Avainsana-arkisto: Japani

Toistakymmentä vuotta sitten, kun opiskelin Kansanlähetysopiston Raamattulinjalla, lähetystyötä käsittelevän opintojakson tenttikirjana oli Soini ja Kaija Olkkosen työstä Papua-Uudella-Guinealla kertova kirja

Akashi-Kaikyon silta yhdistää Honshun ja Awajin saaret. Kuva: Ulla Pendolin

Näky toteutuu

Toistakymmentä vuotta sitten, kun opiskelin Kansanlähetysopiston Raamattulinjalla, lähetystyötä käsittelevän opintojakson tenttikirjana oli Soini ja Kaija Olkkosen työstä Papua-Uudella-Guinealla kertova kirja Näky toteutuu viidakossa. Kirja teki minuun syvän vaikutuksen. Vaikken itse uskonut, että minusta olisi lähetystyöntekijäksi, olin tietämättäni jo Jumalan valmistamalla tiellä, joka johdatti minut ensin vuodeksi Etu-Aasiaan ja muutamaa vuotta myöhemmin Japaniin – lähetystyöntekijäksi!

Nuorena lukiolaistyttönä tehty matka, joka oli ensikosketukseni Japaniin, sai uuden merkityksen, kun jälkikäteen ymmärsin Jumalan valmistelleen minua työhön ja elämään Nousevan auringon maassa jo vuosikausien ajan. ”Mutkankin kautta vie Jumalan suora tie”, niin yksittäisten ihmisten kuin kokonaisten kansakuntien elämässä. Israelin kansan Jumala johdatti 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen Luvattuun maahan, ja Jumalan Aabrahamille antama lupaus maasta ja kansasta toteutui ajallaan. Vaikka oma usko asioiden toteutumiseen horjuisikin, Jumala on uskollinen, ja Hän on johdattanut ja pitänyt huolta laumastaan myös Japanissa.

Uusia seurakuntia Japaniin

Kansanlähetys aloitti Japanin työn pian liikkeen perustamisen jälkeen vuonna 1968. Työnäkynä on alusta lähtien ollut perustaa kristillisiä seurakuntia sinne, missä niitä ei vielä ole. Aluksi työ keskittyi Shikokun saarelle, jonne perustettiin Yoshinogawan, Itä-Tokushiman ja Ananin seurakunnat. 1980-luvulta lähtien työn painopiste siirtyi Honshun pääsaarelle Koben suurkaupunkialueelle. Lähetyksen työn tuloksena Japaniin on perustettu kuusi seurakuntaa ja yli 400 henkilöä on kastettu.

Työtä Awajin saarella

Honshun ja Shikokun välissä sijaitsee pieni Awajin saari, joka on kuuluisa herkullisista sipuleistaan ja Awaji-gyu-naudanlihasta. Saaren yhdistää Honshun pääsaareen lähes neljän kilometrin mittainen, maailman pisin riippusilta. Sillan rakenteita ja sillalta avautuvia näkymiä olen ihaillut lukemattomat kerrat käydessäni saarella sijaitsevassa Sumoton kaupungissa, jonne Kansanlähetyksen toimesta perustettiin Awajin seurakunta vuonna 1997.

Jumalanpalvelus vanhoissa vuokratiloissa. Kuva: Ulla Pendolin

Aluksi seurakunta kokoontui pienissä vuokratiloissa. Kun tilat kävivät ahtaaksi kasvavalle seurakunnalle, heräsi unelma omasta kirkosta, johon voisi kutsua myös uusia ihmisiä. Joulukuussa 2011 seurakunta osti tontin kirkkorakennusta varten. Arkkitehti Hannu Nokelaisen suunnitteleman kirkon rakentamista tukivat myös monet suomalaiset seurakunnat ja yksityishenkilöt. Yhteistyön tuloksena keväällä 2014 valmistui uusi ja valoisa kirkkorakennus ja pappila. Vastavalmistuneen kirkon ensimmäisessä jumalanpalveluksessa kastettiin neljä henkilöä. Unelma uudesta kirkosta ja uusien ihmisten tavoittamisesta kävi toteen.

