Avainsana-arkisto: koti

Tämä on kolmas osa apulaislähetysjohtaja Teijo Peltolan opetussarjasta ”Mukana Jumalan lähetyksessä”. Koko opetussarja on kuunneltavissa  avaimia.net-kanavalla tästä linkistä. Tämän viikon Raamattuavaimissa

Vieraiden palveleminen oli juutalaisessa kulttuurissa emännän kunniatehtävä. Kuvituskuva: Heidi Tohmola

Ystävien kodissa

Tämä on kolmas osa apulaislähetysjohtaja Teijo Peltolan opetussarjasta ”Mukana Jumalan lähetyksessä”. Koko opetussarja on kuunneltavissa  avaimia.net-kanavalla tästä linkistä.

Tämän viikon Raamattuavaimissa kuljemme Jeesuksen ja hänen opetuslastensa matkassa niihin maisemiin ja siihen ympäristöön, josta ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta lähti liikkeelle. Mitä Jeesuksen ja opetuslasten matkassa tapahtuu ja mitä voimme näkemästämme ja kuulemastamme oppia? Ja millä tavalla meitä kutsutaan – opetuslasten tavoin – mukaan Jumalan lähetykseen, sen eri tehtäviin?  Tämän viikon kolmannen raamattutuokion aiheena on Ystävien kodissa. Luen Matteuksen evankeliumin luvusta 8 jakeet 14–17: 

Jeesus meni Pietarin kotiin ja näki, että tämän anoppi makasi kovassa kuumeessa. Jeesus kosketti hänen kättään, ja kuume lähti hänestä. Nainen nousi vuoteesta ja alkoi palvella Jeesusta. Ja kun ilta tuli, Jeesuksen luo tuotiin monia pahojen henkien vaivaamia. Hän ajoi sanallaan henget ulos ja paransi kaikki sairaat, jotta kävisi toteen, mitä on sanottu profeetta Jesajan kirjassa: Hän kantoi meidän tautimme, otti taakakseen meidän sairautemme.”  (Matt. 8:14–17) 

Evankeliumin tapahtumat vievät meidät Pietarin kotiin. Kovin paljon meille ei kodista kerrota, ei minkälaisessa talossa kalastajan ammattia harjoittanut Pietari asui. Kuinka monta huonetta ja minkälainen sisustus siellä mahtoikaan olla? Kuvaus keskittyy ihmisiin ja siihen, miten Jeesus heidät kohtasi ja antoi avun.  

Pietari oli  perheellinen mies, mikä käy ilmi  myös toisaalta Uudesta testamentista     (1. Kor. 9:5). On sapatti ja Jeesus on tapansa mukaan ollut synagogassa. Sieltä matka suuntautuu Pietarin ja Andreaksen kotiin. Ystävien luo. 

Siellä Pietarin anoppi on huonossa kunnossa. Lääkäri Luukas kertoo kuvatessaan samoja tapahtumia (Luuk. 4:38–41), että Pietarin anoppi oli ”kovassa kuumeessa”. Luukas on tarkka havainnoissaan, vaikka ei diagnoosia kerrokaan. Matteus kertoo lyhyesti, että Jeesus kosketti sairaan kättä. Markus kuvaa yksityiskohtaisemmin: ”Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille” (Mark. 1:31). Lääkäri Luukas havainnoi tarkkaan, mitä tapahtuu: ”Jeesus kumartui hänen ylleen ja käski kuumetta, ja se lähti hänestä.” (Luuk. 4:39)

Kreikankielinen Uusi testamentti käyttää Jeesuksen puheesta hänen parantaessaan Pietarin anopin samaa sanaa (nuhteli) kuin hänen tyynnyttäessään myrskyn (Matt. 8:26). Pietarin kodissa saatiin nähdä aavistus siitä, mitä Jeesus sanoi myöhemmin lähetyskäskyssään Matteuksen evankeliumin luvussa ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. (Matt. 28:18–20) 

Jeesuksella Kristuksella oli ja on valta, jota sairaudet ja luonnonvoimatkin tottelevat. 

On sapatti ja ollaan koolla Pietarin kodissa. Tapahtumat tekevät läsnäolijoihin lähtemättömän vaikutuksen. Matteus, Markus ja Luukas tallentavat tapahtumat evankeliumeihinsa. Tilanteen hämmentävyys kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Heti paikalla nainen nousi ja alkoi palvella vieraitaan.”  (Luuk. 4:39) 

Vasta äsken lääkäri Luukas on todennut rouvan olevan kovassa kuumeessa, ja yhtäkkiä tämä onkin täydessä touhussa palvelemassa vävynsä vieraita. 

Jos talon emäntä olisi ollut pienessä flunssassa, hän olisi hoitanut tarjoilut siitä huolimatta. Vieraiden palveleminen oli emännän kunniatehtävä. Hän oli vakavasti sairas. Ei siis tapahtunut vain käännettä parempaan vaan todellinen paraneminen.  

Siitä viesti ja uutinen lähtee kulkemaan, karkaa ovista ja ikkunoista, ja kun ilta saa, aurinko laskee ja sapatti päättyy, saapuvat monenlaiset avuntarvitsijat, naapurit ja naapurin tuttavat. Näin Matteus kertoo: ”Ja kun ilta tuli, Jeesuksen luo tuotiin monia pahojen henkien vaivaamia. Hän ajoi sanallaan henget ulos ja paransi kaikki sairaat, jotta kävisi toteen, mitä on sanottu profeetta Jesajan kirjassa: ’Hän kantoi meidän tautimme, otti taakakseen meidän sairautemme’.” 

Evankeliumi on merkillinen asia. Se pukeutuu inhimilliseen ja rajalliseen. Oli sapatti ja Jeesuskin tarvitsi lepoa. Oli ystävät ja ystävien koti; paikka, mihin tulla ja levätä. Syödä ja viettää siestaa. Olla ja antaa aikaa. Ja kun antaa aikaa, antaa kalleintaan. Jeesus tuli ystäviensä kotiin. 

Tänne kalastajan kodin suojaan tuli myös Jumalan valtakunnan todellisuus. Moni sai avun ja moni uskoi. Viesti kulki ja toivo heräsi. Pietarin anopin kiitollisuus näkyi palveluna.  

Elämä jäi  silti rajalliseksi. Monenlaista vaivaa ja sairautta kuuluu ihmisen elämään. Elämä kuluttaa, mutta kenen palveluksessa ja mitä tehtävää varten? Jeesus Nasaretilainen antoi seuraajilleen, myös meille, tehtävän ja lupauksen – tai lupauksen ja tehtävän. Ihan miten päin vain: 

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20) 

Tätä tehtävää toteuttamaan ja siinä kiitollisena palvelemaan Ylösnoussut kutsuu meitäkin. 

Teijo Peltola
apulaislähetysjohtaja

 

Kuva: Kansanlähetys, arkisto

Tule mukaan!

  • Liity Teijo Peltolan lähettäjätiimiin ja tilaa hänen uutiskirjeensä tästä.
  • Lahjoita tämän sivun linkin kautta tai tilille FI83 2070 1800 0283 25 (Suomen Ev. lut. Kansanlähetys) viitenumerolla 33145 . Tuki ohjataan Teijo Peltolan työhön.
  • Rukoile, että tämän artikkelin kautta lähetystyö tulee tunnetuksi ja evankeliumin sanoma leviää! Kiitos!

