, kun lapsi lähetetään yksin salakuljettajien armoilla vaikka teipattuna rekan pohjaan tai annetaan tuntemattoman kuljetettavaksi kohdemaahan, jossa niin sanotut sukulaiset ovat vastaanottamassa.

Surullisina olemme joutuneet kuuntelemaan myös uutisia uhkailuista ja pahoinpitelyistä, jotka ovat kohdistuneet kristityiksi kääntyneisiin pakolaisiin. He joutuvat päivittäin kokemaan suoranaista vihaa, mutta monet ovat sanoneet, etteivät pelkää. He eivät pelkää, koska ovat saaneet rauhan sydämeensä eikä kukaan voi sitä viedä pois. Heillä on toivo tulevasta. He ovat suuri todistus Jumalan rakkaudesta pakolaistovereilleen, jotka tämän kaiken keskellä etsivät tarkoitusta elämälleen. Monilla näistä kristityistä on kuitenkin huoli lapsistaan, jos he joutuvat syyttä kärsimään vanhempien valintojen takia.

Auttavat kädet -avustusjärjestössä iloa tuottavat pikku vauvat. Ilon rinnalla kulkee murhe, kuinka lasten tulee elämässä käymään. Kuva: SEKL

Kirjoittajat toimivat pakolaistyössä Kreikassa.
Pahoittelemme, että turvallisuussyistä emme voi julkaista nimiä.

Lahjoita tähän työhön:


Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Lähetystyöntekijämme Raimo ”Aki” Tuppurainen Etiopiasta kirjoittaa: Sähköposti on ihan mukava juttu, kun se toimii, ja varsinkin silloin kun saa jonkin

Tämä kuva on vanhoilta ajoilta Kreikassa. Taitaa olla vuosi 1988. Kuvassa ollaan tulossa jo Suomea kohti.

Muistoja reissuilta vuosien takaa

Lähetystyöntekijämme Raimo ”Aki” Tuppurainen Etiopiasta kirjoittaa:

Sähköposti on ihan mukava juttu, kun se toimii, ja varsinkin silloin kun saa jonkin mukavan viestin. Minä sain sellaisen tässä muutama päivä sitten. Viestiketjussa oli monta nimeä, monta ystävää. Tuo nimilista toi mieleeni pari tapausta vuosien takaa.

Rekka-autoreissu  Kreikkaan

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tein kaverini kanssa rekka-autoreissun Kreikkaan. Olimme ajaneet pitkän matkan lähes tauotta. Saimme auton parkkiin Pireuksen satamaan, tullihäkkiin. Sitten lähdimme etsimään yösijaa, joka oli varattuna meille kansainväliseltä raamattukoululta Ateenasta. Kyllä meillä osoite oli, mutta oli vaikeuksia saada taksia. En sitä yhtään ihmettele. Olimme varmaan aika hampparin näköisiä hortoilemassa sataman lähellä kassit olalla, ja iltakin oli jo aika myöhäinen. Monta autoa ajoi ohi, suorastaan vaihtaen kaistaa kauemmaksi meistä.

Olimme jo epätoivoisia, miten siihen aikaan yöstä päästäisiin koululle. Ei voinut enää soittaa ketään hakemaankaan, oli sen verran myöhäistä. Silloin kadun toisella puolella ajoi vapaalta näyttävä taksi. Me huidoimme ja huutelimme ja kuski huomasi meidät. Taksi teki nopean U-käännöksen luoksemme.

Voi mikä matka ja mikä kuski!

”Minne herrat ovat menossa?” kuljettaja kysyi kreikaksi. Esittelin paperia, jossa osoite oli. Kysyin, osaako hän englantia. Kyllä hän osasi, hän oli paluumuuttaja Yhdysvalloista, joita muuten tuolla reissulla tapasimme muitakin. Sitten hän vähän vastahakoisesti ilmoitti, että antamani osoite on hänen toiminta-alueensa ulkopuolella. Eikä hän edes oikein tiedä, missä se osoite on. Hän ei voikaan ottaa meitä kyytiin. Lisäksi hänen vuoronsa on loppumassa ja koti on tässä lähellä. ”Sorry, mutta auta nyt, me olemme ihan poikki ja likaisia (sen hän varmasti oli jo huomannutkin)!” Lupasimme kohtuullisen lisän mittarihintaan. Niin kaupat kyydistä koululle lopulta syntyivät.

Moottoritie Romaniassa.

Voi mikä matka ja mikä kuski! Ensinnäkin hänen oli selvitettävä ULA-keskukselta, mitä reittiä hänen kannattaisi ajaa ja saisiko hän ylipäänsäkään ajaa sinne. Hän sai luvan lähteä ja sai ohjeet reitistä. Kuski kysyi, sopisiko meille, että hän söisi väliin jääneen iltapalan. Hän puhui meille englantia, keskukselle kreikkaa, söi eväitä, joi välillä kahvia, poltti tupakkaa ja kaiken lisäksi hän vielä ajoi autoa. Välillä, kun liikennettä oli sopivan vähän, nopeus nousi 140 kilometriin tunnissa. Näin matka sujui joutuisasti.

Tällainen on kaverini muistikuva samasta matkasta

”Kuskilla oli autona Datsun Bluebird, jossa jokin vaihde ei mennyt suoraan ajossa päälle. Katselin takapenkiltä, kun hän joutui aina sen yhden pykälän hyppäämään yli. Toinen mieleen jäänyt seikka kuljettajasta oli se, että kun tultiin kohti liikennevaloja, mies poltti tupakkaa, joi kahvia, söi sämpylää, luki sylissä olevaa karttaa, kirjoitti koordinaatteja imukupilla tuulilasiin kiinnitetyn paperitelineen paperilapulle, puhui radioonsa kreikkaa ja meille englantia. Vauhtia oli todella reilusti. Joka kerta, kun lähestyttiin liikennevaloja, olin varma, että ajetaan päin punaisia, kun miehen katse ei noussut sylissä olevasta sämpylästä ja kartasta tuulilasia kohti. Aina kuitenkin auto pysähtyi nappiin. Kuskina oli mies, joka ajoi joka solullaan.”

Kun pääsimme lähelle koulua, kuljettajan keskustelu keskuksen kanssa tiivistyi, ja autolla tehtiin useampi käännös. Liikuttiin alueella, jota hän ei tuntenut.

Yhtäkkiä edessämme seisoi kaksi sotilasta rynnäkkökiväärien kanssa. He määräsivät auton pysähtymään. Kuski huikkasi meille, että pysykää sisällä. Hän itse pomppasi ulos autosta kuin rasiasta ulos hyppäävä pellen pää tai kuin hilleri. Siinä sitten tuli puhetta sotilaille ja kädet kävivät kuin tuulimyllyn siivet. Mutta asia selvisi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Olimme juuri ohittaneet Kreikan pääministerin Andréas G. Papandréoun kodin.

Miksi paikalla olivat poliisit? Kaverini kirjoitti näin:
”Sain kuulla myöhemmin tapahtumista pääministerin  talolla. Aluksi siellä ei tällaista katupartiota edes pidetty. Joku työtön kreikkalainen oli sitten kerran kävellyt Papandréoun kylpyhuoneeseen tämän ollessa kylvyssä ja kysynyt töitä. Tämän seurauksena kadulle pantiin tarkistuspisteet.

Raamattukoulun ovi oli lukossa, kun saavuimme sinne. Parvekkeen ovi pääoven yläpuolella  oli auki. Kun aikamme kolistelimme, yläkerran ikkunasta joku opiskelija sanoi, että hänellä ei ollut avainta alaoveen mutta voisimme kiivetä parvekkeen kautta.

Juuri kun kiipesin siihen parvekkeen terästolppaan, ohitse ajava poliisiauto käänsi auton katolla olevaa suuntavaloa meikäläistä kohti! Päätimme, ettemme enää yritä parvekkeen kautta. Lopulta menimme lähistöllä olevaan pieneen hotelliin yöksi. Oli hieno tunne nukkua puhtaissa lakanoissa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut viisaampi nukkua siinä rekan hytissä ja mennä etsimään koulua aamulla.”

Niinpä olimme siis yön hotellissa. Olin aivan uupunut edellisistä huonosti nukutuista öistä, joten sen yön olisin varmaan nukkunut koulun aitaan nojatenkin. Seuraavana aamuna menimme koululle ja saimme sieltä hyvän aamupalan.

Seuraavan päivän matkasta takaisin Pireukseen en muista yhtään mitään. Miksiköhän?

Rajkan kylä sijaitsee kolmen maan rajalla: Unkarin, Itävallan ja Slovakian.

Asuntoautolla Romaniassa

Toinen muisto on Romaniasta, jossa olimme kaverini kanssa asuntoautolla viemässä Raamattuja vainotulle seurakunnalle, myös noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Olimme rajalla joutuneet tiukkaan turvatarkastukseen. Meiltä kysyttiin monta kysymystä siitä, miksi olemme matkalla ja minne menemme. Heillä oli kova halu evätä meiltä maahanpääsy, mutta koska kunnon syytä ei löytynyt, saimme jatkaa matkaa. Laskin jälkeenpäin, että kahdeksan reikää oli porattu tullissa asuntoautomme epäilyttäviin paikkoihin.

Ajelimme tapaamispaikkaan, josta saimme automme täyteen Raamattuja. Meidän tehtävänämme oli kuljettaa ne toiselle puolelle maata. Saimme kuorman myöhään illalla ja tarkoitus oli ennen yöpymistä jatkaa matkaa mahdollisimman pitkälle.

En muista tuosta yöstä juuri mitään. Ajoimme jonkin matkaa ja sitten nukuimme autossa. Seuraavana päivänä kulutimme aikaa ajellen rauhallisesti siihen suuntaan, jonne kirjat piti jättää. Ilta pimeni ja oli aika ottaa yhteyttä henkilöön, joka vastaanottaisi Raamatut. Kaikki meni hyvin, kaverini kävi sopimassa asian ja minä odotin autossa. Kuorma purettiin ja me olimme kiireellä lähdössä eteenpäin.

Näkymä tieltä.

Se ei kuitenkaan käynyt pastorille, joka oli ottanut kirjat vastaan. Hän halusi tulla kyytiimme ja opastaa meidät kotiinsa, joka oli seuraavassa kylässä. Niin sitten lähdimme hänen kotiaan kohden ja mietimme, miten käy, jos kaupungin rajalla meidät pysäytetään ja tarkastetaan. Mutta tarkastusta ei ollut.

Kaikki on kunnossa, sanoi pastori

Pastorin kotona oli koko seurakunta koolla. Seurakuntalaiset olivat tietoisia kirjalähetyksestä, ja he olivat olleet rukoilemassa. Kun tulimme paikalle, alkoi seurakunnassa kiitoskokous. Olin kauhusta kankeana, kun kaikki asunnon ikkunat olivat auki ja kiitosvirsi raikui niin, että varmasti kuului kylän poliisienkin korviin. Minä vähän yritin varoitella pastoria, mutta hän vain hymyili ja sanoi, ettei meillä ole mitään syytä murehtia, kaikki on kunnossa. Niin me sitten saimme noilta vainotuilta ja köyhiltä ihmisiltä vielä hyvän iltapalan, tai oikeastaan yöpalan.

Kun pääsimme jatkamaan matkaa, keventynyt automme liikkui vauhdikkaasti paluumatkalle. Mutta sitten aamun tunteina väsymys voitti ja meidän oli käytävä nukkumaan. Tuo yö oli järkyttävän kylmä. Olimme kumpikin makuupusseissa ja kaikki vaatteet päällä, ja silti meitä paleli. Minä sain hienon ajatuksen; laitetaan kaasuhellaan tuli, se lämmittää koko sisätilan. Niin tuli lämpöä ja saimme nukuttua kunnolla kahden yön väsymyksen pois. Jälkikäteen olen usein ajatellut, kuinka hullu idea se oli. Olin jättänyt kaasun palamaan ilman vartiointia. Entä jos liekki olisikin sammunut? En kirjoittaisi tätä nyt.

Tuo lämmitysoperaatio olisi muutenkin voinut päättyä huonosti. Jos kaasu olisi yön aikana polttanut kaiken hapen pois, niin aamulla olisimme heränneet taivaassa. Hyvä, että lopulta kävi hyvin. Armoa se oli kaikki. Jumala on monella tapaa pitänyt omastaan huolta.

Monessa mukana

Ajattelen tuota sähköpostiviestiä ja kaikkia, joiden nimet olivat osoiterivillä. Monessa olemme saaneet olla mukana, monessa vielä saamme olla. Kaiken takana on halu kertoa hyvää uutista Herrastamme ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Hänet haudattiin, mutta hän ei jäänyt hautaan. Hän on noussut ylös ja mennyt Isän tykö valmistamaan meille kaikille sijaa.

Pääsiäisen jälkeisellä viikolla 2017 Addis Abebassa Etiopiassa
Lähetystyöntekijä Raimo ”Aki” Tuppurainen
Tallenna

Tallenna

Tallenna