Tämän vuoden maaliskuussa Awajin seurakuntaan nimitettiin ensimmäiset vanhimmiston jäsenet, ja kasteen kautta seurakuntaan liitettiin kaksi uutta jäsentä. Seurakunnan työstä parin viime vuoden ajan vastanneet, kotimaanjaksolle Suomeen palanneet Arni ja Eeva Hukari eivät olisi voineet saada parempaa lähtölahjaa.

Jumalanpalvelus ja kastejuhla 25.3.2018. Kuva: Arni Hukari

Työ Awajin seurakunnassa jatkuu nyt kansallisin voimin. Jälleen yksi näky on toteutunut, kun seurakunta siirtyi huhtikuun alusta toimimaan japanilaisen pastorin johdolla. Saamme yhdessä rukoilla työlle siunausta ja seurakunnalle kasvua jatkossakin. Jumalan pelastussuunnitelma odottaa toteutumistaan vielä monen japanilaisen elämässä.

Ulla Pendolin

Hukareiden kuulumisia voit lukea heidän kotisivuiltaan.

Tule mukaan tukemaan Japanissa tehtävää evankelioimistyötä! Lue lisää.

Lahjoita tähän työhön:


Lähetystyöntekijä Lauri Palmu kertoo, että usko Jeesukseen tuo ylösnousemustoivon sekä suomalaiselle että japanilaiselle. Tule mukaan viemään ilosanomaa Japaniin! LAHJOITUSTAVAT: –

Ylösnousemus on totta!

Lähetystyöntekijä Lauri Palmu kertoo, että usko Jeesukseen tuo ylösnousemustoivon sekä suomalaiselle että japanilaiselle.

Tule mukaan viemään ilosanomaa Japaniin!

LAHJOITUSTAVAT:
– Nettilahjoitus:
tämän sivun linkin kautta
– Pankkisiirto:
tilitiedot sivun alapalkissa, viite 6300 7300 9
– Puhelinlahjoitus:
0600 190 90 (20,45€ + pvm)
– Kuukausilahjoitus:
tästä linkistä

Aloitin työni Japanissa kuten muutkin lähetystyöntekijät, kaksivuotisella kielikoululla. Sukellus uuteen kulttuuriin ja uuden kielen oppiminen aikuisiällä oli raskas taival. ”Ei

Kasvun ihme

Aloitin työni Japanissa kuten muutkin lähetystyöntekijät, kaksivuotisella kielikoululla. Sukellus uuteen kulttuuriin ja uuden kielen oppiminen aikuisiällä oli raskas taival. ”Ei japanin kielen oppiminen vaikeaa ole, siihen vaaditaan vain kolme asiaa: Jobin kärsivällisyys, Salomon viisaus ja Metusalahin ikä.” Konkarilähetin sanat ennen Japaniin lähtöä jäivät elävästi mieleeni, ja sain huomata, että työtä ja kärsivällisyyttä oppiminen ainakin vaati.

Japanin kielen aakkosista siirryttiin nopeasti kanjien eli sanamerkkien opiskeluun, ja kielioppisäännöt ja kielen monet kohteliaisuustasot herättivät hetkittäistä epätoivoa. Vaikka oppiminen omasta mielestä tapahtui tuskallisen hitaasti, karttui kielitaito vähitellen. Voi sitä riemua, kun ihmisten puheesta alkoi erottaa tuttuja sanoja ja sanamerkkien maailma avautui! Ilo opitusta ja halu kommunikoida paikallisten kanssa sekä monet esirukoukset ja Taivaallisen työnantajan käsivarret kannattelivat ja antoivat voiman jatkaa niin silloin kuin monet kerrat myöhemminkin.