YHTEINEN VOIMA VEI ETEENPÄIN Nykyisin Kansanlähetysopistona toimivan alueen historia on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän siihen paneutuu. Tutkija huomaa pian, että

Muistoja Ryttylän poikakodin vuosilta

YHTEINEN VOIMA VEI ETEENPÄIN

Nykyisin Kansanlähetysopistona toimivan alueen historia on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän siihen paneutuu. Tutkija huomaa pian, että yksi kartanon merkittävimmistä ajoista oli sen jakso koulukotina, varsinkin 1930–1940-luvuilla, jolloin oli isänmaassamme kriisikausi.

Vanhimmat koulukodin pojat asuivat tässä 1960-luvulla puretussa kaksikerroksisessa Alatalossa, joka sijaitsi Haltiala-rakennuksen vieressä. Sodan aikana taloon sijoitettiin pienemmäkin pojat. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Sähköinsinööri Jaakko Antila (eläkk.) asui lähes koko lapsuutensa kouIukodin alueella. Hänen isänsä Vilho Antila oli laitoksen johtaja. Jaakko Antilan lapsuusmuistoja kuunnellessa saa nykyhetki uutta valoa.

Jaakko Antila kävi Lähetyskeskuksessa Ryttylässä 29.11.2018 kertomassa muistojaan Lähetyskeskuksen poikakotivuosilta. Samana päivänä tuli täyteen 84 vuotta siitä, kun hän saapui ensimmäistä kertaa Ryttylään. Kuva: Heidi Tohmola

Kun kuulee sanan poikakoti, mieleen saattaa nousta kuvia surkeista oloista ja kovasta kurista. Jaakko Antilaa kuunnellessa käsitykset muuttuvat. Hän kertoo lapsuusvuosistaan Ryttylän poikakodin alueella äänensävyin, joista heijastuu veljellinen välittäminen ja kunnioitus jokaista laitoksessa asunutta kohtaan.

Jaakko Antilan isä Vilho Antila toimi 14 vuotta Ryttylän poikakodin johtajana. Hänet tunnettiin hyvänä kasvattajana, joka osasi asettaa pojille rajoja mutta antoi heidän myös tuntea isällistä armahtavaisuutta. Hän korosti aina sitä, etteivät pojat olleet joutuneet laitokseen omasta syystään. Se oli tapahtunut heidän taustallaan vaikuttaneiden aikuisten vuoksi.

Vilho Antila johti poikakotia isällisin ottein. Usein hän kuittasi huumorilla poikien ”pahat teot”, joista tultiin hänelle valittamaan. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Vilho Antila halusi omasta puolestaan tehdä kaikkensa vanhemmistaan eroon joutuneiden lasten hyväksi. Ryttylän poikakoti sai aikanaan kiitosta mutta myös arvosteluja. Varsinkin jotkut kyläläiset suhtautuivat ennakkoluuloisesti ja peläten kotiseudulleen muuttaneeseen isoon poikajoukkoon. Yksi arvostelujen peruste oli raha: kannattiko huonona pidettyyn ”ainekseen” sijoittaa niin paljon kuin Ryttylässä tehtiin.

Vilho Antila oli sitä mieltä, etteivät nuorison hyväksi tehdyt uhraukset mene koskaan hukkaan. Poikakodin tarkoituksena olikin antaa turvattomille ja kodittomille lapsille kunnolliset elämän olosuhteet ja ammattiin valmistava koulutus. Yksi pyrkimyksistä oli saada nuoret kiinnostumaan työnteosta ja oman tulevaisuutensa rakentamisesta.

Monen talon mahdollisuudet

Nykyiset Kansanlähetysopiston isot kivirakennukset ovat Helsingin kaupungin teettämiä.  Uusina hyvin ajanmukaiset ja loistavat tilat tarjosivat hyvät mahdollisuudet monenlaiseen toimintaan. Sampolassa, nykyisessä toimistorakennuksessa, oli yksi aikansa edistyksellisimmistä ammattioppilaitoksista. Sen suojissa pojat saivat puu- ja metallitöiden opetusta. Alimmassa kerroksessa sijaitsivat muun muassa kengityspaja, viilaamo, konehuone ja sosiaaliset tilat. Toisessa kerroksessa olivat puutyöpaja, maalaamo, verhoomo ja tilava luokkahuone. Leipurin ammattiopetusta nuoret saivat laitoksen leipomossa, joka sijaitsi Toimela-rakennuksessa ison saunan viereisessä huoneessa. Nykyisin tuossa tilassa on kuntosali.

Sampolassa, nykyisessä toimistorakennuksessa, toimi yksi aikansa edistyksellisimmistä ammattioppilaitoksista. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Puutarhuri opasti poikia puutarhan hoidossa. Keittiöllä tietenkin opeteltiin ruoanlaittotaitoa. Lisäksi pojat pystyivät hankkimaan vaatturin, suutarin ja karjanhoitajan taitoja, jos ne nuorta mieltä kiinnostivat.

Asuintilat oli jaettu osastoihin, joilla kullakin oli oma hoitajansa. Nykyisen oppilasasuntolan Teinilän toisessa kerroksessa oli yksi osasto, kolmannessa kerroksessa toinen, ja Toimela-rakennuksen yläkerta oli kolmas osasto. 1960-luvulla pois puretussa kaksikerroksisessa Alatalossa, joka sijaitsi Haltiala-rakennuksen vieressä ohikulkevan tien varrella, asuivat pojista vanhimmat. Nykyisen Kappelirakennuksen Jymylän yläkerta oli juhla- ja urheilusalina. Tämä tila toimi myös elokuvateatterina, jossa oli näytäntö kolme kertaa viikossa. Kyläläisetkin saivat tulla katsomaan elokuvia pientä maksua vastaan. Yleisöä riitti, sillä sanottiin, että Ryttylässä näytettiin Helsingin jälkeen parhaat elokuvat.

Koulukodin majoitustila. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Touhukkaita poikia

Luonnollisesti 10–17-vuotiaiden poikien leikit ja harrastukset olivat kekseliäitä mutta väIillä myös rajuja. Kello viiden ruokailun jälkeen alkoi pihamaalla jokailtainen kolmiottelu, johon kuuluivat kolmiloikka, pituushyppy ja kuulantyöntö. Jotkut pojat harrastivat talvisaikaan Alatalon takana kasvaneissa kuusissa kiellettyä leikkiä, kuusenlaskua: he liukuivat pyllymäkeä oksalta toiselle, kunnes tulivat maahan.

Koululiikuntaa poikakodin urheilukentällä. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Mieluisa harrastus oli voimanosto. Pojat tekivät itse raskaita painoja ja kokeilivat voimiaan. Niitä saattoi mitellä myös kylän halki virtaavassa Puujoessa, joka oli kesäisin suosittu uimapaikka.

Pojat osasivat valmistaa taidokkaasti sormuksia ja muita pikkuesineitä, joiden tekemisessä henkilökunta heitä kannustikin. Nyrkkiraudat, ritsat, lingot ja jousipyssyt sen sijaan takavarikoitiin armotta.

Talvisin olivat tietenkin hiihto, mäkihyppy ja luistelu suosittuja harrastuksia. Luistimista oli kuitenkin puute, ja monet pojat valmistivat niitä itse. Runko tehtiin puusta ja se kiinnitettiin nahkahihnoilla normaaliin kenkään. Luistimen terä saatiin käytetystä rautasahan terästä; se kiinnitettiin rungon alaosaan, ja menopeli oli valmis.

Poikakodin torvisoittokuntaa johti Aleksanteri Jermakoff, joka oli toiminut Venäjällä keisarillisen soittokunnan varakapellimestarina. Jaakko Antila soitti poikakodin soittokunnassa B-kornettia.

Monien harrastusten joukossa oli myös torvisoitto. Opettajakseen pojat saivat hienostuneen miehen, Aleksanteri Jermakoffin, joka oli aikaisemmin toiminut Venäjällä tsaarin soittokunnan varakapellimestarina. Poikien soittotaito edistyi niin, että he esiintyivät kaksi kertaa radiossakin.

Henkisistä harrastuksista pidettiin huolta monin tavoin. Taiteilijoita ja näyttelijöitä kävi esiintymässä pojille. Heidän joukossaan olivat muun muassa Olli Suolahti, Eino Jurkka, Eino Hyyrynen ja Yrjö Jyrinkoski.

Tarua ja totta

Jaakko Antilan perhe asui Haltiala-rakennuksessa, joka on alueen vanhin asuintalo. Se oli rakennettu aikana, jolloin Lähetyskeskus oli herraskartano. Antila luettelee toimistohuoneet ja talon muut asukkaat ja kysyy sitten, olemmeko kuulleet Haltialan valkoisesta rouvasta. Tuo tarunhohtoinen hahmo kuuluu liikkuneen öiseen aikaan kartanon vanhassa päärakennuksessa. Antila naurahtaa, ettei hän kyllä rouvaa koskaan tavannut, vaikka asui rakennuksessa 13 vuotta, mutta taru on silti kiinnostava.

Haltialan ja Pirttilän välissä oleva maasto on vielä nykyisinkin hyvin kosteaa, ja kerrotaan, että aikoinaan siihen oli kaivettu tekolampi kartanon rouvan iloksi. Hän oli kuitenkin hukuttautunut tuohon lampeen, ja niinpä hän jäi ihmisten mielissä kummittelemaan entisille asuinsijoilleen.

Toisena yksityiskohtana Antila mainitsee valtavan suuren jääkautisen siirtokivilohkareen, joka paistatteli päivää Haltialan vierustalla. Poikakodin puutarhuri Päivikeelle kivi oli kuin piikki lihassa. Kun hän kerran taas oli valittanut asiasta Jaakko Antilan isälle, tämä oli tokaissut: “Hävitetään se sitten.” Niinpä kiven viereen kaivettiin valtaisa kuoppa ja muinaisjäänne saatiin kumottua maan syvyyteen. Antila miettii, että kivi olisi nykyvälinein helppo nostaa ylös, ja siinä olisi monelle upeata katseltavaa.

 

Pitkä talo on Haltiala, siitä vasemmalla Kappeli, joka aiemmin tunnettiin Jymylänä. Oikealla Alatalon pääty, . Jatkosodan aikana Haltialaan sijoitettiin taidekauppias van Assendelf perheineen. Rouvan äiti oli ollut aikoinaan tsaarittaren hovinainen, ja niinpä perheessä puhuttiin venäjää. Haltialassa sijaitsi myös sotilastoimisto ja siellä oli puhelinkeskus, joka päivysti sodan aikana ympäri vuorokauden. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Jatkosota vei kaksi koulukodin poikaa. Toinen kuoli Hitlerin keskitysleirin kaasukammiossa ja toinen upposi panssarilaiva Ilmarisen mukana.
Kohtalon vuosia

Poikakodissa, niin kuin koko Suomen maassa, syksy 1939 alkoi epävarmuuden tunnelmissa, oltiinhan talvisodan kynnyksellä. Jaakko Antilan isä alkoi rakennuttaa laitoksen maille sirpalesuojia. Antila muistaa, että niitä oli ainakin Teinilän takana ja puutarhassa.

Pommitusten varalle hankittiin myös pimennysverhoja ja kaikille valmistettiin omat kaasunaamarit. Niitä varten tehtiin flanellikankaasta pieniä tyynyjä, jotka täytettiin uunista otetuilla hiilillä. Sodan pyörteissä kaasunaamareita jouduttiinkin kerran käyttämään, kun pommitusten yhteydessä ympäristöön levisi epätavallinen haju, Myöhemmin kävi ilmi, että leipurilta olivat hälytyksen tultua jääneet leivät uuniin. Ne olivat palaneet karrelle ja haisivat kuin sinappikaasu.

Sodan alettua koulukodin tunnelma muuttui ratkaisevasti senkin vuoksi, että sinne sijoitettiin jääkärirykmentti 3:n kaksi komppaniaa. Tämän operaation tarkoituksena oli antaa pikakoulutus rintamalle lähteville alokkaille. Koulutusjakso kesti noin kolme viikkoa. Alokkaat tulivat Tampereen seudulta, ja heidän joukossaan oli myös kirjailija Väinö Linna. Koulutettavat sotilaat sijoitettiin pääasiassa Teinilään, mutta osa asui myös Toimelassa. Koulukodin pojat siirrettiin Alataloon tiiviisti kuin sillit suolaan. Keittiö, pesula, leipomo, sauna sekä verstaat palvelivat sekä poikakodin että jääkärirykmentin tarpeita.

Talvisodan alettua poikakotiin sijoitettiin jääkärirykmentti 3:n kaksi komppaniaa. Päällikkönä toimi kapteeni Leo Lehtonen, joka kaatui myöhemmin jatkosodan alkuvaiheisa. Kuvassa jääkärirykmentin miehiä, takana Teinilä, oikealla taustalla Sampola ja oikealla myöhemmin puretun Alatalon nurkkaa. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Sodanaikaisen ilmapuolustuksen yksiköitä oli sijoitettu Sampolan vieressä sijaitsevaan Makkaramäen metsikköön ja koulukodin vesitornin katolle. Antila muistaa, että pommituksissa putosi vain muutama suutariksi jäänyt kranaatti Ryttylän alueelle. Moskovan propagandaradion Tiltu ilmoitti kuitenkin mahtipontisesti: “Ryttylän kaupunki pommitettu maan tasalle.”

Luoteja kahdesta koneesta

Uhkaavista pommituksista ilmoitti Ryttylän aseman tienoille sijoitettu sireeni. Hälytyksen aikana soitettiin myös poikakodin vellikelloa, joka sijaitsi Toimelan viereisen varastorakennuksen katolla. Rauhan aikana tuolla kellolla ilmoitettiin työpäivien ja ruokatuntien alkamis- ja päättymisajankohdat.

Jaakko Antila muistaa erityisen tarkasti erään venäläisen pommikoneen, jota hän katseli Haltialan edessä olleen ikikuusen oksien suojista. llmahälytyksen tultua hän oli juossut äitinsä kanssa kuusen alle turvaan. Lentäjä oli huomannut heidät ja kaartanut koneellaan hyvin alas. Antila sanoo, että koneen etulasin läpi näkyvä pilotin pää nahkakypärineen piirtyi silloin lähtemättömästi hänen mieleensä. Kun Haltialan kivijalka oli alkanut ropista konekiväärin luodeista, olivat äiti ja poika siirtyneet puun rungon toiselle puolelle.

Osumaa ei ollut onneksi tullut, mutta juuri kun vaara oli näyttänyt olevan ohi, oli heitä lähestynyt toinen kone ja tulitus oli jatkunut. Antila uskoo, että kuusen alla täytyi olla äidin ja hänen lisäkseen näkymätön suojelija, sillä he selvisivät hirveästä tilanteesta ilman naarmuakaan.

Talvisota ei vaatinut koulukodilta suurempia uhreja. Sen sijaan jatkosodan aikana ainakin kaksi koulukodin entistä oppilasta menetti henkensä. Toinen kuoli sodan loppuvaiheissa Hitlerin keskitysleirin kaasukammioon, toinen hukkui panssarilaiva Ilmarisen mukana.

Jatkosodan aikana poikakoti ei enää joutunut sotilasviranomaisten käyttöön. Sen sijaan sitä odottivat toisenlaiset tehtävät. Sotavuosina riehui maassa kaksi pahaa kulkutautia: kurkkumätä ja pikkuhiirilavantauti. Ainakin toisessa epidemiassa Alatalo muutettiin kulkutautisairaalaksi. Potilaita tuotiin sinne koko Hausjärven pitäjän alueelta, ehkä kauempaakin.

Rotanhäntiä ja jäiden ajoa

Sodan jälkeen poikakodin elämä jatkui entisellään vielä muutamia vuosia. Sijoitettavien lasten määrä kuitenkin pieneni vähitellen.  Enimmillään heitä oli ollut puolentoista sataa, mutta sodan jälkeen vain noin 40. Vaikka paineita laitoksen lopettamiseen alkoi näkyä, ei hoidon ja koulutuksen tasoa laskettu. Antila muistelee poikakodin suutari- ja räätäliverstaiden taidokkaita töitä ja maatalouspuolen palveluja, joita myytiin ulkopuolisillekin sikäli kun omat tarpeet oli tyydytetty.

Pojat saivat myös pienen, viikoittaisen ahkeruusrahan, joka kirjattiin kunkin tilille. Rahat annettiin oppilaalle, kun hän jätti koulukodin, tai lomallelähdön yhteydessä. Oli mahdollista tienata myös rotanhännillä, joista maksettiin 10 penniä kappaleelta.

Poikien terveydestä huolehdittiin loppuun saakka kaikin puolin. Yksi osastojen hoitajista oli saanut sairaanhoitokoulutuksen, ja Haltialassa sijaitsi oma sairasosasto. Kerran vuodessa Helsingistä tuli hammaslääkäri jalkaporakoneineen ja hoiti jokaisen hampaat kuntoon.

Jaakko Antilan puhe pursuu rikkaita muistoja. Poikien villieläinkesytykset ovat luku erikseen, samoin pihapiirin nahistelevat koirat, jotka ilmahälytyksen tultua juoksivat sulassa sovussa rinnakkain pommisuojaan.

Talvinen jäiden ajo on mainitsemisen arvoinen asia. Koulukodin navettarakennus, joka osin paloi 1950-luvulla, oli vuosikymmeniä sitten 40 lypsävän lehmän suoja. Ison maitomäärän käsittelyssä tarvittiin tietenkin kesäisin tehokasta jäähdytystä. Jääkaapit olivat siihen aikaan tuntemattomia tai tuiki harvinaisia. Antila muistaa, että kevättalvella maatalouspuoli kunnosti vesitornin vieressä olevan suuren kuopan, johon tuotiin hevosella Puujoesta sahattuja suuria jääpaloja. Jäät peitettiin sahanpuruilla ja suon mudalla. Jääkerroksia saattoi olla neljä tai viisi, eikä kylmävarasto loppunut koskaan ennen syksyn tuloa. Ei myöskään maito hapantunut.

Oma korsi kekoon

Jaakko Antila sanoo törmänneensä elämänsä varrella silloin tällöin entisiin koulukodin kasvatteihin, jotka ovat kertoneet hänelle omista vaiheistaan ja monista lapsuutensa aikaisista tovereistaan. Useimmista pojista oli tullut arvostettuja ammattimiehiä eritoten metallialalla. Heitä on myös vaattureina, puutarhureina, kansakoulunopettajina ja puuseppinä. Joukossa on myös konditorimestari ja toimittaja-kirjailija.

Jaakko Antila asui Ryttylän poikakodissa marraskuusta 1934 heinäkuun alkuun vuonna 1948, kolmivuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi.

Antilan tuntemia entisiä poikakotilaisia on myös työnjohtajina. Hän on myös vieraillut eräänkin luona Kanadassa, missä tämä toimi seismografisen laitoksen tietokoneteknikkona. Poikakoti oli aikanaan Lasitehtaan ohella Hausjärven kunnan paras veronmaksaja ja kunnan kehityksen edistäjä. Se oli siis Ryttylän taloudellisen ja henkisen elämän keskus.

Antamisen ajatus ei ollut poikakotilaisille vierasta. Kun sota päättyi ja karjalaisia siirrettiin muualle Suomeen, ehdotti Jaakko Antilan isä, että poikakoti antaisi siihen kuuluneen Siltala-nimisen tilan rakennuksineen ja maineen evakoille. Niin tehtiinkin. Historia osoittaa, että poikakoti kantoi monella tavalla kortensa kekoon Suomen kansan ja sen yksittäisten jäsenten hyväksi.

Heli Hyvönen

Artikkeli julkaistu Vie Sanoma -lehdessä vuonna 1999.

Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat Lähetyskeskuksen historiallisten rakennusten ylläpitoon ja kunnostamiseen. Erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 2070 1800 0283 25 ja viite 81854.

Jumalan siunausta sinulle!

Tallenna

Historiankirjat kertovat, että 18. lokakuuta 1968 Ryttylän Lähetyskeskuksen hallinta siirtyi Kansanlähetykselle. Torstaina 18.10.2018 siitä on kulunut tasan 50 vuotta. Joulukuun

Helsingin kaupungin koulukoti Ryttylässä. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Kuinka Ryttylän kartanosta tuli Lähetyskeskus

Historiankirjat kertovat, että 18. lokakuuta 1968 Ryttylän Lähetyskeskuksen hallinta siirtyi Kansanlähetykselle. Torstaina 18.10.2018 siitä on kulunut tasan 50 vuotta.

Joulukuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1237 annettiin silloisen yhdistyneen Euroopan keskuksesta käskykirje, jossa kehotettiin lähtemään ristiretkelle Hämeeseen. Kristillinen usko oli vaikuttanut alueella jo ennenkin, mutta paavi Gregorius IX:n tietoon oli tullut vaara hämäläisten palaamisesta entiseen pakanalliseen elämään. Lisäksi levottomat olot vaativat myös kirkollista järjestystä alueella.

Tämän käskykirjeen seurauksena tehtiin Hämeen ristiretki nykyisen Janakkalan ja Hämeenlinnan tienoille. Olojen vakiinnuttamiseksi lienee juuri noina aikoina rakennettu Hakoisten linnavuori ja Hämeenlinna.

Hakoisten linnavuoren suuntaan virrannut Puujoki lienee kuljettanut mukanaan tiedon näistä retkeläisistä kaikkialle Suur-Vanajan alueelle, myös nykyisen Hausjärven Ryttylän seudulle, joka sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä Hakoisista ja kolmen peninkulman päässä Hämeenlinnasta. Kristinuskon vaikutus alkoi näkyä erityisesti pakanallisen polttohautauksen muuttumisena kristilliseksi ruumishautaukseksi.

RYTTYLÄN KYLÄ SYNTYY

Kylänä Ryttylä on alueensa vanhinta seutua. Jo 1400-luvulla mainitaan Ryttylä – ”Ryttylän wanha walkama”. Moni muu seudun kylä on saanut nimen seuraavalla vuosisadalla.

Niihin aikoihin, jolloin Mikael Agricola käänsi Uutta testamenttia suomeksi, oli Ryttylässä maakirjan mukaan kahdeksan taloa. Martti Matinpoika viljeli yhtä seudun maatiloista vuosina 1539–1574. Hänen tilastaan kasvoi myöhemmin Ollilan ratsutila ja Ryttylän kartano.

1600-luvulla alueen monet tilat muuttuivat ratsutiloiksi. Muutoksen syynä olivat voimistuneen verotuksen rasitukset 1500-luvun lopulla. Tila, joka ei kyennyt maksamaan verorasitustaan kolmeen vuoteen, ajautui kruununtilaksi. Kruunu saattoi läänittää tilan jollekin aateliselle, joka vastasi sen veroista. Talonpojat hoitivat tilan työt ja samalla ratsupalveluksen. Kautta 1600-luvun tila mainitaan ratsumiehen mukaan.

Näiden tilojen perustalle saattoi syntyä kartano, jonka käsiin kerääntyi alueen maaomistus. Kartanoksi muutetun tilan tuli täyttää tietyt ehdot. Sen tuli olla aatelisten omistuksessa, ja sillä tuli olla riittävä varallisuus sekä verovapaus.

Paitsi varallisuutta kartanoille kerääntyi ainakin paikallisella tasolla melkoinen kulttuuripääoma. Kartanoista tuli keskuksia, jotka monin eri tavoin heijastuivat ympäristöönsä sekä työnantajana että elinkeinoelämän uusien virtausten ja vaikutteiden kanavana.

RYTTYLÄN KARTANO

Ruotsin-vallan ajan lopulla alkaa Ryttylän kartanon merkittävin ajanjakso tilan siirryttyä Granfelt-suvun omistukseen. Ylijahtimestari August Fredrik Granfelt tuli kartanon omistajaksi vuonna 1801.

Hänen aikanaan maatila laajeni muun muassa kuivatusohjelman ansiosta. Suurimmillaan maatilan pinta-ala oli noin 7 000 hehtaaria; se ulottui kauas ympäristöön aina nykyisen Riihimäen alueille saakka.

Maanviljelyksen ohella Ryttylän kartanossa oli vuosikymmenien saatossa monenlaista muutakin toimintaa. Eräs tällainen oli ajan tavan mukaan pidetty koulu, jossa kartanon lapsille jaettiin opin alkeita. Kartanon poikien kanssa tiedonjaolle pääsi myös yhdeksänvuotias Uno Cygnaeus, joka istui kartanon penkillä helmikuusta lähtien kevättalvella 1820. Opettajien taso oli vaihteleva, mutta ylioppilas Fonseliuksen kerrotaan ainakin herättäneen luokan pojissa lukuhalua. Kartanon päärakennuksen toisen kerroksen huoneesta kuului alakertaan myös häiritsevää jytinää luokkatuntien aikanakin, mutta tällaiset sivuäänet tuli Granfeltin perheen kestää asiaan kuuluvina.

Kartanon elämä oli tavallisesti maanviljelyä, josta myös erilaiset uudisraivausohjelmat ottivat osansa. Kerrotaan, että ylijahtimestari itse ei ollut mikään innostunut maanviljelijä, vaan harrasti enemmänkin kauppaa ja piti muutenkin huolta kartanon ulkopolitiikasta. Vuonna 1855 aloitti toimintansa pienimuotoinen oluttehdas, joka oli eräs kokeiluista. Yritys osoittautui huonoksi ja panimo lakkasi toimimasta toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Samoihin aikoihin nähtiin kartanon mailla uuden ajan merkki: rautatie. Rata halkaisi kartanon maat ja kiusallisella tavalla pakotti ylijahtimestarin luopumaan rakkaasta maa-alasta yleisen tieverkon hyväksi. Suomen ensimmäinen rataosuus Helsinki–Hämeenlinna nimesi Ryttylän yhdeksi maamme vanhimmista seisakkeista.

Kartanon uusien ideoiden merkkinä syntyi myös puufotogeenitehdas ja vuonna 1874 Ryttylän tiilitehdas, jolle maaperästä löytyi runsaasti tiilenpolttoon kelpaavaa savea. Kartanon tiilitehdashanke merkitsi paikkakunnalle alan perinteitä runsaaksi sadaksi vuodeksi.

Granfelt-suvun piirissä harrastettiin myös teologiaa. Kasvavan herännäisyyden vaikutus oli kiirinyt myös Hämeeseen ja jokaisen tuli muodostaa kantansa tähän herätysliikkeeseen. Ensimmäisenä teologian opinnot aloitti kotikoulun kasvatti Uno Cygnaeus, jonka jälkiä seurasi Axel Fredrik Granfelt. Hänestä tuli myöhemmin professori Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Teologiselta katsomukseltaan A.F. Granfelt edusti niin sanottua välitysteologiaa, joka merkitsi välimatkaa herännäisyyteen J.L. Runebergin Vanhan puutarhurin kirjeiden hengessä.

Granfeltien aikana harrastettiin kartanossa myös kirjallisuutta. Talon suojissa majaili eräs ruotsinkielisen realistisen romaanin avainhahmo K.A. Tavaststjerna (1860–1898), joka teoksissaan kuvasi myös hämäläisen maaseudun arkea. Romaani Kovina aikoina lienee kirjoitettu juuri Ryttylän kartanon henkilöt ja maisemat mielessä.

1800-luvun lopulla kartano vaihtoi omistajaa. Sen uudeksi omistajaksi  tuli Hämeenlinnassa olevan  Aulangon perustaja, eversti Hugo Robert Standertskjöld. Hänelle Ryttylän kartano oli vain sivutila suurempien ohessa. Ryttylän kartanon aika lähestyi loppuaan.

UUSIA OMISTAJIA

Eversti Standertskjöldin jälkeen tila oli viitisen vuotta Oy Hietikko & Kumpp. -yhtiön hallussa, kunnes Helsingin kaupunki osti tilan itselleen.

Vuosiksi 1914-1922 Helsingin kaupunki luovutti tilat Helsingin kaupunkilähetykselle, joka piti maatilalla miesten työsiirtolaa. Vuoden 1914 vuosikertomuksen mukaan siirtolassa oli ollut yhteensä 96 miestä, vuoden lopulla 35. Vuoden 1918 levottomat ajat merkitsivät työmuodon vaihtumista lastenkodiksi: ”Miesten työsiirtolassa Ryttylässä oli vuoden alussa 22 miestä, mutta tempasi viime talvinen kapinaliike useimmat heistä riveihinsä. Sittemmin luovutettiin siirtola Valtuuston päätöksen mukaisesti käytettäväksi toistaiseksi lastenkotina…”

Helsingin Kaupunkilähetyksen palveluksessa toimi vuosisadan alkupuoliskolla myös pastori Urho Muroma, joka piti Ryttylässä kaupunkilähetyksen rippikoulun.

KOULUKODIN AIKA

Helsingin kaupunki luovutti tilan vuonna 1923 lastensuojeluvirastolle,  joka perusti alueelle poikien koulukodin. Ryttylässä koulukoti toimi noin neljän vuosikymmenen ajan 1950-luvun lopulle saakka.

Koulukodin tehtävänä oli olla sekä kouluna että kotina pojille, jotka olivat  liian levottomia tavallisen kansakoulun pulpetteihin. Koulun tuli valmistaa poikia myös työelämään. Alueella oli suutarinverstas, paja ja monenlaista käsityötilaa.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Koulukodin pojat tekemässä puutöitä. Kuva: Helsingin kaupungin valokuva-arkisto

Koulukodin perustaja oli Taavi Rönkä, joka tällä alalla teki pioneerivaiheen johtajantyöt. Johtavana periaatteena kodille oli ”pyrkimys karttaa kaikkea jäykkää kasarmimaisuutta ja koettaa saada oppilaiden olo laitoksessa niin viihtyisäksi ja kodikkaaksi kuin mahdollista”. Tämä periaate merkitsi kodin jakamista pieniin osastoihin, joilla oli omat hoitajattarensa.

Koulun muusta toiminnasta kannattaa mainita jumalanpalvelukset klo 11 sunnuntaisin. Paikalla saattoivat vierailla myös ulkopuoliset puhujat. Koulukodin toiminta lienee vaihdellut vuosikymmenien aikana Taavi Röngän laatimista suuntaviivoista poiketenkin.

Koulukodin aikaan toivat katkon sotavuodet. Kuin muistona vanhoilta ratsutilan ajoilta Ryttylän koulukodin rakennukset palvelivat aliupseerikouluna. Kesän kynnyksellä 1940 majaili Pihlajamäki-talon suojissa parin kuukauden ajan muun muassa Väinö Linna, joka Ryttylästä lähti aikanaan konekiväärikomppanian mukana kohti Kiteetä ja rintamaa.

Koulukoti jatkoi toimintaansa vielä sodan jälkeen viidentoista vuoden ajan. Muuttunut aika kaipasi kuitenkin pojille toisenlaisia tiloja ja koulukoti Ryttylässä lakkasi toimimasta. Tilat odottivat muutaman vuoden ajan uutta omistajaa. Vuonna 1969 Ryttylän ”kartanon koulukodin” tiloihin muutti Lähetyskoulu ja vuonna 1974 Suomen E.lut Kansanlähetyksen keskustoimistot.

Juhani Koivisto
Artikkeli on julkaistu Vie Sanoma -lehdessä joulukuussa 1990.

Päälähteitä ja kirjallisuutta:
Helsingin Kaupunkilähetys. Toimintakertomukset (1915-1922); Kaarlo Ahtinen: Muutamia piireitä Ryttylän kolukodin toiminnasta (1934);
Jutikkala-Nikander: Hämäläisiä kartanoita ja suurtiloja (1946); Sakari Kuusi: A.A. Granfelt. Elämä ja toiminta (1946);
Juva-Niitemaa-Tommila: Suomen historian dokumentteja 1. (1968);
K. A. Tavastjerna: Valitut teokset (1975);
Veikko Kerkkonen: Janakkalan  historia (1976)
Väinö Linna aliupseerikoulussa Ryttylässä (Hämeenkulma 1979);
Kauko Leiponen: Suomen tiiliteollisuuden  historia II. (1981;
Veli Nurmi: Uno Cygnaeus (1988)

 

Lahjoitukset tämän artikkelin kohdalla kohdistuvat Suomi sydämellä -kampanjaan.

Kansanlähetyksen kotimaantyölle voit lahjoittaa myös kertalahjoituksena, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 6300 56000.

 

 

 Kristel   Minu Lasnamäe -palstan viimeinen haastattelu on korkeatasoisin! Tapasin Mustakiven lähiön yhdeksänkerroksisen talon kymmenennessä kerroksessa joukon tuoreita lasnamäkeläisiä. Tämä

Herkästi hymyilevä Kristel on vuoden aika sopeutunut elämään Lasnamäellä.

Minu Lasnamäe osa 12/12

 Kristel

 

Minu Lasnamäe -palstan viimeinen haastattelu on korkeatasoisin! Tapasin Mustakiven lähiön yhdeksänkerroksisen talon kymmenennessä kerroksessa joukon tuoreita lasnamäkeläisiä.

Mustakiven kymmenennen kerroksen ikkunasta avautuu hulppea maisema yli Lasnamäen!

Tämä kodikas kattokerroksen huone, jonka ikkunoista avautuu kahteen suuntaan huikea näköala yli Lasnamäen itäpäädyn, on kymmenen asiakkaan ja kolmen tukihenkilön yhteinen ”päämaja”.

Olemme valtion omistaman hoitokotiyhtiön AS Hoolekandeteenusedin ylläpitämässä Lasnamäen Kodissa. Se on tarkoitettu lievästi kehitysvammaisille nuorille aikuisille. He ovat muuttaneet asumaan Mustakiven lähiöön vasta viimeisten vuoden parin aikana asuttuaan tähän asti eri lastenkodeissa ja hoitokodeissa. Nyt he opettelevat itsenäistä elämää tukihenkilöiden ohjauksella.

Kaikki kymmenen asiakasta käyvät päivittäin työssä, kuka talonmiehenä tai siivoojana, kuka kahvilassa kokin apulaisena tai tiskaajana jne. He asuvat eri puolilla Mustakiven lähiötä kolmessa kerrostalohuoneistossa, joista yhden yläkerrassa on tämä kaikkien yhteinen tupakeittiö. Siellä he valmistavat päivittäin vuorollaan yhteiset ateriat ja viettävät aikaa tukihenkilöiden kanssa. Työvuorot on jaettu asuntojen kesken.

Työvuorossa ollut tukihenkilö Heidy oli hyvänä tukena myös kuvasessiossa.

Suurin osa Mustakiven yksikön asukkaista oli minulle tuttuja jo Vääna-Vitin Kodista, jossa olen muutaman vuoden käynyt pitämässä kirkkohetkiä. Nyt tapasimme ensimmäistä kertaa Lasnamäellä ja jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Kristel oli valmis kertomaan meille itsestään ja omasta Lasnamäestään.

”Muutin tänne noin vuosi sitten Vääna-Vitin Kodista. Asumme kolmestaan yhdessä asunnossa kilometrin päässä. Aamulla heräämme ja syömme aamupalaa omassa keittiössä. Sitten lähden heti töihin.

Olen talonmiehenä yhdessä kerrostalossa tässä lähellä. Joka arkiaamu käyn ensi töikseni siellä siivoamassa. Tyhjennän roskikset ja huolehdin, että jäteastioiden ympäristö on siisti. Tarvittaessa teen lumitöitä, haravoin tai huolehdin liputuksesta. Ihmiset ovat ottaneet minut ystävällisesti vastaan; kukaan ei ole puhunut ilkeästi.

Sen jälkeen tulen tänne päämajaan ja autan täälläkin, missä tarvitaan. Pidän erityisesti ruuanlaitosta ja leipomisesta!

Illalla ennen omiin asuntoihin paluuta pelataan vielä päivän viimeinen lautapeliottelu.

Pari kertaa viikossa käyn iltapäivällä Tallinnan länsipuolella Tabasalussa talonmiehen hommissa. Menen sinne kahdella bussilla. Alkuun bussista toiseen vaihtaminen Tallinnan keskustassa tuntui haasteelliselta, mutta nyt olen jo tottunut siihen, kuten muutenkin täällä asumiseen.

Olen tyytyväinen elämääni. Pidän kovasti kaikista kolmesta tukihenkilöstä, jotka ovat meillä töissä. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Vapaa-ajalla pelaan mielelläni tukihenkilön tai toisten asukkaiden kanssa lautapelejä.

Tykkään myös matematiikasta ja värityskirjoista sekä laulamisesta ja tanssimisesta. Kun iltaisin lähdemme puoli kahdeksan maissa täältä omaan asuntoomme, katson yleensä ensin telkkaria. Usein laitan omassa huoneessani musiikin soimaan ja sitten tanssin ja laulan mukana.

Olen osallistunut joka vuosi laulujuhlille ja aion tehdä sen myös tulevana kesänä. Tänä vuonna kehitysvammaisten hoitokotien yhteinen laulujuhla järjestetään Viljannissa.

Odotan jo lauluharjoitusten alkamista Vääna-Vitissä, sillä samalla reissulla voin käydä pyöräilemässä. Oma polkupyöräni on nimittäin vielä Vääna-Vitissä, sillä täällä Lasnamäellä ei ole oikein paikkaa, jossa voisi pyöräillä tai säilyttää pyörää. Käveleminenkin on ihan kivaa. Kaikkein kaunein ja ihanin paikka täällä Lasnamäellä on oma kotini!”

Lopuksi:

12 viikkoa ja 12 kohtaamista on nyt takanapäin! Kiitos kaikille, jotka olette olleet kanssani tällä tutustumisretkellä. Toivon, että olette ajatuksin ja esirukouksin mukana jatkossakin. Muistattehan ihmisiä, jotka ovat näinä viikkoina esitelleet meille Lasnamäen kaupunginosaa tai myös tänne perustettavaa luterilaista seurakuntaa. Tarkempaa tietoa Lasnamäen Pyhän Markuksen seurakunnan toiminnasta löydät seurakunnan vironkieliseltä kotisivulta markuse.ee.

 

Teksti ja kuvat: Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 1/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 2/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 3/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 4/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 5/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 6/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 7/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 8/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 9/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 10/12, Kirsti Malmi

Minu Lasnamäe 11/12, Kirsti Malmi

Kirsti Malmi on Kansanlähetyksen lähetti Virossa. Voit tutustua häneen ja tilata uutiskirjeen tästä linkistä.

Lue lisää Kansanlähetyksen työstä Virossa.

Kansanlähetyksen talvikeräys 2017 kohdistuu lähetystyöhön Virossa teemalla ”Algamas on midagi uut”. Keräämme varoja seurakuntaa perustavan työn mahdollistamiseksi Tallinnan Lasnamäellä. Lahjoita sinäkin toivoa ja evankeliumin mahdollisuus Viroon:

Lahjoita tähän työhön:


Istumme Oulun Hintassa Eeva ja Pentti Hukkasen kodissa, jossa he ovat asuneet parinkymmenen vuoden ajan. Eeva on syntynyt Sievissä ja

”Tähän asti on Herra meitä auttanut”

Istumme Oulun Hintassa Eeva ja Pentti Hukkasen kodissa, jossa he ovat asuneet parinkymmenen vuoden ajan. Eeva on syntynyt Sievissä ja Pentti Helsingissä, josta hän neljän vuoden ikäisenä muutti äitinsä mukana Sieviin.

Pentti ja Eeva tapasivat ensimmäisen kerran toisensa vuoden 1967 kesällä. Siitä tapaamisesta ei syntynyt sen enempää, sillä Eeva lähti Helsinkiin työhön ja Pentti pääsi opiskelemaan Oulun teknilliseen opistoon, josta hän valmistui insinööriksi. Seuraavana kesänä he tapasivat sattumalta, ja tapaaminen oli niin merkittävä, että siitä alkoi kirjeenvaihto. Pentti kirjoitti ensin Eevalle. Vastauskirjeessään Eeva mainitsi, että hän oli löytänyt uuden  tien. Penttiäkin alkoi kiinnostaa tämä uuden tien löytyminen, sillä hänkin  koki olevansa tienhaarassa.

Virsi-ilta Hukkasilla Kerttu Kaitera muistelee

Kiinnostus hengellisiin asioihin sai Pentin ostamaan Uuden testamentin. Hän luki sitä koko talven opiskelunsa ohessa. Kirjeenvaihtokin kehittyi Raamatusta nousevien kysymysten pohdiskeluksi.

Eräässä lauantain opiskelijaillassa häntä tuli tervehtimään Kansanlähetyksen työntekijä Seppo Väisänen. Keskustelu johti siihen, että Pentti luovutti elämänsä Jeesukselle. Näin molemmat, sekä Eeva että Pentti, olivat löytäneet Jeesuksen omaan elämäänsä ja hengellisen kodin samasta herätysliikkeestä. Se vain syvensi heidän rakkauttaan toisiinsa, ja he kihlautuivat 18. heinäkuuta 1970.

Elämää vakavan tapaturman jälkeen

Kihlauksesta ei mennyt kuin kuukauden päivät, kun Pentti koki traagisen työtapaturman. Hän jäi öljysoransekoituskoneen ruhjomaksi Pyhäjärvellä 17. elokuuta 1970, jolloin hänen toinen jalkansa murskaantui sekoituskoneen pyörien välissä. Kone saatiin pysäytettyä viimeisillä sekunnin kymmenyksillä. Ellei niin olisi tapahtunut, koko mies olisi mennyt riekaleiksi. Hän menetti vasemman jalkansa, mutta onneksi oikea jalka säilyi kuin ihmeen kaupalla.

Koska Eeva oli valmistunut erikoissairaanhoitajaksi, hän on pystynyt olemaan Pentille sellainen Jumalan antama apu, jonka arvo on ollut helmiä paljon kalliimpi, kuten Sananlaskujen luvussa 31 kerrotaan. Heidät vihittiin 1. tammikuuta1973.  Häämarssina heillä oli Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Tämän kaiken keskellä he ymmärsivät elävänsä Jumalan johdatuksessa.

Virsi-ilta Hukkasilla Eeva Hukkanen

Jumala on auttanut kaikessa

Pohjois-Pohjanmaan Ev.lut Kansanlähetyksen piirin työ on Eevalla ja Pentillä lähellä sydäntä. Heidän kotinsa on tarjonnut majapaikan vieraileville puhujille ihan alusta asti. He ovat kokeneet, ettei se ole heitä köyhdyttänyt. Päinvastoin, siunaus on tullut mukana.

He sanovat, että Jumala on auttanut kaikessa. ”Arjen keskellä olemme saaneet kokea runsaasti niin Jumalan kuin rakkaitten ystävienkin tukea ja apua.”

Yhtenä elämää kannattelevana Raamatun lauseena he ovat kokeneet kohdan 1. Sam. 7:12, jossa sanotaan: ”Tähän asti on Herra meitä auttanut.”

Kirjoittanut Kalevi Keränen, Kankaanpää, 2010
Kuvat Rauhan Tervehdys -seurakuntalehti, kuvaaja Elsi Salovaara

Katso myös ”Suomi sydämellä” -kampanja 

Lahjoita tähän työhön:


Yksi Mikkelin monista raamattupiireistä on toiminut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. –    Muutin 1980-luvun alussa Mikkeliin ja aloin etsiä sopivaa

Mikkelissä yli kolmekymmentä vuotta kokoontuneessa raamattupiirissä on hyvä yhteishenki. Kuva: Pirkko Oinonen

Rakas raamattupiiri

Yksi Mikkelin monista raamattupiireistä on toiminut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan.
–    Muutin 1980-luvun alussa Mikkeliin ja aloin etsiä sopivaa raamattupiiriä. Olin silloin vielä aika nuori enkä kokenut omakseni iäkkäämpien ihmisten päivisin kokoontuvia piirejä, mutta en myöskään enää seurakunnan nuorten iltoja. Tapasin seurakunnan tilaisuudessa tuttavan, joka oli muuttanut Mikkeliin samoihin aikoihin. Päätimme aloittaa uuden raamattupiirin, kertoo toinen piirin perustajista.
–    Olen uskoontulostani alkaen halunnut aina olla mukana jossakin raamattu- ja rukouspiirissä. Uudelle paikkakunnalle muutettuani aloin heti etsiä sopivaa piiriä, toinen raamattupiirin perustajista lisää.

Piirillä on ollut monenlaisia vaiheita. Alun kahdesta osallistujasta joukko lisääntyi välillä yhteentoista. Mukana on ollut nuoria ja iäkkäämpiä, perheitä ja perheettömiä, enimmäkseen naisia mutta välillä joitakin miehiäkin. Elämäntilanteiden muuttumiset ja paikkakunnalta muutot vähentävät porukkaa, mutta uusia mukaan tulijoita on aina löytynyt.

–    Tulin nuorena uskoon, mutta elämän ruuhkavuodet vieraannuttivat seurakunnasta. Kun arjen paineet helpottivat, aloin rukoilla, että pääsisin johonkin raamattupiiriin kasvamaan uskossa. Koen selvänä johdatuksena, että tapasin kaupassa tämän raamattupiirin jäsenen ja sain kutsun mukaan. Tämä piiri on pitänyt minut uskossa, iloitsee useita vuosia mukana ollut piiriläinen.

Toisetkin raamattupiiriläiset nyökyttelevät tuolle puheenvuorolle ja kertovat vuorollaan, millaisen johdatuksen he kokivat tullessaan mukaan piiriin. Yksi etsi hoitavaa pienpiiriä elämänsä kriisien keskellä ja on saanut kokea tämän raamattupiirin itselleen sopivaksi kasvun paikaksi.  Joku kuuli talon pesutuvalla, että kotitalon yhdessä asunnossa kokoontuu raamattupiiri, ja sai kutsun mukaan. Toinen koki orpoutta ja ulkopuolisuutta uskossaan ja tunsi, ettei selviä yksin, ja sitten hän yllättäen työpaikallaan kuuli raamattupiiristä, johon voi tulla mukaan.
–    Täällä olen saanut kasvaa uskossa Raamattua tutkien yhdessä toisten kanssa. Parasta ja ihmeellisintä on sisäinen rauha, jonka olen löytänyt, hän iloitsee.
Nykyisin mukana on kahdeksan naista.  Kaikki eivät  pääse mukaan joka viikko muiden menojensa vuoksi.
–    Vuodet ovat kuluneet, nuorista aikuista on kasvanut aktiivisia eläkeläisiä. Joukostamme enää kaksi on työikäisiä, yksi piiriläisistä pohdiskelee.

Vuosikymmenten aikana piirin ohjelma on vaihdellut. Siinä on luettu Raamattua luku luvulta, käytetty Mailis Janatuisen ilosanomapiirin aineistoja, tutkittu katekismusta ja kuunneltu radioraamattupiiriä. Yksi lukukausi kului Raamatun naisten elämää tutkien. Kukin piiriläinen vuorollaan tutki lähdekirjoista yhden naisen elämää ja valmisti siitä esityksen toisille. Yhdessä aihetta pohdittiin eteenpäin.
–    Jumalan sana on yhtä ajankohtainen tänään kuin vuosituhansia sitten. Ei ihminen ole muuttunut miksikään. Samat asiat askarruttavat ihmisiä edelleen, ahkerasti kotonakin Raamattua lukeva piiriläinen pohtii.

Kun joku piiriläisistä ehdottaa uutta tapaa tutkia Raamattua, yhdessä neuvotellaan ja päätetään, miten piirin ohjelmaa jatketaan. Piiriläiset kehuvat yhteishenkeä hyväksi.
–    Aikaisemmin kokoonnuimme eri kodeissa ja ohjelmaan kuului myös tarjoilu, joka vei ison osan illan ajasta. Samoin miettiminen, kuka suostuisi ottamaan seuraavan piirin ja mikä päivä sopisi mahdollisimman monelle, piiriläiset kertovat.

Muutama vuosi sitten piiriläiset päätyivät yhteisestä sopimuksesta siihen, että kokoonnutaan aina samassa kodissa, samana viikonpäivänä ja ilman tarjoilua. Tarjoilun järjestäminen oli käynyt kovin haasteelliseksi useiden allergioiden ja muiden ruokailuun liittyvien rajoitusten vuoksi. Nyt kaikki tietävät, missä ja milloin raamattupiiri kokoontuu, eikä tarjoilusta ole huolta.
–    Minulle tämä piiri on tärkeä uskonelämän hoitamisen kannalta, ainakin yksi ilta viikossa tulee tutkittua Jumalan sanaa, eräs piiriläisistä pohtii.
–    Ja täällä on niin mukavia ihmisiä! Näiden kanssa on hauskaa viettää iltaa ja keskustella, heittää toinen lisäkommentin.

Useimpien piiriläisten hengellinen koti on Kansanlähetys, ja piiri onkin nykyisin nimetty selkeästi Kansanlähetyksen raamattupiiriksi.
–    Olemme nähneet, että Raamatusta ja uskonelämästä on monenlaisia tulkintoja ja opetusta. Raamatun luotettavuutta, henkilökohtaista uskoa ja lähetystyön tärkeyttä korostavan Kansanlähetyksen ja tämän raamattupiirin opetus ovat lähinnä omaa arvomaalimaamme, piiriläiset pohdiskelevat yhdessä.
Raamatun tutkimisen lisäksi kokoontumisissa rukoillaan henkilökohtaisten asioiden ja Kansanlähetyksen rukouskalenterin aiheiden puolesta.

Raamattupiirillä on oma kummilapsi Etiopiassa. Piiriläiset osallistuvat Kansanlähetyksen eri tilaisuuksien tarjoilun järjestämiseen ja muihin palvelutehtäviin. Heidän mielestään uskovan tulee palvella Jumalaa ja seurakuntaa omilla lahjoillaan ja taidoillaan.

Teksti ja kuva: Pirkko Oinonen

Lue lisää Etelä-Savon Kansanlähetyksen työstä täältä.

Tutustu Etiopian kummilapsityöhön tästä

Anna lahjasi tähän työhön: