Avainsana-arkisto: Bulgaria

Jeesus on ylösnoussut – pääsiäisiloa Bulgariasta  Bulgariassa kristityt millet-turkkilaiset viettivät pääsiäistä seurakuntaperheen parissa. Ympärillä oleva suurimmaksi osaksi muslimeista koostuva kyläyhteisö

Bulgariassa kristityt millet-turkkilaiset viettivät pääsiäistä seurakuntaperheen parissa. Kuvituskuva

Jeesus on ylösnoussut

Jeesus on ylösnoussut – pääsiäisiloa Bulgariasta 

Bulgariassa kristityt millet-turkkilaiset viettivät pääsiäistä seurakuntaperheen parissa. Ympärillä oleva suurimmaksi osaksi muslimeista koostuva kyläyhteisö ei vietä tätä kristillistä juhlaa, mutta seuraa tiivisti kaikkea kristittyjen juhlintaa niin kirkon ympäristössä kuin kylänraitilla.

Perinteisesti pääsiäistä edeltävän viikon jokaisena iltana kirkolla kokoonnuttiin hiljaisen viikon tekstien äärelle ja torstaina vietettiin ehtoollista. Lauantai-iltana kokoonnuimme kirkolle juhlatunnelmissa. Kirkko oli täynnä aktiiviseurakuntalaisia, heidän kutsumiaan sukulaisia ja tuttavia, harvemmin kävijöitä ja uteliaita kyläläisiä. Useana vuonna nuoret ovat valmistaneet koskettavan pääsiäisnäytelmän, jota katsoessaan yksi jos toinenkin pyyhki silmäkulmiaan. Vuoroin lauloimme, kuulimme opetusta, rukoilimme ja kuulimme todistuspuheenvuoroja.  Välillä söimme välipalaa ja pidimme pienen happihyppelytauon.

Osa ihmisistä lähti kotiin nukkumaan. Monet jaksoivat puoleen yöhön asti, jolloin kajahtivat riemuhuudot ”Kristus nousi kuolleista”, toisten vastatessa: ”Totisesti nousi”.  Riemu yltyi tanssiksi ja kaikilla oli nauru herkässä. 

Sunnuntaiaamuna edellisen illan valvomisesta huolimatta virkeimmät kokoontuivat kirkolle. Sieltä lähdettiin oksia heilutellen kuuluttamaan ilosanomaa turkkilaisalueella pääsiäislauluin ja rumpujen kanssa. Siinä saivat  kirkolle tulemattomatkin kuulla, että hauta jäi tyhjäksi ja ”Jeesus on ylösnoussut”.

Lopulta palasimme takaisin kirkolle. Sään ollessa hyvä kannoimme kirkon penkit ja äänentoistolaitteet ulos, jotta ilo ylösnousemuksesta sai kuulua naapureille ja kadun kulkijoille asti. Kirkon piha täyttyi edellisen illan tapaan ja pääsiäisen riemujuhla alkoi.

Lähes joka vuosi olemme saaneet iloita myös uusien seurakuntalaisten liittämisestä Jumalan perheeseen sunnuntain pääsiäisjuhlassa. Heidät kastetaan Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, eikä näin kuolemalla ole heihin enää valtaa. Sillä yhtä varmasti kuin Kristus nousi kuolleista, odottaa heitä ja meitä kaikkia häneen kastettuja uskovia ikuinen elämä. 

Teksti ja kuva: Jonna Haverinen, Kansanlähetyksen työntekijä Bulgariassa

 
Kuuntele kertomus

Lisää Raamattuavain Extran Kertomuksia kentiltä tästä linkistä.

Osallistu Valona ja suolana -keräykseen ja tue kristillisiä seurakuntia islamilaisessa maailmassa.

Türkan, bulgarianturkkilainen nuori nainen on kristityn perheen tytär. Türkanin perhe asuu alueella, jonka väestöstä suurin osa on turkinkielisiä muslimeja. Noin

Rohkeasti Jeesuksen todistaja

Türkan, bulgarianturkkilainen nuori nainen on kristityn perheen tytär. Türkanin perhe asuu alueella, jonka väestöstä suurin osa on turkinkielisiä muslimeja. Noin 3 000 muslimin joukossa asuu pari sataa kristittyä. Tällä kristittyjen joukolla on oma seurakunta, jota Türkanin isä paimentaa.

Muslimialueella eläessä oman kristillisen seurakunnan merkitys on korostunut.

– Jumalan armoa on, että siellä on seurakunta. Se on todella tärkeä todistus. Bulgarian turkkilaiset ovat pääasiassa muslimeja. Myös kaikki koulukaverini ovat muslimeja, mutta seurakunnassa on kristittyjä ystäviä, Türkan kertoo.

Kristillinen seurakunta toimii myös todistuksena muslimimaailman keskellä.

– Menemme pääsiäisenä ulos kulkueena juhlimaan. Silloin laulamme kristillisiä lauluja ja julistamme Jeesuksen ylösnousemusta.

– Aluksi ihmiset suhtautuivat negatiivisesti, mutta tutustuttuaan kristittyihin he ovatkin alkaneet suhtautua positiivisesti. Ennen oli tosi vaikeaa, mutta Jumala oikeasti toimii todella ihmeellisesti, Türkan iloitsee.

Türkanin mielestä meidän kristittyjen tulisi olla rohkeampia todistamaan Jeesuksesta, myös niissä maissa ja paikoissa, joissa islam on valtauskonto.

– Kristittynä eläminen islamilaisessa maailmassa voi olla vaarallistakin, mutta Jumala voi ihan mitä vain. On tärkeää, että kristityt ovat rohkeasti todistuksena Jeesuksesta muslimeille, ja että kristityt myös rukoilevat.

– Toivon, että muslimimaissa ihmiset löytäisivät tiensä seurakuntaan. Jumala kyllä johdattaa ja käyttää meitä kristittyjä, mutta meidän tulisi olla rohkeita.

Türkan näkee, että avainasemassa tässä ovat ystävyyssuhteet, joiden kautta evankeliumi leviää. Ensin pitää ystävystyä, sitten Jumala kyllä avaa tilanteita kertoa evankeliumia. Tähän hän haluaa haastaa myös meitä suomalaisia.

– Nähkää ympärillänne olevat muslimit, heitäkin Jeesus rakastaa. Ottakaa kontaktia, olkaa aktiivisia.

Türkanilla on koko islamilaisen maailman puolesta pyyntö meille suomalaisille:

– Rukoilkaa. Ja tukekaa työtä, jonka kautta evankeliumi saa levitä islamilaisessa maailmassa.

Teksti: Anu Melkkala
Kuva: Harri Turunen

Osallistu Valona ja suolana -keräykseen ja tue kristillisiä seurakuntia islamilaisessa maailmassa.

Kansanlähetysopisto järjestää vuosittain opintomatkoja, joilla pääsee tutustumaan kristillisyyden historiaan ja nykypäivään sekä usein myös lähetystyön arkeen. KL-opiston matkanvetäjä Timo Tuikka

Unescon maailmanperintökohde Göremen vuorten sisään on koverrettu kirkkoja ja kokonaisia kaupunkeja. Kuva: matkanjärjestäjän arkisto.

Paavalin jalanjäljissä Etelä-Turkissa

Kansanlähetysopisto järjestää vuosittain opintomatkoja, joilla pääsee tutustumaan kristillisyyden historiaan ja nykypäivään sekä usein myös lähetystyön arkeen.

KL-opiston matkanvetäjä Timo Tuikka toivottaa tervetulleeksi opintomatkalle Turkkiin 27.4.2019–4.5.2019. Matkalla vierailemme useissa Apostolien teoissa mainituissa paikoissa, jotka sijaitsevat tämän päivän Turkissa ja liittyvät apostoli Paavalin historiaan.

*Tarsos, Rooman Kilikian provinssin pääkaupunki, monikulttuurinen kauppapaikka ja samalla Paavalin kotikaupunki.

*Antiokia (nyk. Hatay), Rooman valtakunnan Syyrian provinssin pääkaupunki, jonka aktiivinen seurakunta lähetti Paavalin ja Barnabaksen ensimmäiselle lähetysmatkalle.

*Perge, muinaisen Pamfylian maakunnan pääkaupunki ja Paavalin ensimmäinen kohde hänen lähetysmatkoillaan nykyisen Turkin alueella (Ap. t. 13:13).

*Attalia (nyk. Antalya), Rooman ajan tärkeä satamakaupunki, jossa Paavali kävi ensimmäisellä lähetysmatkallaan: ”Kuljettuaan sitten Pisidian halki Paavali ja Barnabas tulivat Pamfyliaan. He julistivat sanaa Pergessä ja jatkoivat matkaansa Attaliaan.” (Ap. t. 14:24–25).

Opintomatkalaiset saavat vierailla Turkissa useissa paikoissa, jotka on mainittu Apostolien teoissa ja liittyvät apostoli Paavalin elämään. Kuva: matkanjärjestäjän arkisto.

*Kappadokia, ensimmäisten vuosisatojen kristillisyyden tärkeä keskus monine kallioon koverrettuine kirkkoineen ja kaupunkeineen (muun muassa Unescon maailmanperintökohde Göreme).  Apostoli Pietari  osoittaa kirjeessään tervehdyksen  myös Kappadokian kristityille.

*Konya, Paavalin aikainen Fryygian Ikonion, jossa Paavalin saarnan vaikutuksesta syntyi herätystä. Myöhemmin silkkitien aikana tärkeä kauppakaravaanikaupunki ja myös suufilaisen islamilaisuuden pyhiinvaelluskohde.

Lokakuulle 2019 on suunnitteilla Bulgarian opintomatka. Pian ovat vuorossa myös Kypros ja Israel.

Voit pyytää tulevista matkoista lisätietoja ja ilmoittautua mukaan: timo.tuikka@sekl.fi, 044 5651 391.

Tutustu matkan esittelyyn: Paavalin jalanjäljissä Etelä-Turkissa

Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat Kansanlähetyksen työhön turkkilaisten parissa Euroopassa.   Lahjoituspainike on sivun oikeassa reunassa, mobiilissa alimmaisena.

 Kansanlähetysopiston järjestämistä opintomatkoista saa tietoa sivuiltamme OPINTOMATKAT.

Kansanlähetyksen juniorityön Mun kielinen Raamattu -kampanjan tuella painetut Uudet testamentit ovat nyt jaossa Bulgariassa. Peshteran seurakunta vastaa kirjojen jakamisesta kaupungin

Kiitos Mun kielisistä Raamatuista

Kansanlähetyksen juniorityön Mun kielinen Raamattu -kampanjan tuella painetut Uudet testamentit ovat nyt jaossa Bulgariassa. Peshteran seurakunta vastaa kirjojen jakamisesta kaupungin millet-turkkilaiselle väestölle ja muille Bulgarian turkinkielisille seurakunnille.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

DBN -illoissa ja Donkkis-kirkoissa ympäri Suomen pidettiin juniorityön tuottaman valmiin materiaalin pohjalta Mun kielinen Raamattu -aiheisia raamatunopetushetkiä. Perheet osallistuivat lahjoittamalla kolehteihin, ja yhdessä rukoiltiin Mun kielisen Raamattu -projektin ja millet-turkkilaisten puolesta. Valmiit kirjat tulivat painosta Peshteraan joulukuussa. Fetiye sai kaksikielisen Uuden testamentin ensimmäisenä käsiinsä.

Vuonna 2017 aloitetulla keräyksellä koottiin varoja kolmen tuhannen kaksikielisen Uuden testamentin painattamiseen ja jakamiseen. Keräys tuotti yhteensä 7991,37 euroa. Yhden kirjan painattaminen maksoi alle kolme euroa. Projekti toteutettiin yhteistyössä Turkin ja Bulgarian raamattuseurojen kanssa.

Kiitokset Bulgariasta

Millet-turkkilaisten äidinkieli on turkki, jota he puhuvat kotona ja ystäväpiirissään, mutta koulut ja monet asiat on hoidettava bulgarian kielellä. Parhaimmassa tilanteessa millet-turkkilaiset ovat kaksikielisiä, mutta monet ovat käytännössä puolikielisiä: he puhuvat enimmäkseen toista kieltä, mutta osaavat lukea vain toista.

– Minusta tämä Raamattu on tosi hyvä, koska seurakunnassamme moni ei osaa lukea turkkia. Nyt kun sama teksti on bulgariaksi vieressä, kaikki voivat ymmärtää paremmin. Parasta kirjassa on, että se on samaan aikaan sekä turkiksi että bulgariaksi, toteaa krushevolainen Nazmi.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Mun kielinen Raamattu -keräys on onnistuneesti päättynyt. ”Mun kielinen Raamattu -kampanjan avulla saimme yhdessä hienosti kokoon paljon enemmän kuin alun perin haaveilimme. Keräys tuotti 7 991,37 euroa. Tällä summalla hankimme 3000 kaksikielistä Uutta testamenttia jaettavaksi Bulgarian turkinkielisten seurakuntien kautta. Herra siunatkoon lahjan antajaa ja vastaanottajaa Sanansa rikkauksilla”, kirjoittaa Jouni Haverinen Facebookin Mun kielinen Raamattu -yhteisön seinällä.

Hän lähettää terveisensä kaikille suomalaisille lahjoittajille.
– Minusta tämä on tosi hieno asia, ja haluan kiittää paljon kaikkia sen mahdollistaneita veljiä ja siskoja Herrassa. Iloitsemme niistä paljon, ja vielä kerran haluan lähettää kiitoksen siitä kaikille meidän vuoksemme vaivaa nähneille uskoville.

Nedret samasta seurakunnasta kokee, että tällaisen lahjan saaminen on tosi hienoa.
– Haluan kiittää paljon tästä Jumalan nimissä annetusta kirjasta. Toivon, että kaikki lukevat sitä ja löytävät Herran tielle. Ne, jotka lukevat sitä, oppivat tuntemaan Jumalaa lähemmin ja ymmärtävät monia asioita paremmin.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Zelya Krushevon seurakunnasta osallistui kaksikielisten Uusien testamenttien jakamiseen Krushevon kylällä. Hän halusi viedä kirjoja myös kotiseudulleen. Kuva: Haveristen arkisto

Projektista on Bulgariassa vastannut työntekijämme Jouni Haverinen. Hän kirjoittaa Mun kielinen Raamattu -facebook-ryhmässä, että  Krushevon kylän turkkilaisalueen talot on pääosin kierretty seurakuntalaisten kanssa.
– Suurin osa otti lahjan iloiten vastaan, ja erityisesti kirjan kaksikielisyys innosti monia.

Haverinen totesi saaneensa kuulla koskettavan kommentin kadulla eräältä nuorelta mieheltä. Saatuaan Uuden testamentin mies oli todennut: ”Tämä oli joulun paras lahja, niin arvokas, ettei sille voi laittaa hintaa.”
– Rukoillaan, että lahjan saajat sitä lukemalla oppisivat tuntemaan Jeesuksen ja löytäisivät tien seurakuntaan, Jouni Haverinen kirjoittaa.

Juniorityö kiittää

Kansanlähetyksen juniorityössä kerättiin varoja Mun kielinen Raamattu -projektille lahjoitusten, lakumyynnin, Run for Mission -juoksulla, myyjäisten ja juniorileirien jumalanpalvelusten yhteydessä kerättyjen kolehtien avulla.

Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.

Juniorityön joukkue osallistui Run for Mission -juoksuhaasteeseen elokuussa 2018 Tampereella. Joukkue keräsi tukijoiden kannustuksella ja juoksemalla 80 kaksikielistä Uutta testamenttia millet-turkkilaisille. Lämmin kiitos vielä kerran kaikille osallistujille. Kuvassa alarivissä vasemmalta Iida Hovi ja Ulla Pendolin. Ylärivissä vasemmalta Joonas Kohvakka, Aleksi Soininen ja Donkki-aasi.

Joonas Kohvakka ja Donkki aasi sekä Juniorityön viestimaratonjoukkue keräsivät juoksullaan 242 euroa.

– On hienoa, että lapsilla ja perheillä on oma projekti, jossa he voivat itse tekemällä olla mukana lähetystyösssä ja nähdä myös työnsä tulokset. Se rohkaisee ja kasvattaa niin, että vielä isonakin haluaa vaikuttaa. Lähetystyö ei ole vain aikuisten asia, vaan lapsetkin voivat olla siinä mukana heille sopivalla tavalla, sanoo Kansanlähetyksen juniorityöntekijä Jaska Palomäki.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Yksi eniten kouluikäisiä junnuja ilahduttanut tapa oli osallistua Mun kielisen Raamattu -projektin tukemiseen myymällä vapaaehtoisena talkoolaisena Junnujen Metrilakukioskissa metrilakuja projektin hyväksi. Iän mukaan lapset ottivat tunnin – maksimissaan kolmen tunnin talkoovuoroja. Junnut toivoivat, että myös ensi kesänä Kansanlähetyspäivillä lapsilla olisi mahdollisuus tehdä talkootöitä, sillä se oli niin kivaa ja vapaaehtoistyön palkaksi oli hauska saada muutama metri lakua.

Kansanlähetyksen juniorityön vastaava Iida Hovi on huomannut, että on melko harvinaista, että lapset saavat näin konkreettisesti,  omalla sopivalla tavallaan lapsenkokoisesti olla tukemassa lähetystyötä.
– On ollut hienoa, että lapset perheineen ja seurakuntien kautta ovat olleet mukana tukemassa projektia. Tuhannet kiitokset jokaiselle mukana olleelle!

Anne Lepikko

Tule mukaan

  • Rukoile, että kaikki saisivat mahdollisuuden lukea tai kuunnella Raamattua omalla äidinkielellään
  • että mahdollisimman moni löytäisi Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanaan
  • että Raamatun lohdutus ja rohkaisu avautuisi arjen kysymyksissä.

Lahjoita:
Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat Kansanlähetyksen juniorityölle.

Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, viite on 66154. Voit käyttää tämän sivun alareunassa olevia tilinumeroita.

Jumalan siunausta sinulle!

 

 

Kesällä 2000 lähdin maanantaina 17. heinäkuuta Wienistä vaimoni Sandin ja lastemme kanssa  viemään avustuskuormaa Bulgariaan.  Ennen keikalle lähtöä piti suorittaa kaikki lähtörituaalit.

Avustuskuorman purkua Bulgarian Kjustendilissä.

Kun rahapussi katosi rekkamatkalla Bulgariaan

Kesällä 2000 lähdin maanantaina 17. heinäkuuta Wienistä vaimoni Sandin ja lastemme kanssa  viemään avustuskuormaa Bulgariaan.  Ennen keikalle lähtöä piti suorittaa kaikki lähtörituaalit.

Rekkakuskin joukkue.

Peilinkiillotus ennen reissuun lähtöä. Hyvä, että on rahapussi kettingillä turvallisesti vyölenkissä kiinni.

Ensimmäinen kerros kuormaan tuli trukkilavoilla ja toinen kerros käsin lempaten päälle. Kyytiin lastattiin elintarvikkeita, vaatteita, kenkiä, patjoja, peittoja, sairaalasänkyjä, lattianrakennusmateriaaleja, saippuaa ja tekstiilejä. Kävin välillä Lagerhausin vaa’alla tarkistamassa akselipainot. Painojen kanssa piti olla tarkkana, koska siihen aikaan Romanian rajalla akselin maksimipainon ylittäminen maksoi muistaakseni Saksan markan joka kilolta.

Tullimies tuli lastauspaikalle täyttämään TIR-carnet’n ja sinetöimään kuorman. Seuraavaksi piti tarkistaa kaikki paperit, joita oli valtava määrä. Carnet, CMR, kuormalista, laatusertifikaatit, hygieniasertifikaatit, lahjakirjat, kulkuluvat Romaniaan ja Bulgariaan…  Tuohon aikaan Itävallan ja Unkarin välillä oli kovaa kädenvääntöä kulkuluvista. Kumpikin maa teki toisellensa kiusaa ja kiristi kulkuluvilla.

Saimme avustuskuormille poikkeusluvat Unkarin Wienin-suurlähetystöstä. Sinne piti lähettää faksilla kopio kuormakirjasta, ja muutaman päivän sisällä lähettäjälle tuli suurlähettilään allekirjoittama ja leimaama paperi, joka oli diplomaattitason valtakirja Unkarin läpi ajoa varten.

Hässäkkää ennen matkaa

Kun paperit oli saatu kuntoon, piti poiketa vielä ruokakaupassa ja ostaa reissun eväät. Itävaltalainen kantti-Wurst oli hyvää purtavaa.

Viimeinen hoidettava asia oli matkakassa. Tälle reissulle rahaa tuli vähän enemmän, koska sitä piti viedä Bulgariassa järjestettävälle orpolasten kesäleirille. Tuohon aikaan ei vielä kaikkea maksettu kortilla. Esimerkiksi Romanian ja Bulgarian välinen jokilautta piti maksaa rahalla. Tälle matkalle saimme silloista rahaa noin parin tuhannen dollarin verran. Se oli siihen aikaan aika paljon.

Minulla oli tapana laittaa rahat matkalle lähtiessä piiloon auton ensiapupakkauksen ja varoituskolmion sisälle. Rahapussissa pidin  vain noin päivän tarvetta vastaavaa summaa kerrallaan. Aikanani opin tämän tavan miehiltä, joilta oli rahat varastettu. Nyt oli rouva ja lapset mukana, ja jotenkin siinä lähtöhässäkässä unohdin piilottaa rahani. Ne jäivät kaikki rahapussiin, jota pidin hytissä vaihdekepin takana petin alla.

Nickelsdorfin rajalla Itävallassa itään päin lähdössä.

Orkesterin rytmejä ensimmäisellä rajalla

Reissu lähti hyvin käyntiin. Jonkin aikaa ajeltuamme tulimme Itävallan ja Unkarin väliselle Nickelsdorf–Hegyeshalom-rajalle. Tällä kertaa rajalla ei ollut pitkää jonoa. Ensin vaa’alle ja sitten Itävallan tulliin. Tullimies leimasi carnet’n ja toivotteli hyvää matkaa.

Seuraavaksi piti mennä Unkarin puolen huolintaan, jossa huolitsija työsti paperit tullia varten. Huolinnasta siirryttiin eläinlääkärin toimistoon. Siihen aikaan kaikki kuormat piti tarkistuttaa eläinlääkärillä.

Lääkärin ovessa oli lappu, jossa luki: ”Täällä tarvitaan CMR (kansainvälinen rahtikirja) ja kopio kuormakirjasta.” Joku oli kirjoittanut tämän virallisen plakaatin alle kynällä: ”ja paljon aikaa”. Joskus lääkäri ei ollut paikalla, ja joskus hänestä ei oikein tuntunut siltä, että tekisi kaksin käsin töitä. Kun eläinlääkärin puheille lopulta pääsi, paperit levitettiin tiskille ja lääkäri leimasi ne.  Hänen yleisin kysymyksensä oli: ”Olisiko tupakkia?”

Jälkeenpäin olen miettinyt, mihin tuota eläinlääkärillä vierailua tarvittiin. Koskaan niiden vuosien aikana, kun ajoin Unkarin läpi, eläinlääkäri ei katsonut, mitä kuormassa oli. Leima ratkaisi.

Viimeisenä vuorossa oli Unkarin tulli, jonka luukulle oli aina pitkä jono. Paperit laitettiin tullimiehen ikkunan alla olevalle metalliselle karusellille, josta hän ne sitten pyöräytti omalle pöydälleen. Oli kuin olisi kuunnellut Budapestin filharmonisen orkesterin lyömäsoittimien rytmejä, kun tullimies naputteli leimasimellaan leimoja papereihin. Lopulta paperit tulivat luukusta leimattuina ulos. Ne oli hyvä aina tarkistaa, ennen kuin lähti kävelemään autolle päin. Joskus (lue aina) tullimiehillä idässä oli taipumus kerätä papereita toimiston pinoihin pölyttymään.

Oli aina hieno tunne, kun sai ajaa puomille, virkamies tarkisti plommit, joskus toivotti hyvää matkaa ja avasi puomin. Aikaa oli vierähtänyt niin paljon, että ajoimme vain jonnekin Budapestin nurkille yöksi.

Epäonnea kerrakseen

Tiistaina 18.7. päivä valkeni aurinkoisena. Aamupalan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Szegediä. Kaikki meni hyvin, kunnes saavuttiin Szegedin keskustassa siihen risteykseen, josta vasemmalle tie kääntyy Romaniaan ja oikealle Serbiaan. Ryhmityin vasemmalle kääntymistä varten ja sain vetäjän raitiovaunukiskoille, kun moottori sammui. Pitkän startin jälkeen se lähti käymään ja pääsin risteyksestä yli. Sitten se sammui heti uudestaan. Tämän auton kanssa vierähti useampi vuosi, eikä koskaan selvinnyt, miksi se kerran pari vuodessa sai ilmaa ja sammui. Rouva ja lapset tulivat hytistä alas jalkakäytävälle odottamaan, kun kippasin hytin ylös. Ilmasin moottorin ja laskin hytin alas.

Starttasin auton käymään ja lähdimme kohti Romanian rajaa. Lähtöhetkellä kuului erikoinen metallin kilahdus, mutta en jäänyt sitä sen enempää miettimään.

Lopulta tultiin Nagylakin rajalle. Ajoin auton vaa’alle, jossa piti myös näyttää passit. Vanhasta tottumuksesta laitoin käteni siihen vaihdekepin viereen petin alle, jossa rahapussiani aina pidin. Nyt pussia ei ollut missään!

Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Szegedissä moottorin ilmauksen jälkeen, hyttiä alas laskiessani, se oli heilunut sen verran, että rahapussi oli luistanut vaihdekepin reiästä moottorin päälle. Kuulemani kilahdus oli tullut rahapussin ketjusta, joka oli vähän järeämmän puoleinen. Nyt puuttuivat kaikki rahat, ajokortti ja kaikki muu, mitä minulla oli rahapussissa ollut.

Vaakamies tarkisti passit, punnitsi auton ja antoi luvan ajaa tullin parkkiin.

Ajattelin, että jos olisi ihme käynyt, niin rahapussi saattaisi olla jossakin moottorin päällä. Kippasin hytin uudestaan ja katsoin jokaiseen mahdolliseen väliin. Rahapussia ei ollut missään! Mielessäni kävi miljoona asiaa, kun yritin miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Pidin rouvan ja lasten kanssa pienen rukoushetken ja kävelin  sekavissa tunteissa tullirakennukseen. Ensin menin huolitsijan juttusille. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä soittamaan Szegediin siihen kauppaan, jonka edessä olin autoni ilmannut. Nainen pyysi kauppiasta käymään kadulla katsomassa, josko rahapussi olisi ihmeen kaupalla säilynyt kadulla. Kului hetken aikaa ja speditöörin puhelin soi. Kauppias soitti takaisin ja sanoi, että hän oli kyllä nähnyt sinisen kuorma-auton hytti kipattuna kaupan edessä, mutta rahapussia ei näkynyt missään.

Umpisolmu

Seuraavaksi mietin, voisiko poliisi auttaa. Olin melko varma, että jos soittaisin Szegedin poliisin etsimään rahapussia kadulta ja sellainen ihme kävisi, että he sen löytäisivät, he joko pitäisivät sen itsellään tai ottaisivat osan rahoista itselleen ja palauttaisivat vajaan pussin takaisin.

Koska autoni oli tullin alueella, en voinut itse ajaa enää takaisin Szegediin. Lopulta ajattelin, että ei auta kuin pyytää, voisiko tullin poliisi viedä minut Szegediin katselemaan kadun vartta.

Menin tullipoliisiin juttusille. Ensin piti odottaa. Heillä taisi olla lounastunti meneillään. Ajattelin, että tässä välissä olisi hyvä hoitaa tullaus. Huolitsija valmisti paperit tullia varten ja minä menin sen jälkeen paperieni kanssa jonoon. Aikani jonotettuani annoin tullimiehelle paperit, joita hetken katseltuaan hän sanoi: ”Kulkulupa!”

Näytin hänelle Unkarin suurlähetystön myöntämää lupaa, joka oli voimassa 17.–19.7.2000. Tullimies vilkaisi paperia ja totesi: ” Nur Papier”, eli vain paperia. Minä osoitin hänelle suurlähetystön pyöreää leimaa ja allekirjoitusta. Tullimies tähän että: ”Nur Papier!” Yritin väittää vastaan ja sanoa: ”Jos teidän maanne viranomaiset antavat tulla näillä papereilla maahan, niin pakkohan on päästä niillä samoilla papereilla poiskin.” Mikään ei auttanut.

Tullimies alkoi selittää, kuinka laki oli muuttunut ja tänään oli ensimmäinen päivä, kun suurlähetystön luvilla ei enää saanut ajaa läpi.  Ratkaisuksi tullimies ehdotti, että maksan tieveron, joka oli muistaakseni noin 600 dollaria. Toinen vaihtoehto oli odottaa pari, kolme päivää, kunnes saamme kuriiripalvelun kautta kulkuluvan.

Nyt oltiin oikeasti jumissa. Rahapussi hukassa eikä kulkulupaa, jolla pääsisi eteenpäin.

Hermot kireällä

Ajattelin käydä välillä katsomassa, kuinka rouva ja lapset pärjäsivät auton hytissä. Tuona päivänä oli armottoman kuuma, eikä lapsia voinut päästää ulos, koska tullin pihalla oli kova liikenne.

Tullin pihalla kävellessäni parkkipaikalle tuli Jalotrans Oy:n vaalean sininen Iveco Helsingistä. Autossa oli kaksi suomalaista kuskia matkalla Turkin suuntaan. Heillä taisi olla vanerikuorma. Jos oikein muistan, niin toinen kuskeista ei ollut ennen ajellut tähän ilmansuuntaan. Hän oli vähän niin kuin opintomatkalla. Kerroin heille, mitä oli tapahtunut, ja samalla vähän kulkemisesta Romaniassa ja Bulgariassa, kun heillä ei näistä maista ollut paljoa tietoa.

Jalotransin miehet tullasivat kuormansa ja jatkoivat matkaansa. Niitä Jalotransin autoja näkyi noilla poluilla vuoden pari, ja sitten ne hävisivät maisemista. Ajattelin silloin, että näihin maihin ajoista eivät suomalaiset enää pystyneet tavallisen rahdin kanssa kilpailemaan.

Menin uudestaan tullin poliisin tykö ja esitin hänelle asiani. Poliisi aloitti rikostutkinnan. Sanoin poliisille: ” Ei tarvitse tehdä tutkimusta, koska mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan minä olen itse hukannut oman rahapussini.” Poliisi tähän: ”Emme voi tehdä mitään, ennen kuin asia on tutkittu.” Alkoi pitkä sessio kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Poliisi esitti kysymyksiä ja kirjoitti paperilapulle minun vastauksiani. Lopulta kysymykset loppuivat ja minä ehdotin, että nyt lähdettäisiin nopeasti Szegediin. Sinänsä ehdotuksessani ei ollut paljoa järkeä, eikä liioin suurta toivoa siitä, että rahapussi olisi vielä siellä.

Poliisi totesi: ”Ensin nämä tiedot pitää syöttää tietokoneelle ja sitten lähdetään!” Tuossa vaiheessa minulla alkoi pään sisällä keittää. Ajattelin, että oli parempi mennä tästä viileästä ilmastoidusta tullirakennuksesta ulos helteeseen jäähdyttämään tunteitani, etten näyttäisi päällepäin, mitä pääni sisällä liikkui.

Tuntematon mies yllättää

MAN-rekka jossain idässä.

Nyt rahapussini putoamisesta oli kulunut jo nelisen tuntia. Päätin mennä uudestaan katsomaan autolle, miten perhe voi. Kun lähestyin auton hyttiä tullista päin, samanaikaisesti Unkarin suunnasta autoani kohti käveli harteikas mies, jonka hiukset oli leikattu millin koneella. Kohtasimme MAN:in etusäleikön kohdalla. Mies veti rintataskustaan ajokorttini ja sanoi: ”Esko!”

Minä siihen: ”Kyllä.” Mies vinkkasi kädellään, että seuraisin häntä Unkarin puolelle. Yritin väittää vastaan ja ehdottaa, että mennään poliisin puheille. Ajattelin, että jos hän vie minut Unkarin puolelle, alkaa kiristys ja joudun ostamaan häneltä ajokorttini takaisin.

Sanoin Sandille, että istuu lasten kanssa hytissä ja pitää ovet lukossa, kun en tiennyt, mitä tästä vielä seuraisi. Ei auttanut kuin lähteä seuraamaan tätä miestä. Kävelimme rajapuomilta Unkarin puolelle. Tien varressa oli vanha Skoda, jonka sisällä istui nainen. Se vähän helpotti tunnepuolta, kun ajattelin, että ei se voi tuon naisen aikana alkaa kiristää rahaa, eikä ainakaan käydä kurkkuuni kiinni.

Mies avasi Skodan oven ja nainen ojensi minulle muovipussin, jonka pohjalla oli minun rahapussini. Menin täysin sanattomaksi ja silmäkulmani kostui. En osannut edes ottaa rahapussiani muovikassista, niin uskomattomalta kaikki tuntui. Lopulta mies viittoili käsimerkein, että ottaisin pussini ja laskisin rahani. Samalla hän antoi minulle ajokorttini. Laskin rahani, ja joka sentti oli pussissa.

Rahapussi, joka putosi heinäkuussa 2000 Szegedin kadulle. Lompakko on vieläkin käytössä.

Tarjosin heille löytöpalkkiota, mutta mies osoitti jyrkästi, että he eivät ota mitään. Otin jonkun setelin pussistani ja työnsin ne naisen käsilaukkuun. Yritin kiittää heitä joka kielellä, mitä olin ikinä kuullut. Kommunikaatio oli hankalaa, kun meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Jotenkin sain selvitetyksi, että haluaisin heidän osoitteensa ja nimensä. Ajattelin, että kukaan ei uskoisi, mitä oli tapahtunut, jos minulla ei olisi tuon miehen yhteystietoja. Mies antoi yhteystiedot ja lähti Skodalla rouvansa kanssa Szegedin suuntaan.

Kävelin takaisin autolleni ja näytin Sandille ja lapsille rahapussia. Se oli hieno hetki. Sitä ei unohda niin kauan kuin muisti pelaa.

Kenkkuileva tullimies ja kiilaava kaahari

Nyt tuntui, ettei haittaisi, vaikka kulkulupaa joutuisi odottamaan useamman päivän. Tai ainakin ajattelin niin. Menin takaisin tulliin ja ilmoitin poliisille, että rahapussi oli löytynyt. Poliisin ilme ei muuttunut miksikään. Ei mennyt otsa ryppyyn, eikä tullut ilonpilkettä silmäkulmaan.

Tullimies alkoi selvittää asiaansa. Hän sanoi, että tullin alueella on tietty aikaraja, jonka auto saa olla siinä ilmaiseksi ja sen jälkeen alkaa tuntiveloitus. Minä ehdotin, että avaisivat puomin ja minä ajaisin takaisin Unkarin puolelle parkkiin. Tulli siihen: ”Ei voi, kun ei ole kulkulupaa.” Sitten hän jatkoi: ”Auto ei saa olla yön yli tullin alueella!” Eli ei saanut palata takaisin, ei olla siinä missä oli, eikä mennä eteenpäin.

Soitin sitten Itävaltaan ja kerroin tilanteestani, että nyt tarvittaisiin kulkulupa nopeasti. Sain vastauksen, että lupa saadaan aamulla, tässä tapauksessa faksilla lähetettynä! Taisi tullimieskin lopulta ymmärtää tilanteen järjettömyyden. Hän taipui ja sanoi, että he avaavat puomin, jotta pääsen takaisin Unkarin puolelle.

Puomi aukesi ja ajoimme kymmenkunta kilometriä Szegedin suuntaan. Menimme paikalliseen ravintolaan syömään wieninleikkeet. Siinä ruokapöydässä kelasin mielessäni kaikkea, mitä oli päivän aikana sattunut. Ihmettelin, miten unkarilainen mies löysi minut ja miksi ihmeessä hän toi rahapussin Szegedistä Unkarin–Romanian rajalle. Tähän kysymykseen sain vastauksen pitkien aikojen kuluttua.

Syömisen jälkeen ajoimme takaisin rajalle ja jäimme tullijonoon yöksi.

Keskiviikkona 19.7. herättiin jonossa, ja pikkuhiljaa autonmitta kerrallaan siirryttiin puomia kohti. Oltiin sillä kohtaa, jossa kaista kääntyy vaa’alle. Joku turkkilainen sankari tuli koko jonon ohi hirveällä vauhdilla ja kiilasi vaakajonoon. Kaveri veti niin läheltä, että olin ihan varma, että nyt lähti meikäläisen peili. Ei tainnut senttiä jäädä rakoa, mutta peili jäi ehjäksi!

Vihdoin Romanian puolelle

Taisi mennä iltapäivään, ennen kuin se faksi saapui. Lopulta paperit tulivat leimatuiksi ja puomi aukesi kohti Romaniaa. Romanian puolella tullirituaalit menivät suhteellisen nopeasti, ja kun aurinko alkoi laskea, päästiin liikkeelle.

Illalla ajeltiin Aradin kautta Timișoaraan ja sieltä Orșovaan. Orșovassa oli huoltoasema, jonka pihassa oli turvallista nukkua, ja sieltä sai hyvät aamukahvit.

Matkalla jossain idässä.

Torstaina 20.7. kello soi aikaisin. Ei tullut ihan lakisääteistä yötä.  Jatkoimme matkaa kohti Calafatin rajaa. Virallinen tie kiersi Craiovan kautta, mutta 56A-tietä pääsi oikaisemaan parin tunnin ajon. Sillä tiellä oli kuitenkin painorajoitus ja poliisi tien kummassakin päässä. Ne sadat autot, jotka ajoivat vuosia Naton kuljetuksia Jugoslavian sodan aikana, kulkivat tätä oikotietä. Sitä polkua mekin kuljimme. Jostakin syystä tästä ei koskaan tullut ongelmaa.

Tonavan lautturit

Lopulta päästiin Calafatin kylään ja siellä tullin satamajonoon. Siinä jonossa oli ilkeä olla. Ei sen tähden, että se kesti joskus todella kauan, vaan koska jonon ympärillä pyöri aina rikollisia. He uhkasivat vetää sinetin auki, puukottaa pressun tai päästää perävaunun renkaan tyhjäksi, jos heille ei maksanut. Näytti siltä, että viranomaiset sallivat tuon varastelun, kun eivät siihen mitenkään puuttuneet, vaikka sitä tehtiin heidän silmiensä alla.

Joku suomalainen rahtimies kertoi minulle, kuinka hän tässä jonossa oli tullut hytistä ulos ja rikolliset siinä samassa hetkessä olivat piirittäneet hänet ja alkaneet vaatia rahaa. Suomalainen oli vetänyt kaasupanoksen taskustaan, suihkuttanut sitä jengin silmille, hypännyt autoon ja ohittanut koko jonon suoraan puomille.

Kuljin tämän rajan kautta monta vuotta ja pääsin aina siten, etten menettänyt näille rikollisille rahaa. Muualla sitä sattui minullekin.

Tullaus sujui joutuisaan ja sitten alkoi laivan odotus. Siinä ehti hyvin keitellä syömiset ja syödä vähän pidemmänkin aikaa, ennen kuin ”laiva” saapui rantapenkalle. Nämä paatit olivat mielenkiintoisia aluksia. Jotkut olivat läpiajettavia. Toiset sellaisia, että kaksi suurta ponttonia oli vedetty vaijereilla yhteen ja hinaaja työnsi niitä takaa. Näistä ponttoneista ja Tonavan ylityksistä voisi kirjoittaa pienen kirjan.

Laiva tuli aikanaan ja autot ajettiin kyytiin. Noin tunnin seilauksen jälkeen saavuttiin Bulgariaan Vidinin satamaan. Bulgarian puolella tullaus sujui aina nopeasti. Calafat–Vidin-rajalla tulli ei onneksi pääsääntöisesti vaatinut rahaa, tupakkaa, suklaata eikä mitään muuta vastaavaa.

Miki Calafatin lautalla matkalla Bulgariaan.

Lounastauolla Bulgarian Vidinissä.

Rajalta ensimmäiset pari tuntia tie oli sitä, mitä se silloin oli. Hiljaa piti ajella, mutta yöksi päästiin Sofian kehällä Viking TIR-parkkiin. Viking-parkissa oli hyvä nukkua. Siellä oli aseistus ja koirat sen kokoisia, että kukaan ei tullut tontille ilman lupaa.

Perjantaina 21.7. ajettiin Sofiassa Gorublianen tulliin. Se oli siitä hyvä paikka tullata, että siellä ei mennyt koskaan päivää kauempaa. Päivän päätteeksi homma saatiin valmiiksi ja plommit auki.

Avustusten jakoa kurjuuden keskelle

Lauantaina 22.7. alkoi kuorman jako. Ensimmäiset purkupaikat olivat Turkin rajan lähellä, suuri mielisairaala Kărdžalissa ja orpokoti Dobromirtsissa. Häpeäkseni on tunnustettava, etten pystynyt  menemään sisälle näihin laitoksiin, kun kuormaa purettiin. Tulee paha mieli, kun muistelee niitä paikkoja, joita silloin näki. Niistä ei oikein pysty kirjoittamaan. Sitä vain jää ihmettelemään, miten ihminen voi olla toiselle sellainen peto. Yhdellä on kaikkea ja toisella ei mitään, ei edes ihmisarvoista kuolemaa. Tuohon aikaan arvioitiin, että Bulgariassa oli noin 250 orpokotia ja laitosta, joissa lapsia pidettiin.

Kuorman purkua Bulgariassa.

Lauantai meni sillä kierroksella ja yöksi päästiin Sofiaan. Sunnuntai  odoteltiin Sofiassa.

Maanantaina 24.7. aamulla lähdettiin kohti noin 70 000 asukkaan Kjustendilin kaupunkia, joka on lähellä Bulgarian ja Serbian rajaa. Osa kuormasta jaettiin Kjustendilin laitoksiin. Sanoivat, että pääsairaalan henkilökunta lakkoili jatkuvasti, kun ei ollut saanut palkkaansa kolmeen kuukauteen. Lähikylässä oli myös orpokoti, jonne vietiin osa kuormasta.

Valtion rahapulan vuoksi osa näistä orpokodeista suljettiin kesäisin. Lapset olivat omillaan, ja henkilökunnasta ne, joilla sattui olemaan puutarha, kasvatteli syötävää talveksi.

Kjustendilin kupeessa on iso vuoristo, josta sikäläinen seurakunta ja lähetysjärjestö vuokrasivat motellin ja järjestivät siellä näille lapsille kesäleirejä. Loput kuormasta ja ne rahat, jotka Szegedissä olivat pudonneet tielle, menivät tälle lastenleirille.

Kuorman purkua Kjustendilissä Bulgariassa.

Näiden lasten omaisuus mahtui muovikassiin. Heillä oli suu messingillä, kun heille annettiin uusia urheiluvaatteita, juoksutossuja, lasten kuvaraamattuja (Uusia testamentteja) ja montaa muuta sellaista, mitä he eivät koskaan olisi voineet itse hankkia.

Kuorman purkua orpokodin pihalla Kjustendilissä. Tämä oli hyvä paikka. Siellä henkilökunta välitti lapsista ja yritti tehdä parhaansa.

Kotimatka alkaa

Tiistaina 25.7. lähdimme Kjustendilistä ajamaan takaisin kohti Itävaltaa. Illaksi saavuttiin Vidinin tulliin ja siellä odoteltiin aikamme laivan tuloa. Yöllä päästiin Bulgariasta Tonavan yli Romanian puolelle Calafatin tulliin ja siitä nopeasti eteenpäin.

Seuraava stressin aihe oli T-risteys muutaman sadan metrin päässä. Risteyksessä oli niin syvä monttu, että siihen oli pakko tulla kävelyvauhtia. Öisin siinä pyöri rekkojen ryöstäjiä. He hyppivät peilin varsiin roikkumaan ja iskivät sitten nyrkillä ikkunaan. Kun montuista pääsi yli ja vauhti kiihtyi, rikolliset hyppäsivät pois kyydistä, kun tajusivat, että voi käydä huonosti. Yhdellä reissulla mies roikkui apumiehen peilissä niin pitkään, että kun hän siitä lopulta hävisi, ihmettelin, miten hän uskalsi.

Jossakin vaiheessa yötä päästiin Caransebeșin huoltoaseman pihaan parkkiin. Lyhyt taisi olla sekin yö. Päivän ajosuorite oli 580 kilometriä.

Keskiviikkona 26.7. aamukahvin jälkeen lähdimme kohti Budapestia. Jossain syötiin matkalla, ja varmaan pari kertaa käytiin kahvilla. Raja vei oman aikansa, ja yöksi päästiin Budapestin kehälle Shellin huoltoasemalle.

Tällä Shellillä piti olla tarkkana, mihin parkkeerasi. Jos jäi varjon puolelle, niin yön aikana saattoi tankki tyhjetä. Niin kävi meikäläiselle kerran tien vastakkaisella puolella. Joskus laitoin henkilöauton kuormaliinan sisäpuolella ovenkahvoihin, etteivät saisi ulkoa väkisin auki.

Shellin vieressä oli motelli ja sen edessä pari parkkipaikkaa busseille. Yleensä ajoin yöksi bussin ruutuun, jotta vartija näkisi suoraan mökkinsä ikkunasta autoni kyljen. Päivän ajosuorite oli 418 kilometriä. Näissä maissa harvemmin oli tuhannen kilometrin päiviä.

Miki autonpesuhommassa.

Torstaina 27.7. syötiin porukalla motellin ravintolassa pekonia ja munia aamupalaksi, ja sitten lähdettiin kohti Itävaltaa. Olisikohan se ollut tällä reissulla, kun tultiin Hegyeshalom–Nickelsdorf-rajalle Koskinen-yhtiöiden Scanian perässä. Se oli käynyt Unkarin puolella lastaamassa polttopuita Hollantiin vietäväksi. Sitä ajoi kaveri, jonka kanssa olin joskus ajanut samoihin aikoihin paperia Kyröltä. Noissa maissa toisen suomalaisen kohtaaminen oli juhlahetki, jota ei joka reissulla saanut kokea.

Kirje Unkariin

Raja meni nopeasti, ja iltapäivällä olimme jo Wienin kupeessa kotona. Auton pesun ja paperitöiden jälkeen oli vielä yksi asia selvitettävänä. Miksi se unkarilainen mies päätti tuoda minulle sen rahapussin, ja miten hän löysi meidät Unkarin ja Romanian rajalta?

Rouva kirjoitti unkarilaiselle pariskunnalle kirjeen, jossa hän vähän kertoi matkastamme ja siitä, minkälaisia kuormia me ajamme. Kirjeen loppuun hän kirjoitti nuo kaksi ylläolevaa kysymystä.

Kului runsas vuosi, ja marraskuussa 2001 meille tuli Unkarista kirje. Siinä tuo pariskunta totesi, että he olivat iloisia, kun saivat palautettua rahapussini. Sitten he kertoivat vähän omasta elämästään. Mies oli maanviljelijä ja rouva paikallisen kristillisen koulun johtaja. Kirjeensä lopussa he sanoivat, että olisivat kovin kiitollisia, jos meidän organisaatiomme voisi joskus avustaa heidän kouluaan Hódmezővásárhely-nimisessä kaupungissa, lähellä Szegediä. Sandi lähetti vastauskirjeen ja sanoi, että ehdotamme heidän kouluaan avustuskohteeksi. Vaikka emme heitä tunteneet, niin sen tiesimme varmaksi, että he ovat luotettavia ihmisiä.

Asiat ottavat aikansa, ja niin otti tämäkin. Monta reissua tuli ajettua moneen maahan. Maaliskuussa 2004 olin viemässä kuormaa Moldovaan. Otimme tähän pariskuntaan yhteyden ja sovimme, että tapaamme tietyssä ravintolassa Szegedin lähellä, kun palaan Moldovasta.

Lompakkolöydön arvoitus avautuu

Sitten koitti se päivä, kun tapasimme sovitun ravintolan parkkipaikalla. Ruokapöydässä sain tulkin välityksellä kysymyksiini vastauksia. Sandor Hodi oli ollut appiukkonsa kanssa autolla liikkeellä ja huomannut minun rahapussini keskellä tietä. Rahapussin ulkomuodosta hän tiesi heti, että se oli rekkakuskin rahapussi. Sandor oli itsekin ollut tien päällä. Hän oli lisätyönään ajanut turistibusseja Unkarista Englantiin ja muualle Eurooppaan. Avattuaan rahapussini ja katseltuaan minun ajokorttiani, hän oli tullut siihen tulokseen, että jostakin piti löytää suomalainen rekka, jota ajoi pitkäpartainen mies. Sandor oli kierrellyt nelisen tuntia ympäri Szegediä.

Odotettu tapaaminen maaliskuussa 2004.

Hän oli käynyt parkkipaikoilla, huoltoasemilla, terminaaleissa ja kaikissa sellaisissa paikoissa, mistä voisi suomalaisen rekan löytää. Lopulta hän oli päättänyt ajaa Unkarin ja Romanian rajalle. Kun me kohtasimme rekkani edessä, mikään ei stemmannut. Minulla ei enää ollut sitä pitkää partaa, joka oli ajokortissa. Lisäksi rekka oli Itävallan rekisterissä.

Sandor oli ollut kovin helpottunut, kun hän lopulta oli vakuuttunut siitä, että minä olin se henkilö, jonka rahapussin hän oli löytänyt. Sandor kertoi, että rahapussissani ollut summa oli vastannut silloin hänen noin kahdeksan kuukauden palkkaansa. Kun kysyin Sandorilta, miksi hän ylipäätään päätti palauttaa rahapussin minulle, hän meni  vähän hämilleen. Hän totesi jotenkin siihen malliin, että se oli hänen etuoikeutensa.

Ravintolan ruokapöydässä sain kertoa heille, että organisaatio oli luvannut toimittaa heidän koululleen avustuskuorman. Tämän jälkeen minä jatkoin Itävaltaan ja he omaan suuntaansa.

Jossakin vaiheessa olin hakenut Sveitsistä kuorman, jossa oli muun muassa paljon koulutarvikkeita, pulpetteja, ja ompelukoneita. Niistä ja muista materiaaleista tehtiin kuorma tuolle kristilliselle koululle.

Rajapuomi jää auki

Torstai 20.5.2004 oli historiallinen päivä. Uutisissa muistaakseni sanottiin, että kello 20 tai 22 Nickelsdorf–Hegyeshalom-raja avataan lopullisesti ja sen jälkeen rajalla ainoastaan punnitaan autot. Poikani sai koulusta pari päivää vapaata, ja lähdimme yhdessä viemään kuormaa Hódmezővásárhelyn kristilliselle koululle Kaakkois-Unkariin.

Rajalle tullessamme puomit olivat auki-asennossa. Vaa’an jälkeen pysäytimme auton ja kävimme vielä kerran tullirakennuksen sisällä. Muutama tunti aikaisemmin siellä olivat vielä upseerit ja eläinlääkäri lyöneet viimeisiä leimojaan automiesten papereihin. Nyt verhot olivat kiinni. Valot paloivat, mutta rakennus oli tyhjä. Jotkut olivat mielenosoituksekseen tai helpotuksen tunteeseensa kaataneet käytävillä roskakorit ylösalaisin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ei enää koskaan tullausta Itävallan ja Unkarin välillä!

Olin kulkenut tuosta rajasta kommunismin aikana, jolloin rajalla oli teräspuomi, piikkilankaa ja rynnäkkökiväärit. Sitten se järjestelmä romahti. Teräspuomin tilalle tuli kaukosäätimellä toimiva kevyt alumiinipuomi. Byrokratia ja tullijono eivät kuitenkaan hävinneet, vaan päinvastoin kasvoivat moninkertaisiksi.

Nyt oli tullut se päivä, että puomi jäi auki-asentoon. Tullissa tehdyn kierroksen jälkeen jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä oltiinkin jo purkamassa kuormaa Hódmezővásárhelyn kristillisellä koululla. Ensimmäistä kertaa ilman tullausta Unkarissa!

Jumala vastasi rukoukseemme

On hyvä palata vielä siihen hetkeen, kun tiistaina 18.7.2000 olin ollut Unkarin ja Romanian rajalla täysin umpikujassa, rahapussi hukassa ja ilman voimassa olevaa kulkulupaa. Kaikki järjestyi lopulta. Joku ajattelee, että olipa sattuma. Toinen pohtii, että oli kaverilla tuuria. Minulle se ei ollut sattumaa eikä tuuria, vaan rukousvastaus. Pyhässä kirjassa sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Psalmi 50:15)

Sillä rajalla me koko perheen voimin rukoilimme, että Jumala siinä tilanteessa auttaisi pientä kulkijaa. Jumala auttoi ja mahdottomasta tuli mahdollista. En tiedä, minkälainen tilanne sinulla on tänään, mutta sen tiedän omasta kokemuksestani, että jos sinua jokin asia painaa, niin tänään sen voi Jumalalle rukouksessa kertoa ja pyytää häneltä apua.

Haluan toivottaa sinulle turvallisia kilometrejä vuodelle 2019.

Esko

Tule mukaan idän kirjallisuustyöhön!

– Kun lahjoitat tämän artikkelin kohdalla, tukesi kohdistuu idässä tehtävään kirjallisuustyöhön, jota Kansanlähetys tekee myös vainottujen kristittyjen parissa.
– Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 70807.

Laskeudumme pimeässä ja sateessa Burgasin lentokentälle. Lentokoneen ikkunoista näkyy vain muutama valo siellä täällä. On säkkipimeää. Olen mukana Kansanlähetys-opiston opintomatkalla 

Raimo Tuppurainen kävi puolisonsa Pirkon kanssa tutustumassa Bulgariaan – maahan, jonka kristittyjä hän oli jo 41 vuotta aiemmin auttanut. Kuva: Tuppuraisten albumi

Matka muistojen maahan

Laskeudumme pimeässä ja sateessa Burgasin lentokentälle. Lentokoneen ikkunoista näkyy vain muutama valo siellä täällä. On säkkipimeää. Olen mukana Kansanlähetys-opiston opintomatkalla  Bulgariaan. Meitä on kaikkiaan 33 henkilön ryhmä eri puolilta Suomea. Olen mukana nähdäkseni, miten maa on muuttunut siitä kun viimeksi olen siellä ollut.

Mieleen nousevat muistot lähes 41 vuoden takaa ensimmäiseltä matkaltani Bulgariaan. Kävin silloin toimittamassa muutaman Raamatun seurakuntalaisille, joilla oli puutetta Raamatuista ja muista hengellisistä kirjoista. Silloinkin Sofiassa oli pimeää.

Silloisessa miljoonakaupungissa paloi vain muutama katuvalo. Olin etsinyt kohteenani olevan pastorin talon päivällä, mutta pimeässä sen löytäminen olikin sitten hieman haasteellista. Kolkutettuani illan pimeydessä talon oveen sieltä kurkkasi mies ja veti oven välittömästi kiinni. Jouduin odottelemaan jonkin aikaa, ennen kuin arka ja pelokas henkilö tuli ulos ja viittoili minua seuraamaan hänen autoaan.

Ajelimme pitkin pimeitä Sofian katuja ja päädyimme jonnekin sivulle, teollisuus-alueelle. Siellä hän otti kirjat nopeasti omaan autoonsa ja häipyi yön pimeyteen. Tuolloin elettiin sosialismin aikaa; ei ollut vapautta harjoittaa uskontoa. Kirkot, moskeijat ja synagogat olivat suljettuina.

Nuo entiset ajat muistuivat mieleeni myös majoittautuessamme hotelliin Nessebarin kaupunkiin, noin 30 kilometriä Burgasista pohjoiseen. Ei se mennyt ihan putkeen. Kun huoneiden ovet eivät menneet lukkoon, tein hieman talkkarin töitä. Meidän huoneemme ovi ei suostunut aukeamaan, ja jouduimme odottelemaan käytävässä lähes tunnin, ennen kuin saimme vara-avaimen. Vastaanotossa oli jotain kiirellisempää tekemistä.

Toisena matkapäivänämme tutustuimme Nessebarin vanhaan kaupunkiin ja sen historiaan, ja matkustimme bussilla Peshteraan reilun kolmensadan kilometrin matkan länteen päin. Peshterassa pääsimme mukaan luterilaisen seurakunnan iltakokoukseen. Lauloimme lauluja turkiksi ja suomeksi.

Roomalaisajan kaivauksia Nessebarissa. Päälle on rakennettu uutta asutusta.

Seurakuntalaiset kertoivat todistuspuheenvuoroissaan iloisesti Jumalan suurista teoista. Oli hienoa olla mukana ja kuulla siitä, mitä seurakunnassa tapahtuu. Jumala voi Henkensä kautta päästä niin ateistin kuin musliminkin sydämeen.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli ohjelmassa kaupunkiin tutustumista tai käynti tippukiviluolassa. Osa porukasta jäi kaupunkikierrokselle, sillä tippukiviluolalle oli kiivettävä melkoinen ylämäki. Oli hienoa nähdä puhdasta vihreää luontoa. Kevät oli vaihtunut jo kesäksi, mutta silti linnut pitivät konserttiaan ja jopa käki kukkui.

Tippukiviluola.

Iltapäivän vietimme Kansanlähetyksen lähettiperheen Haveristen kodissa. Saimme kuulla heidän työstään. Oli ilo nähdä lähetit, jotka niin suurella innolla ja lämmöllä kertoivat työstään ja seurakunnista. Työ on laajaa, mutta työmiehiä vähän. Heidän perheensä oli muuttamassa työhön toiseen kaupunkiin, mutta silti saimme olla vieraina ja tuntea itsemme tervetulleiksi.

Seuraavana päivänä tutustuimme Asenovgradin keskiaikaiseen linnaan ja Bachkovon luostariin. Saimme ihailla Luojan luomaa kaunista maisemaa ja siirtyä mieli-kuvissamme muutaman sadan vuoden taakse aikaan, jolloin linnassa elettiin ja puolustettiin aluetta.

Kirkko Asenovgradin linnoituksessa.

Munkkiluostarissa menneisyys ja nykypäivä kohtaavat. Satoja vuosia vanhan rakennuksen kylkeen on kiinnitetty satelliittiantenni. Munkeilla on televisiot ja nettiyhteys.

Luostari oli mielenkiintoinen paikka kaikkine loistavine maalauksineen ja ikoneineen. Saimme oppia, että sosialistisena aikana luostarit saivat toimia, joskin toimintaa oli hieman rajoitettu. Kymmenen munkkia toimitti jumalanpalveluksia kaksi kertaa päivässä.

Luostarin maalauksia.

 

Luostarin maalauksia.

Tutustuimme myös luterilaiseen seurakuntaan Krushevossa. Siellä meidät otti vastaan pieni seurakuntalaisten ryhmä kodissa, jossa seurakunta kokoontuu. Heillä on haave saada oma kirkkorakennus kylälle. Oli mahtavaa kuulla todistuksia siitä, miten Jumala oli toiminut kunkin seurakuntalaisen elämässä.

Sitten koittikin jo matkan viimeinen päivä. Tutustuimme Plovdivin kaupunkiin. Se on ensi vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki.  Ajoimme takaisin viljavien peltomaisemien halki Burgasiin. Heinä oli jo korjattu, viljapellot alkoivat hieman kellertää ja joukossa oli punaisenaan unikkopeltoja. Illalla ehdimme saada vielä pienen tietopaketin Burgasin kaupungista. Sitten olikin aika palata takaisin koti-Suomeen.

Mitä matka opetti? Sen, että tiedän omasta maanosastamme Euroopasta vielä todella vähän. Bulgaria on kaunis maa. Sillä on pitkä ja mielenkiintoinen historia. Siellä on seurakuntia, joissa on eläviä uskovia. Maassa on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät ole vielä kuulleet sanomaa pelastajasta, Jeesuksesta.

Saimme kuulla, että Raamattu on ollut herätyksen alkusysäyksenä. Eräs saksalainen oli levittänyt Raamattuja maassa joskus 1960-luvulla. Siitä oli alkanut herätys.

Pastori Feymi Madjirov kertoi matkalaisille seurakunnan työstä.

Minulle puhuttelevin kokemus oli Plovdivin vanhassa kaupungissa paikka, jossa nyt on kirkko. Tuon kirkon tornin paikalla on perimätiedon mukaan teloitettu joukko roomalaisia sotilaita vuonna 90, eli ennen kuin kristinusko hyväksyttiin Rooman viralliseksi uskonnoksi. Teloitus oli pantu täytäntöön siksi, että nuo sotilaat tunnustivat uskovansa Jeesukseen. Marttyyrien veri huutaa edelleen Herran puoleen tuon maan puolesta.

Kiitos että sain olla mukana, kiitos Timolle ja Reinolle matkan järjestämisestä ja vetämisestä. Erityisesti kiitos Jounille mielenkiintoisesta ja innostavasta esittelystä. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana, meillä oli hyvä matka.

Raimo ”Aki” Tuppurainen on pitkän linjan lähetysmies. Hän on ollut mukana muun muassa Kansanlähetyksen kirjallisuustyössä suljettuihin maihin, joista yksi oli Bulgaria.

Aki Tuppurainen
kirjoittaja on Kansanlähetyksen pitkäaikainen lähetystyöntekijä
Kuvat: Tuppuraisen perhealbumi

Lahjoita tällä sivulla Kansanlähetyksen työhön Bulgariassa.

Liity Haveristen lähettäjätiimiin tästä.