Kielikoulu antoi tukevat eväät arjesta selviytymiseen. Seurakuntatyön aloittaminen vajavaisella kielitaidolla tuntui silti suurelta hyppäykseltä. Jo kielikoulun aikana säestin jumalanpalveluksia – se ei onneksi vaatinut kielitaitoa – vastaperustetussa HAT-Koben työpisteessä, josta tuli myös ensimmäinen palveluseurakuntani. Koin itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata aitiopaikalta, miten työ uudessa seurakunnassa käynnistetään ja seurakunta alkaa kasvaa. Työn avautuminen alueella, jolla aiemmin ei sijainnut kristillistä kirkkoa, oli rukousvastaus siitä haaveilleelle vastuunkantajatiimille.

Kirkkosalina toimi kerrostalojen keskellä sijainnut pieni vuokratila, jossa sunnuntaisin oli pyhäkoulu lapsille ja jumalanpalvelus aikuisille. Viikolla siellä kokoontuivat raamattu- ja erilaiset toimintapiirit, joiden kautta tavoitettiin suuri joukko ei-kristittyjä aikuisia ja lapsia. Piirin päättävässä raamattuopetushetkessä osallistujat saivat aina kuulla evankeliumin. Sain todistaa, miten Sanan siemenet kasvoivat ja synnyttivät uskon monen japanilaisen sydämessä.

Muistelen lämmöllä suomen ja englannin kielen opiskelijoita, joiden kanssa ihmettelimme vaikeita kielioppisääntöjä ja keskustelimme eri aihepiireistä. Muutamia opiskelijoita sain pitää vierainani Suomessa, ja muutamista tuli läheisiä ystäviäni.

Pyhäaamu sai aina räväkän alun, kun kirkkotila täyttyi pyhäkoululaisista. Lauloimme, leikimme ja pelasimme vauhtia ja äänijänteitä säästelemättä ennen Raamatun kertomukseen hiljentymistä. Pyhäkoulun jälkeen alkoi jumalanpalvelus. Siinä säestin seurakuntaa, joka veisasi nuotin vierestä mutta antaumuksella. Joskus esiinnyimme kuoron kanssa, ja monessa joulu- ja pääsiäisjumalanpalveluksessa esiintyi kukkopilliä muistuttava okariina-yhtye. Vaikkei pillin sointi hivellyt korvia, esiintyminen kirkossa toi soittajat Sanan kuuloon, ja kotiin viemisiksi he saivat Raamatun.

Viikkosiivousta tehdessäni vessasta vauhdilla pakoon lähtenyt torakka sai minut kiljaisemaan säikähdyksestä, vaikka nyt muisto jo naurattaa. Kun kesällä kuulin ensimmäisen kerran semi-kaskaiden siritystä, luulin, että kotini sähköpistokkeessa on vikaa. Ihmeteltävää ja uutta opeteltavaa riitti niin arjessa kuin työssä.

Työ konkareiden rinnalla korosti omaa untuvikkoutta, mutta tarjosi samalla tilaisuuden oppia ja opetella työtä rauhassa. Sain palvella ammatillani ja lahjoillani, mutta jouduin myös toimimaan oman mukavuusalueen ulkopuolella. Se ei aina ollut helppoa, mutta johti kasvamiseen ja omien rajojen tunnistamiseen. Oman keskeneräisyyden hyväksyminen, virheiden salliminen ja niille nauraminen olivat tärkeitä selviytymiskeinoja. Juhlahetket, joissa kasteen kautta liitettiin seurakuntaan ja Jumalan perheväkeen uusi jäsen, muistuttivat siitä, ettei työ ole turhaa. Jumala tekee työtä Sanansa kautta ja antaa kasvun ajallaan.

HAT-Koben seurakunta täyttää syksyllä jo kymmenen vuotta. Vuosien aikana työntekijät ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta Jumalan läsnäolo ja lupaukset ovat säilyneet muuttumattomina.

Työstä vastaavat tällä hetkellä Daniel ja Mari Nummela. Perheen ja seurakunnan kuulumisia voit lukea heidän kotisivuiltaan.

Ulla Pendolin

Lahjoita tähän työhön:


Vuonna 2011 Koillis-Japanissa tapahtui suuri maanjäristys, ja sen seurauksena syntyi tsunami, joka aiheutti ydinonnettomuuden. Pian monet eri tahot ryhtyivät onnettomuusalueilla

Kristityt Jumalan valona Japanissa

Vuonna 2011 Koillis-Japanissa tapahtui suuri maanjäristys, ja sen seurauksena syntyi tsunami, joka aiheutti ydinonnettomuuden. Pian monet eri tahot ryhtyivät onnettomuusalueilla laajamittaiseen avustustyöhön. Myös japanilaisilla kirkoilla oli omat avustusorganisaationsa. Ainakin viisi suurinta luterilaista kirkkoa yhdistivät niin ikään voimansa ja perustivat oman organisaation, jonka kautta sadat vapaaehtoiset osallistuivat katastrofialueella muun muassa raivaustyöhön – suomalaisista läheteistäkin muutama kävi paikalla.

Tässä yhteydessä käytiin myös laaja teologinen keskustelu siitä, saako avustustyön yhteydessä julistaa evankeliumia. Kaksi päärintamaa erosi näkemyksissään suuresti. Toisen näkökulman mukaan katastrofialueella tulee ensin auttaa ihmisiä, muodostaa heihin hyvä suhde ja vasta myöhemmin kertoa heille evankeliumia, jos siihen tulee tilaisuus.

Toinen näkökulma taas lähti siitä, että kristillinen avustustyö ja evankelimin julistaminen ovat toisistaan erottamattomia elementtejä. Apua tulee antaa erottelematta kaikille ihmisille, mutta samalla on tärkeää kertoa, mihin avustaminen perustuu. Näkökulmaa kannattaneet henkilöt korostivat sitä, että jos kirkko ei tällaisessa tilanteessa osoita tukevasti, ettei se ole vain maallista apua antava vaan evankeliumista elävä ja ammentava yhteisö, se ei koskaan muulloinkaan tule ilmenemään tällaisena yhteisönä. Jälkimmäinen näkökulma muodostui luterilaisen avustustyön perusperiaatteeksi.

Kysymys on pitkälti siitä, mikä on sanan ja tekojen suhde kristillisessä todistuksessa. Tämän kysymyksen suhteen saimme Japanissa todistaa hienoa hetkeä myös viime marraskuisen Koben teologisen seminaarin varainkeruukävelyn ja -juoksun jäljiltä.

Vuoden 2017 varainkeruutapahtumaan osallistui erään seurakunnan yläasteikäinen kristitty nuori mies. Hänet oli kastettu joitakin vuosia aiemmin ja sittemmin myös hänen vanhempansa olivat kiinnostuneet kristinuskosta. He kävivät jopa kastekoulua. Kuten usein Japanissa, kasteen esteeksi olivat kuitenkin nousseet äidin vanhemmat.

Nyt nämä isovanhemmat tulivat kuitenkin seuraamaan lapsenlapsensa osallistumista tähän kävely- ja juoksutapahtumaan. Tapahtuman aikana he sitten kohtasivat monia paikalla olleita kristittyjä, muun muassa lapsenlapsensa seurakunnan pastorin.  Tapahtumassa kokemiensa kohtaamisten, keskustelujen ja hyvän ilmapiirin ansiosta he lopulta totesivat, että pojan vanhempien kasteelle ei olekaan estettä. Kasteen on tarkoitus tapahtua lähiaikoina.

Raamatun mukaan Jumala vaikuttaa uskon sanansa kautta. Sanan julistus ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä. Esimerkiksi Jaakobin kirjeen mukaan kristityt on kutsuttu todistamaan uskostaan elämällä sitä todeksi käytännön elämässään. Siksi iloitsin suuresti tästä hyvästä uutisesta, jonka sain viime viikolla kuulla. Se on erinomainen esimerkki siitä, miten kristillinen todistus ja käytännön elämä liittyvät hyvällä tavalla yhteen niin, että kristityt loistavat Jumalan valona myös Japanissa. Jumalan sanan julistukseen yhdistettynä myös elämämme todistus voi näin murtaa monia evankeliumin vastaisia muureja.

Varainkeruutapahtuma onnistui muutenkin kokonaisuudessaan hyvin. Tuottoa syntyi yhteensä noin 450 000 jeniä eli vajaat 3 500 euroa. Noin kolmasosa tuesta kerättiin Suomesta ja loput Japanista. Tärkeä panos pienen luterilaisen seminaarin hyväksi.

Jatketaan rukousta sen puolesta, että sekä paikalliset kristityt että lähetit saisivat olla Jumalan valona Japanissa!

Daniel Nummela
Japanin lähetti

Lahjoita tähän työhön:


Japanilaiset oppivat jo pienestä pitäen toimimaan ryhmässä ja noudattamaan sääntöjä. Maassa, jossa asukkaita on 127 miljoonaa, se on edellytys ja

”Tervetuloa konserttiin”, toivottavat Koben luterilaisen raamattukoulun lukuvuoden 2017-2018 opiskelijat yhdessä lähetystyöntekijä Ulla Pendolinin kanssa.

Vaikeat ihmissuhteet

Japanilaiset oppivat jo pienestä pitäen toimimaan ryhmässä ja noudattamaan sääntöjä. Maassa, jossa asukkaita on 127 miljoonaa, se on edellytys ja syy siihen, että kaikki toimii hämmästyttävän hienosti ja tehokkaasti. Junat liikkuvat minuutilleen aikataulun mukaisesti, eikä ruuhkassakaan etuilla. Kanssaihmisiä kohtaan ollaan kohteliaita ja ystävällisiä. Karttaa tutkiva ulkomaalainen saa pian kuulla  kysymyksen ”Do you need help?” Vaikka englannintaito on monella heikko, halu auttaa on sitäkin suurempi.

Kolikolla on kääntöpuolensa. Kun Suomessa vallitsee yksilönvapaus, japanilainen joutuu huomioimaan ja tasapainottelemaan ryhmän – naapuruston, työpaikan, suvun – ehdoilla. Piha-alueet siistitään yhteisissä talkoopäivissä, eikä työpaikalta poistuta ennen esimiestä. Jumalanpalveluksen ja kirkkokahvien jälkeen keittiössä käy melkoinen kuhina, kun kaikki naiset touhuavat yhdessä.

Kun ystäväni esikoinen aloitti päiväkodin, hän murehti sitä, miten tulisi toimeen muiden lasten äitien kanssa. Hyvien suhteiden ylläpitäminen on raskasta, ja hymyn taakse kätkeytyy ahdistusta, yksinäisyyttä ja kipua. Vaikeista asioista ei puhuta, ja suhteiden mennessä solmuun on helpompi lähteä kuin yrittää selvittää tilannetta. Myös kirkossa käyminen saattaa jäädä tai seurakunta vaihtua ihmissuhteissa ilmenneiden ongelmien takia. Moni väsähtää ja sulkeutuu kodin seinien suojaan. Näin kävi myös Toshiaki Okalle, johon tutustuin opettaessani musiikkia Koben luterilaisella raamattukoululla.

Lukiossa stressin ja poissaolojen vuoksi luokalle jäänyt nuorukainen kärsi alemmuudentunteesta ja elämän tarkoituksettomuudesta. Valmistuttuaan yliopistosta hän sulkeutui kotiin vuosikausiksi ja tunsi suurta yksinäisyyttä, vihaa ja itsesääliä. Vapaaehtoistyö muiden syrjäytyneiden parissa totutti Toshiakin takaisin ihmisten pariin, mutta hän ei tuntenut kuuluvansa mihinkään. Osallistuminen kristityn miehen vetämään ihmissuhdeseminaariin johdatti hänet kirkkoon ja lopulta kasteelle. Raamattukoulun valmistujaisjuhlassa Toshiaki kertoi näin: ”Epäilyksen hetkistä huolimatta olen kiitollinen raamattukoulussa vietetystä ajasta ja uskoni syventymisestä. Minut, jolle elämä tuntui tuskalliselta, on Jeesus parantanut ja vapauttanut.”

Jeesus rakastaa minua! Raamattukoulun opiskelijoiden esitys, kuvassa keskellä Toshiaki Oka.

Kaiken sen, mikä erottaa meidät toisistamme ja Jumalasta, Jeesus sovitti ristillä. Jokaisella opiskelu-, työ- ja perhe-elämän suorituspaineiden, itsetunto- ja ihmissuhdevaikeuksien, sairauksien ja yksinäisyyden kanssa kamppailevalla ja elämän tarkoitusta etsivällä japanilaisella ja suomalaisella on oikeus kuulla, että Jumalan rakastava pelastussuunnitelma koskee myös häntä. Kiitos, että olet Suuressa mukana!

Ulla Pendolin

Lahjoita tähän työhön:


Jeesus sanoo: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” Tästä sanasta saa

Lea ja Jorma Pihkala siunattiin lähetystyöhön Hämeenlinnassa vuonna 1972. Kuva: Pihkaloiden albumi

Pioneerityöhön Shikokulle

Jeesus sanoo: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” Tästä sanasta saa ammentaa muille ja haukata itsekin joka päivä.

Perheemme lähti vuonna 1972 lähetystyöhön Japaniin. Suoritettuamme ensin kaksivuotisen kielikoulun Kobessa muutimme pienelle neljän miljoonan asukkaan Shikokun saarelle. Asetuimme asumaan Kitajiman kauppalaan, jossa aloitimme pioneerilähetystyön.

Tuohon aikaan Japanissa oli köyhyyttä ja asunnoista oli valtava pula. Erään japanilaisen kristityn lupauduttua takaajaksemme saimme vuokrattua perheellemme 43 neliön pikkutalon. Samanlaisia taloja oli kadullamme metrin välein kymmenen.

Asunnossa oli tatamihuone, ofuro eli japanilainen kylpy sekä pieni työhuone miehelleni Jormalle. Talossa ei ollut varsinaista pihaa, ja kadullekin oli ulko-ovelta vain metrin matka. Nukuimme mukavalla tatamilattialla, jolle levitimme yöksi patjat. Päivisin tatamilattia toimi lastemme leikkipaikkana. Vilskettä riitti, sillä perheessämme oli kahdet kaksoset ja vanhinkin lapsi oli vasta viiden vanha.

Ahtaista olosuhteista huolimatta tuo pieni talomme toimi lähetyksen merkittävänä päämajana. Tatamihuone oli kovassa käytössä. Siinä kokoontuivat naistenpiiri, pyhäkoulu ja englanninryhmä, joissa kaikissa oli raamattuopetusta japanin kielellä. Parin vuoden ajan saimme auttaa ystäväperheitä ottamalla päivisin luoksemme kaksi mielenterveyskuntoutujaa. Kotiimme olivat ihan kaikki tervetulleita, myös ne, joita muut hyljeksivät tai pelkäsivät. Ystävänämme olikin pitkään eräs Japanin kuuluisimman rikollisliigan entinen jäsen, jota kaikki saaren asukkaat karttoivat.

Kun välillä tarvitsimme suurempaa tilaa, vuokrasimme kauppalantalolta salin ja järjestimme siellä evankelioimiskokouksen.

Herra siunasi nuo pienten alkujen päivät, joista syntyi seurakunta. Siitä olen kiitollinen Jumalalle.

Lea Pihkala
lähetystyöntekijä

 

Artikkeli on julkaistu Kansanlähetyksen 50-vuotisjuhlakirjassa Rakkaus kantaa. Kirjan voit tilata täältä.

Oletko jo avannut Kansanlähetyksen videojoulukalenterin tämän päivän luukun? Käy kurkkaamassa täällä ja kuule lisää Lean mielenkiintoisia muistoja.

Lisää Kansanlähetyksen Japanin työstä tänä päivänä voit lukea täällä.

Lahjoita tähän työhön: