Avainsana-arkisto: avustustyö

Pakolaistyöntekijämme Kreikassa kirjoittaa: Kiitos rukouksistanne. Saamme kiittää Jumalaa siitä, että Morian pakolaisleiri Lesvoksen saarella säästyi hirmumyrskyltä. Pääsin nyt kolmen vuoden

Kolmisen vuotta sitten suurin osa pakolaisten veneistä rantautui tämän sataman lähellä sijaitsevalle rannalle. Kuva: Vesa Sipari

Lesvoksen saarella

Pakolaistyöntekijämme Kreikassa kirjoittaa:

Kiitos rukouksistanne. Saamme kiittää Jumalaa siitä, että Morian pakolaisleiri Lesvoksen saarella säästyi hirmumyrskyltä. Pääsin nyt kolmen vuoden jälkeen vierailemaan uudelleen tuossa paikassa, jota on uutisissa moitittu huonoista oloista.

Morian leiri on rakennettu noin 3 100 ihmiselle, mutta tällä hetkellä heitä on alueella noin 9 000, joista arviolta 2 500 asuu leirin ulkopuolella niin kutsutussa ”oliivipuutarhassa”.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Noin 2 500 pakolaista asuu leirin ulkopuolella niin kutsutussa ”oliivipuutarhassa”. Sen portilla kyltti toivottaa pakolaiset tervetulleeksi useilla kielillä. Kuva: Vesa Sipari

Mielestäni leirillä oli kuitenkin tapahtunut hurjasti parannuksia ja olosuhteita oli kehitetty. Pakolaisilla oli nyt paremmat mahdollisuudet pitää huolta hygieniastaan, ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asukkaiden asemaa oli parannettu. Leirillä oli omat, muusta leiristä eristetyt alueensa alaikäisille, ilman vanhempia oleville lapsille, yksinäisille naisille ja perheille.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Pakolaislapset ovat saaneet tanskalaiselta avustusjärjestöltä paidat, jotka kertovat olennaisen. Lapsissa on tulevaisuus. Kuva: Vesa Sipari

Tunnelma oli rauhallinen, mutta usein illat ja yöt ovat levottomia ja tappelujakin esiintyy. Tämä on tosin hyvin ymmärrettävää, kun jopa 55  kansallisuutta olevia ihmisiä laitetaan samaan paikkaan ja jokaisella on omat rankat ja koskettavat elämäntarinansa.

Keskusteluissa nousi esiin huoli nuorten miesten ja poikien huumeiden käytöstä. Se on varmasti suorassa suhteessa mielenterveysongelmiin. Kaiken kaikkiaan monet vapaaehtoiset ja järjestöt tekevät siellä hyvää ja tärkeää työtä hallituksen toimijoiden kanssa hyvin rajallisilla resursseilla. Tulossa on kylmä talvi, ja kevyitä rakennelmia ja telttoja ei ole suunniteltu sellaista varten. Valtio yrittää siirtää ihmisiä pois saarelta, mutta se on hidasta, varsinkin kun tulijoita on edelleen 200–300 viikossa. Hirmumyrsky ei onneksi iskenyt saarelle, mutta sadetta ja tuulta on riittänyt. Kiitos rukouksistanne!

Tapasin erään nuoren miehen teetupaillassa, jollainen järjestetään leirin läheisessä varastorakennuksessa kahdesti viikossa. Tämä nuori mies, jota kutsun Hapaksi, oli ollut leirillä kaksi kuukautta ja oli vielä toiveikas mantereen puolelle pääsyn ja työn löytymisen suhteen. Hän oli käynyt vain viisi luokkaa koulua ja auttanut sen jälkeen ruokkimaan perhettään tekemällä töitä rakennuksilla.

Hapa oli lukenut Raamattua paljon ja puntaroi Islamin ja Jeesuksen välillä. Häntä kosketti ja veti puoleensa Jeesuksen opetus vihollisten rakastamisesta ja rauhasta, jonka hän on luvannut omilleen. Toisaalta hän kertoi olevansa muslimi, ja Jeesus on heille yksi hyvin tärkeä profeetta. Hän yritti ymmärtää, mitä merkitsee, että Jeesus kertoi olevansa ainoa tie, totuus ja elämä. Rohkaisin Hapaa rukoilemaan ja pitämään korvansa ja sydämwnaä avoinna, sillä Herra on luvannut vastata.

Pääsimme tapaamaan myös perhettä, jonka isä oli nuorena miehenä ajanut autokolarin. Onnettomuudessa oli kuollut välittömästi kaksi ihmistä. Parin päivän kuluttua miehen oma äiti oli menehtynyt kolarissa saamiinsa vammoihin. Perheet eivät antaneet tätä anteeksi, joten pojan oli pakko lähteä maasta Tadžikistaniin. Siellä hän meni naimisiin ja lähti nyt perheensä kanssa etsimään paikkaansa Euroopasta.

Miehellä oli edelleenkin erittäin kovia itsesyytöksiä ja häpeätä tapahtuneesta. Asuminen stressaavalla pakolaisleirillä jo yhdeksättä kuukautta oli vain huonontanut hänen mielenterveyttään. Koetimme rohkaista häntä. Yksi matkalaisistamme on miehen tuttu aiemmilta ajoilta, ja hän aikoo ylläpitää yhteyttä jatkossakin.

Vesa Sipari
kirjoittaja toimii pakolaistyössä Kreikassa

Tule mukaan auttamaan pakolaisia!

– Kun lahjoitat tämän artikkelin kohdalla, tukesi kohdistuu pakolaistyöhön Kreikassa.
– Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 23906.
– Jos kiinnostuit pakolaistyöstä, tilaa Sipareiden uutiskirje täältä.
– Rukoile pakolaisten puolesta.

Jumalan siunausta sinulle.

 

Tänä vuonna tulee viisikymmentä vuotta siitä, kun Kansanlähetys aloitti ulkomaisen työn lähettämällä ensimmäiset lähetystyöntekijänsä maailmalle. Julkaisemme vuoden aikana kertomuksia vuosien

Esko Mäki-Soini ja Heikki Koski tauolla.

Rekkamatkoilla sattui ja tapahtui

Tänä vuonna tulee viisikymmentä vuotta siitä, kun Kansanlähetys aloitti ulkomaisen työn lähettämällä ensimmäiset lähetystyöntekijänsä maailmalle. Julkaisemme vuoden aikana kertomuksia vuosien varrelta. Tässä artikkelissa Esko Mäki-Soini kertoo parista avustusmatkasta Romaniaan 1990-luvun alussa.  Avustuskuormia olivat viemässä myös Heikki Koski ja Esko Ojala.

Tiistaina 4.  joulukuuta 1990 ajelin kuorman kanssa Wienistä Budapestiin. Siihen aikaan hotelli Aeron parkkipaikka Budapestissa oli yksi niistä paikoista, joissa TIR-kilpisten autojen kuljettajat kokoontuivat. Kukin tuli mistä tuli ja meni minne meni.

Aeron parkkipaikka oli vähän niin kuin tietotoimisto, siellä kuuli kaiken maailman uutiset. Yksi kertoi rajoista, toinen reissuistaan, joku siitä, kuinka oli tullut ryöstetyksi.

Heikki Koski oli lastannut rekkansa jossain päin Etelä-Suomea ja lähtenyt Neuvostoliiton kautta kohti Unkaria. Lisäksi Esko Ojala ja  Mauri Malkavaara olivat tulossa Budapestiin lentäen. Tarkoituksenamme oli, että otan Eskon ja Maurin kyytiin Budapestin lentokentältä ja sitten tapaamme Kosken Heikin Unkari–Romania-rajalla Borsissa lähellä Oradeaa.

Siihen aikaan ei ollut kommunikaatiovälineitä autoissa eikä Neuvostoliiton huoltoasemilla. Silloin ei kyselty väliaikatietoja. Piti vain luottaa, että joskus siellä Romanian rajalla tavataan…

Keskiviikko 5.12. meni Budapestissa Aeron parkkipaikalla odotellessa. Välillä keittelin kahvia ja söin itävaltalaista kantti-meetvurstia. Aeron parkki oli siitä hyvä, että se oli vilkkaan kadun varrella. Autojen nokat olivat kadulle päin, niin että sai katsella Unkarin kansan taaperrusta.

Torstaina 6.12. kävin paikallisessa uimahallissa saunassa. Siinä taisi silloin olla senkertaiset itsenäisyyspäivän rituaalit.

Perjantaina 7.12. Ojalan ja Malkavaaran lento saapui kello 12.40 Budapestin lentoasemalle. Hain heidät sieltä, ja lähdimme ajelemaan kohti Romanian rajaa, jonne saavuttiin illalla. Se taisi olla puolen yön aikoihin, kun päästiin rajasta yli ja jäätiin puomille yöksi.

Esko Mäki-Soini ja Heikki Koski tauolla.

Lauantaiaamuna 8.12. Heikki Koski koputteli auton ikkunaan ja sanoi, että lähdetään ajelemaan. Hän oli tuupannut kolmisen vuorokautta pienillä unilla. Aamukahveja keiteltäessä Heikki kertoili, kuinka hänen matkansa oli sujunut.

Chopissa Neuvosto-Ukrainan ja Unkarin rajalla oli ollut kova kädenvääntö. Ensin tulli oli väittänyt Heikille, että hänen kulkuluvallansa ei saanut ajaa transitona Neuvostoliiton läpi. Heikki voitti tämän väännön. Seuraavaksi Neuvostoliiton tulli mittasi Heikin polttoaineet ja alkoi syyttää, että hän olisi ostanut naftaa mustasta pörssistä. Tullin mukaan naftaa oli tankissa liikaa. Tuon väännön voitti tulli, vaikka ei Heikki ollut mustasta pörssistä naftaa ostanut. Oli ollut pakko maksaa ”sakko”. En muista summaa, mutta Heikkiä se harmitti.

Oli siellä Chopin rajalla ollut komiikkaakin. Heikki istui jonossa ja odotti puomin avautumista, että pääsisi tulliin. Rajalle johtava tie oli kaksikaistainen, mutta itämaalaiset tekivät siitä nelikaistaisen. Heikin edessä oli kaksi Ladaa, joiden välissä oli hinausköysi. Molemmat Lada-miehet istuivat etummaisessa Ladassa, ja aina kun jono siirtyi vähän matkaa, toinen käveli takimmaisen Ladan ovelle ja ohjasi ikkunasta sen autonmitan, minkä jono nytkähti eteenpäin.

Jono ei ollut liikkunut pitkään aikaan, kun tulli tyhjensi koko tullialueen. Sitten jono lähti taas liikkeelle ja toinen miehistä tuli etummaisesta Ladasta ulos, lykkäsi kätensä avoimesta ikkunasta sisään ja ohjasi autoaan rinnalla kävellen. Nyt jono ei pysähtynytkään ja viereiseltä kaistalta alkoi joku kiilata Ladan eteen. Kaveri painoi kaasua ja vauhti kiihtyi.

Kuski unohti kokonaan hinattavansa ja keskittyi vain siihen, että kukaan ei häntä ohita. Lopulta mentiin niin lujaa, että Ladansa rinnalla juokseva mies ei pysynyt mukana. Hän jäi huutamaan ja huitomaan tielle. Hetken kuluttua tultiin loivaan mutkaan, jonka penkalla kasvoi puu. Kuului rysähdys ja hinattava Lada osui nokka edellä puuhun. Siitä tuli polemiikki.

Äkkiä karkuun

Kun olimme saaneet kahvit juotua, lähdimme ajelemaan kohti Cluj-Napocaa, jonne oli ensimmäinen purku. Kuormat oli tullattu rajalla, joten sisämaassa ei tarvinnut kuin jaella kuormaa.

Heikki Kosken kuormassa oli elintarvikkeita, vaatteita ja painokoneita. Meikäläisellä oli elintarvikkeita, vaatteita ja Uusia testamentteja. Clujissa purettiin muutama lava ja soitettiin Braşoviin vastaanottajalle, että huomenna purkupaikalla tarvitaan nosturiauto. Vastaanottaja ilmoitti, että kaikki on järjestyksessä. Clujissa mentiin puolilta öin nukkumaan.

Sunnuntaina 9.12. saavuttiin pieneen kylään Braşovin itäpuolella. Rakennus, johon painokoneet piti purkaa, oli ihan pääkadun varressa. Kaikki muu oli hyvin, mutta nosturiautosta ei ollut tietoakaan. Yhtäkkiä kylän läpi oli menossa nosturiauto, jonka minä vauhdista pysäytin.

Nosturimiehen kanssa tehtiin kaupat. Olisikohan hinta ollut 10 Saksan markkaa, valkoinen Milka-suklaalevy ja Uusi testamentti.

Purkutyöt pääsivät käyntiin. Kevyempiä lavoja vedettiin pumpulla Heikin perävaunusta minun autooni ja sitten perälaitanosturilla alas ja painotalon portille. Heikin nupista lempattiin vaatelaatikoita minun autooni, että päästiin käsiksi painokoneen isoimpiin osiin. Romanialainen nosturimies vinssasi koneen osia pihalle osa kerrallaan.

Painokoneiden purkua Brasovin nurkilla.

Heikin auto oli parkkeerattuna päättyvällä kadulla kärry perällä. Purkuhomma oli kestänyt jo useamman tunnin.  Emme huomanneet, että paikalle oli alkanut kerääntyä valtava määrä ihmisiä. Yhtäkkiä Heikki näki, kun yksi vanhempi nainen nosti hameensa helmaa ja antoi porukalle jonkun signaalin. Kymmeniä ihmisiä hyökkäsi Heikin perävaunun kimppuun. Ne vetivät ovet auki ja alkoivat heitellä tavaraa pihalle. Heikki meni starttaamaan autoansa, mutta se ei meinannut onnistua, kun startti löi koko ajan päin.

Esko Ojala meni laittamaan perävaunun ovia kiinni. Hän on iso mies, entinen armeijan kapteeni, ja oli siihen aikaan ampumahiihtäjänä Suomen  kärkeä. Esko sai väännettyä ovet kiinni ja Heikki sai auton käymään. Heikin piti peruuttaa umpikujasta kadulle, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, kun rosvojoukko avasi vetäjän ovet ja alkoi ryöstää sieltä kuormaa. Esko sai nupin ovet kiinni ja Heikki auton ympäri. Samalla ryöstäjät avasivat perävaunun uudestaan ja paketteja alkoi lentää pihalle.

Heikki lähti ajamaan jyrkkää mäkeä ylös, kärryn ovet auki. Minä tajusin, että nyt jään näiden kyläläisten kanssa yksin, ellen pian pääse liikkeelle. Hyppäsin autoon ja laitoin isot torvet soimaan ja liikkeelle. Heikin kärrystä lensi katuun paketteja, ja paikalliset rikolliset veivät niitä juosten pois. Minä ajoin perässä ja kaikki ne laatikot, jotka jäivät tielle, menivät tuhannen atomeiksi.

Kun Heikki sai autoonsa vauhtia, miehiä alkoi hyppiä perävaunusta ulos. Lopulta oltiin sen verran kaukana, että Heikki pysähtyi ja laittoi kaapin ovet kiinni. Siinä vaiheessa Eskokin pääsi autoon sisälle. Hän oli seisonut koko pakomatkan mäen päälle saakka  perävaunun aisan päällä.

Ajoimme parikymmentä kilometriä Zizinin kylään kirkon pihaan. Papin rouva keitti kahvit. Kahvipöydässä alkoivat kädet täristä, kun tuo tilanne oli ohi. Nyt ongelmana oli se, että vielä oli muutama lava painokoneen osia kyydissä. Heikin kanssa vedimme ne lavat hänen autostaan minun autooni, ja päätettiin, että mennään purkamaan ne aamulla aikaisin.

Heikki Zizinin kirkossa.

Illalla mentiin kirkkoon. Pappi käski Heikin alttarin viereen ja kiitti häntä koko seurakunnan edessä siitä, että hän oli Suomesta asti tuonut joulukuorman Romaniaan. Yö nukuttiin pappilan pihassa.

Maanantaina aamulla auringonnousun aikaan ajoin takaisin siihen kylään, jossa painofirma oli. Kaduilla ei näkynyt ketään. Peruutin suoraan painofirman portille. Perälaitanosturilla otin lavat alas ja vedin ne pumpulla portista sisään, pumppu kyytiin ja nopeasti karkuun.

Taisimme vielä jakaa tavaroita joihinkin paikkoihin Braşovissa, ja sitten illalla lähdimme kohti Timişoaraa. Yö meni ajellessa. Kun aamu valkeni, niin oltiin tulossa jossain Timişoaran lentokentän nurkilla. Jos oikein muistan, niin paikallinen linja-auto oli ajanut parin hevosen kanssa yhteen. Yksi hevonen makasi kuolleena pellon puolella ja poliisi lopetti toisen ampumalla.

Timişoarassa taisimme purkaa viimeiset Romanian-tavarat, ja sitten lähdimme rajalle päin. Sitä en muista, kuinka kauan rajalla meni, mutta Unkarissa Szegedin motellissa syötiin Schnitzelit ja taidettiin olla siinä parkissa yötä.

Jossain romanialaiskylässä.

Jossain romanialaiskylässä.

Seuraavana päivän lähdimme aamusta liikkeelle. Kecskemétissä pysähdyttiin tuulimyllylle syömään. Siinä kun oltiin syöty ja odoteltiin kahveja, ravintolaan tuli kahville hollantilainen kuski. Kun Heikki huomasi miehen menevän yksin omaan pöytäänsä, hän sanoi, että käsketään se meidän pöytään. Hollannin mies kertoi, että tuleva joulu olisi ensimmäinen pitkään aikaan, jolloin hän olisi kotona. Mies oli ajanut vuosia Romaniaan. Ceauşescun diktatuurin aikaan Romaniassa ei vietetty joulua ja tehtaissa lastattiin joka päivä. Nyt oli tullut vapaus, tehtaat pantiin jouluksi kiinni. Näin pääsi Hollannin mies viettämään joulua kotiinsa.

Szegedin motellin parkissa. Mauri Malkavaara, Esko Mäki-Soini ja Esko Ojala.

Kecskemétin tuulimyllyltä Heikki lähti Debreceniin lastaamaan pakasteita Suomeen. Minä jatkoin Esko Ojalan ja Mauri Malkavaaran kanssa Budapestiin, josta he lensivät Suomeen ja minä jatkoin Wieniin. Tuona jouluna romanialaisissa orpokodeissa, vanhainkodeissa ja sairaaloissa oli vähän paremmat eväät pöydässä.

Joulun jälkeen hommat jatkuivat

Joulun pyhät menivät Itävallassa ja uudenvuoden yö Clujissa hotelli Napocan parkkipaikalla. Pari Romanian keikkaa, ja tuli toinen reissu Romaniaan Heikki Kosken ja Esko Ojalan kanssa.

Lauantaina 19. tammikuuta 1991 lähdin iltapäivällä Wienistä kuorman kanssa kohti Unkarin rajaa. Itävallassa alkoi viikonlopun ajokielto klo 15.00, ja olin viimeinen rajalle tulija. Itävallan puoli meni muutamassa minuutissa. Sitten ajoin Unkarin puolelle.

Tullin parkkipaikalla taisi olla pari autoa. Minä menin viimeisenä sisään  vanhaan Hegyeshalomin tullirakennukseen. Hungarocamionin speditööri katsoi minua pöytänsä takaa ja laittoi verhot kiinni. Kaveri haki kaljapullon ja otti muutaman huikan. Aina välillä hän katsoi meikäläistä verhon välistä. Sitten hän haki pienen matkatelevision ja alkoi viritellä sitä pöydälleen. Aikansa kaljoiteltuaan ja televisiota viriteltyään tämä suuri virkamies avasi verhot kokonaan auki, otti meikäläisen paperit ja työsti ne tullia varten. Tulli leimasi paperit ja ajoin yöksi Tatabányan Shellille.

Sunnuntaina 20.1. ajelin Borsiin, Unkari–Romania-rajalle yöksi. Nukkumaan mennessä varmaan mietin, kuinkahan kauan tässä menee siihen, että Heikki ja Esko saapuvat Neuvostoliiton poikki tälle raja-asemalle. Ei mennyt kauaa. Heikki oli tehnyt pitkää päivää ja yöllä saapunut rajalle.

Maanantaina aamusta 21.1. lähdettiin ajelemaan kohti Braşovia. Matkalla meillä oli ensimmäinen purku Clujissa. Kuljetin siihen kaupunkiin hammaslääkäriaseman ja muutaman lava Uusia testamentteja. Braşoviin tultiin myöhään illasta, ja yö vierähti taas Zizinin kylän pappilan pihassa. Sitä pappilan ja kirkon pihaa ei ollut sata vuotta sitten suunniteltu kansainvälistä kuorma-autoliikennettä varten.

Tiistai 22.1. meni Braşovissa jaellessa. Monessa paikkaa lempattiin Heikin autosta meikäläisen autoon ja sitten perälaitanosturilla lavat kadulle ja siitä pumpulla eteenpäin. Tavaraa meni sairaaloihin, lastenkoteihin, lasten tuberkuloosisairaalaan ja vanhainkoteihin.

Heikki kiipeää vuorta Brasovista Valenii de Munteen.

Keskiviikkona 23.1. lähdettiin aamusta ensin vuorten yli Vălenii de Munteen. Siellä purettiin yhteen paikkaan, ja sitten ajettiin Ploieştiin.

Hämärä osoite

Iltapäivästä tultiin  Ploieştin kehätielle. Kaupunki näkyi kaukana horisontissa. Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, missä purkupaikkamme oli. Oli vain paperilapulla pastorin kotiosoite jollekin pikkukujalle, jota ei kartoissa ollut. Ei ollut edes puhelinnumeroa. Kumpikaan ei ollut ennen tuossa parinsadantuhannen ihmisen kylässä poikennut. Katujen nimiä oli vallankumouksessa muuteltu, eikä kunnon karttoja ollut missään.

Pysähdyttiin kehällä erään risteyksen kohdalla ja pidettiin tuumaustunti. Sitten päätettiin, että ajetaan yhtä kaupunkiin johtavaa sisäänajotietä keskustaan ja aletaan sitten miettiä, minne mentäisiin.

Keskustassa tultiin julkisen liikenteen solmukohtaan. Se oli sellainen paikka, johon tulivat raitiovaunut ja linja-autot. Ihmiset olivat juuri pääsemässä töistä ja kansaa oli kuin meren mutaa. Pysähdyttiin siihen yhdelle linja-autopysäkeistä. Esko Ojala otti paperilapun, jossa oli pastorin nimi ja osoite, ja näytti sitä ensimmäiselle pysäkillä olevalle nuorelle miehelle. Tämä katsoi lappua ja sanoi: ”Tämä on minun isäni osoite!”

Joku voisi sanoa, että sattumaa. Me uskoimme, että se oli Jumalan johdatusta. Kaveri tuli kyytiin ja opasti meidät purkupaikalle. Käsipelillä purettiin useampi tonni lastenruokapurkkeja seurakunnan varastoon.

Illaksi päästiin Bukarestiin. Matalilla silloilla oli hankaluuksia, kun trolleybussien johdot olivat kovin alhaalla. Lopulta päästiin hotellin pihaan yöparkkiin.

Torstaiaamuna 24.1. alkoi jako Bukarestissa. Lopulta kuormat saatiin purettua. Heikin vetäjään jäi yksi tynnyri (ei tainnut olla ihan TIR-säädösten mukaista hommaa). Heikki oli Forssassa ottanut 200 litran öljytynnyrin ja täyttänyt sen naftalla. Tynnyrin kyljessä luki ”telinnostajan öljyä”. Tuohon aikaan ei Romaniassa aina saanut polttoainetta ja jos sai, niin ei tiennyt, minkälaista.

Ajelimme Bukarest–Piteşti-moottoritietä jonkin aikaa, ja sitten pysähdyttiin tankkaamaan Heikin auto. Tankkauksen jälkeen jätettiin Etelä-Kiidon ”telinnostajan öljy” -tynnyri moottoritien varteen. Heikki ja Esko jatkoivat Piteştistä Jugoslaviaan lastaamaan pakastemarjoja, ja minä lähdin kohti Itävaltaa.

Perjantaina 25.1. aamuyöstä oli kova sumu, kun ajelin kohti Aradia. Sumu oli Romaniassa vaarallista. Tiellä oli silloin aina öisin hevosvankkureita, joiden aisalla saattoi heilua myrskylyhty, aina ei sitäkään. Silloin ei ollut paikallisilla rahtiautoilla ja traktoreillakaan paljoa takavaloja.

Yö meni Nădlacin rajajonossa. Jonossa sattui olemaan kolme norjalaista rahtiautoa. Turkkilainen auto otti yhteen norjalaisista osuman ja siitä tuli kovaa kinaa. Turkkilainen kiisti kaiken. Mitenkähän mahtoi sekin tapaus ratketa.

Aamun valjetessa pääsin rajasta läpi. Szegedin silloilla oli mustaa jäätä ja kaksi paikallista Ladaa oli ajanut sillalla pahan kolarin. Yksi mies makasi kadulla liikkumattomana, varmaan kuolleena. En pysähtynyt, kun paikalla oli jo paljon kansaa ja yksi sotilas rynnäkkökiväärin kanssa.

Poikkesin Szegedin motellille syömään Ham & Egges -aamupalan ja jatkoin matkaa kohti Budapestia. Heti Szegedin jälkeen oli toinen kolari. Kaksi isoa autoa. Toinen oli ajanut toisen perään.

Myöhään illalla pääsin Györin nurkille Abdan kylään TIR-parkkiin yöksi. Yöllä tuli kova pakkanen. Heräsin siihen, kun joku koputti ikkunaan. Ajattelin, että se on naisia, ja jatkoin nukkumista.

Lauantaina 26.1. Ei ollut naisia vaan Sovtransin miehiä. Kaksi kollegaa oli yöllä ajanut Mersun meikäläisen viereen. Kun avasin verhot, niin itämaan miehet seisoivat karvalakit päässä ja manttelit päällä meikäläisen auton edessä. Heidän hyttinsä ikkunat olivat umpijäässä.

Sovtransin miesten akut olivat menneet tyhjiksi ja he pyysivät lisävirtaa. Minulla ei ollut kaapeleita tuolla reissulla mukana (sen jälkeen oli aina). Sanoin kaverille, että virtaa saisi, mutta ei ole johtoja. Venäläiset siihen, että heillä oli. Ajoin auton viereen akut kohdakkain ja sitten venäläiset vetivät johtonsa esiin. Minut he käskivät autoonsa starttaamaan. Katselin johtoja ja ajattelin, että tämä ei tule onnistumaan. Johdoissa ei ollut leukoja ja ne olivat pikkusormen paksuisia. Venäläinen käski startata. Kaapeleista nousi sauhu, ja Mersu ei murahtanutkaan.

Venäläiset totesivat kylmän rauhallisesti, että laturi oli kaputt. Kysyin heiltä, minne he olivat matkalla. Miehet viittoilivat itään päin ja sanoivat: ”Teheran, Iran”. Kun kysyin, mitäs nyt tehdään, niin kaveri totesi, että Moskovasta on tulossa toinen auto…

Kävin ravintolassa aamupalalla ja sitten jäin vielä juttusille tanskalaisen kuskin kanssa. Meidän juttelumme ajautui iankaikkisuusasioihin ja siihen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tanskan mies ajatteli, että hänen sielunsa menisi puuhun. Kun kysyin, mitä sitten tapahtuisi, jos joku metsuri kaataisi sen puun, niin Tanskan mies ei oikein tiennyt, mitä sanoa.

Miten päästään perille?

Autohommissa on tärkeää, että päästäisiin aina perille. Niin on myös elämässä. Kukin meistä lähtee vuorollaan ja perille pitäisi päästä. Miten sinne perille taivaaseen kerran pääsisi?

Parituhatta vuotta sitten Jeesus syntyi Betlehemissä seimeen sen tähden, että me pääsisimme kerran perille. Tässä on syy siihen, miksi joulua vietetään.

Ulkomaan autohommissa perille pääsyyn vaikutti moni asia. Yksi tärkeimmistä oli se, että sai tarvittavat leimat. Leimoja piti olla kulkuluvissa, rahtikirjoissa, TIR-Carnet’ssa, passeissa ja vaikka missä.

Golgatan keskimmäisellä ristillä Jeesus kuoli kerran meidän jokaisen puolesta. Ristillä Jeesus sovitti meidän jokaisen synnit. Se leima, jonka turvin päästään kerran perille, on Jeesuksen veren tahrima. Tässä meillä jokaisella on valinnan paikka: uskommeko me vai emme.

Joulun suuri sanoma löytyy Johanneksen evankeliumin jakeesta 3:16: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Jos me tunnustamme syntimme ja pyydämme niitä anteeksi, niin Jeesus antaa ne oikeasti anteeksi. Nekin asiat, joita me kaikkein eniten häpeämme ja kadumme, me voimme saada anteeksi.

Tänään Jeesus ei ole seimessä, ei ristillä eikä haudassa. Jeesus, joulun Herra, on taivaallisella valtaistuimellaan. Jeesus ojentaa sinulle lävistetyn kätensä ja sanoo: ”Tule tänne, niin minä annan kaiken anteeksi. Saat uuden elämän ja pääset kerran perille taivaaseen.” Jeesus haluaa tulla sinun elämäsi Herraksi ja Vapahtajaksi. Jouluna on hyvä pysähtyä miettimään sitä lahjaa, jonka Jeesus haluaa sinulle antaa!

Miksi halusin tämän kaiken kirjoittaa?

Siihen on kaksi syytä. Yksi on Kosken Heikki. Heikki ajoi vuosia ulos. Hän oli yksi kaikkein hienoimpia automiehiä, joiden kanssa olen saanut tehdä matkaa. Heikki oli todellinen ammattimies. Hän oli aina valmis auttamaan ja neuvomaan.

Moneen vuoteen en Heikkiä tavannut. Minulla meni vuosia Euroopassa, eivätkä meidän polkumme kohdanneet. Joskus jouluisin ja vähän muulloinkin soiteltiin ja vaihdettiin kuulumiset. Kerran satuttiin Vammalan Nesteelle samaan aikaan, juotiin kahvit ja taas vaihdettiin kuulumiset.

Aina kun ajoin Forssan ohi, ajattelin, että pitäisi Heikkiä käydä morjestamassa. Heikki oli joutunut sairauden takia eläkkeelle. Sitten kerran päätin, että soitan Heikille ja käyn tervehtimässä. Heikin numerosta ei enää vastattu. Seuraavana päivänä kuulin puhelimessa Heikin entiseltä työnantajalta, että Heikki oli kuollut.

On tärkeää pitää kavereihin yhteyttä niin kauan kuin täällä ollaan. Heikki oli minulle autohommissa monessa mielessä opettaja ja esimerkki.

Toinen syy tälle kirjoitukselleni on se, että meistä jokainen pääsisi kerran perille.

Hyvää, rauhallista siunattua joulua teille jokaiselle. Menestystä uudelle vuodelle 2018.

Terveisin Esko Mäki-Soini

Kirjoitus on julkaistu joulun aikaan rekkamiesten Facebook-ryhmässä.

Aktivoi SEKL-nettilahjoitus lisäosa käyttääksesi lahjoituslaatikkoa

 

Virren 434 kolmannessa säkeistössä sanotaan: ”Hätä ja tuska maailman suurempi on kuin aavistan. Ken tahtoo kärsivää auttaa?” Jotenkin tulin jälleen kerran tuntemaan

Jos etiopialainen saa korjauslainalla vain joko sähkön tai veden, kumpi on tärkeämpi? Entä lattia tai välikatto? Entä vessa? Vai tarvitsisiko kaikkein ensimmäiseksi rakentaa keittiö?

Käytännön diakoniaa Addis Abebassa

Virren 434 kolmannessa säkeistössä sanotaan: ”Hätä ja tuska maailman suurempi on kuin aavistan. Ken tahtoo kärsivää auttaa?” Jotenkin tulin jälleen kerran tuntemaan tuon tosiasian, kun vierailin erään työntekijämme kotona.

Ato Wolde on ollut Kansanlähetyksen työntekijänä Etiopiassa vuodesta 1995 lähtien. Tuo entinen Mengistun armeijan sotilas oli etsiskellyt töitä, kun presidentti oli menetettänyt valtansa vuonna 1991 ja hänen suuri armeijansa lakkautettu. Wolde oli saanut satunnaisia päivätöitä eri rakennushankkeissa.

Ato Wolde on ollut Kansanlähetyksen työntekijänä Etiopiassa vuodesta 1995 lähtien.

Vuodesta 1992 eteenpäin rakennettiin Kansanlähetyksen vierastaloa Addis Abebassa, ja Ato Wolde pääsi sinne päivätöihin. Myöhemmin hänet palkattiin yövahdiksi samaan taloon.

Noihin aikoihin Ato Wolde avioitui ja sai kaksi lasta, ja elämä näytti menevän hyvään suuntaan. Mustia pilviä hänen elämänsä ylle alkoi kuitenkin kertyä, kun Addis Abeba alkoi laajentua hänen asuinalueelleen. Ensiksi tuli kehätie aivan tontin rajalle, sitten alkoi kerrostaloja nousta naapuritonteille. Ato Wolden murheena oli, kauanko he saisivat pitää omakotitalonsa, entisen maanviljelystilan päärakennuksen. Etiopiassa kaiken maan omistaa valtio, ja siksi kukaan ei voi pitää varmana edes oman talon paikkaa .

Samoihin aikoihin myös Ato Wolden henkilökohtaisessa elämässä tapahtui jotakin, joka sitten johti avioeroon. Meille läheteille se oli yllätys ja järkytys. Tietenkään hän ei asiasta paljoa puhunut, ilmoitti vain, että oli saanut asunnon muualta.

Nyt vuoden alussa Ato Wolde tuli pyytämään lainaa. Ihmettelin, mihin. Hän halusi korjata asunnon, jossa nykyisin asuu. Summa, jota hän pyysi lainaksi, oli aivan liian suuri, että hän pystyisi hoitamaan lyhennykset ja vielä jäisi jotakin elämiseen. Siksi kysyin, voisinko tulla katsomaan, mitä hän oikeasti asuntoon tarvitsee.

Tänään koitti päivä, jolloin lähdin asuntoa katsomaan. Talo ei ole kovinkaan kaukana meidän tontistamme, ehkä hieman vajaa kaksi kilometriä. Matkalla kuljimme läheisen joen vartta. Joki on suuri avoviemäri ja sen rannat ovat yhtä kaatopaikkaa. Muovijätettä on kaikkialla, samoin rakennusjätettä on kipattu pitkin tien vartta.

Ohitimme suuren ortodoksikirkon ja lukuisat kerjäläiset, jotka olivat vallanneet tien varren. Nousimme muutaman metrin ylöspäin tieltä jyrkänteen reunaan. Siellä oli pieni portti, joka johti Wolden asunnon pihaan.

Olin aivan järkyttynyt näkemästäni. Tontti oli noin kuusikymmentä neliömetriä ja siinä sijaitseva talo vähän yli seitsemäntoista neliömetriä. Talossa oli kolme huonetta, Wolde asutti kahta ja hänen sairas veljensä yhtä huonetta.

Talossa oli mudatut seinät ja peltikatto. Metalliovet, yksi Wolden asuntoon, yksi veljen huoneeseen. Yksi ikkuna. Ei muuta.

Asunnossa ei ollut lattiaa, vain maalattia, eikä välikattoa. Katon ja seinän välissä oli iso rako. Ainut huonekalu oli sänky. Ei ollut sähköä eikä vettä. Ei ollut vessaa eikä täällä tarvittavaa ulkokeittiötä. Kaiken tämän nähtyäni ymmärsin, mihin sitä lainaa tarvittaisiin. Ajattelin, että minun mökilläni oleva vanha riihikin on paremmassa kunnossa kuin Wolden asunto.

Wolde oli lähtenyt asioita hoitamaan oikeasta suunnasta, eli hän oli saanut luvat korjauksiin paikalliselta kaupunkiyhdistykseltä. Luvat sähkö- ja vesilaitokselta olivat jo valmiina, vain rahat puuttuivat.

Takaisin kotiin kävellessämme pohdimme tilannetta. Kirkon ohjeiden mukaan voin antaa vuodessa lainaksi saajan kahden kuukauden palkan. Laina on kuitenkin maksettava takaisin kuluvan vuoden loppuun mennessä. Tuo summa on vain kymmenen prosenttia siitä, mitä hän tarvitsisi. Mistä loput?

Annoin  lainan, niin kuin ohjeistus sanoi, mutta sillä saa nyt vain joko sähkön tai veden. Kumpi on tärkeämpi? Entä lattia tai välikatto? Entä vessa? Vai tarvisisiko hän keittiön kaikkein ensimmäiseksi? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Mietin, miten minä näissä oloissa pärjäisin. Miten ne ihmiset pärjäävät, joilla ei ole lainkaan työtä? Kyllä monella on suuri ahdistus elämässään. Kunpa olisi viisautta ja varoja auttaa näitä hädässä olevia.

RaimoTuppurainen
Addis Abeba 23.2.2017

Kirjoittaja toimii Kansanlähetyksen lähetystyöntekijänä Etiopiassa Mekane Yesus -kirkon työyhteydessä.

Tule mukaan lähetystyöhön tukemalla työtämme Etiopiassa.

Alla olevan lahjoituspainikkeen summaa voit muuttaa liikuttamalla hiirellä palkin keskellä olevaa neliötä.

Aktivoi SEKL-nettilahjoitus lisäosa käyttääksesi lahjoituslaatikkoa

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Minun nimeni on Betelihem. Olen 12 vuotta vanha ja asun Sokoru-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee vuoren harjalla. Kaupunki ei ole suuren

Suomalaisen kummin tuki on antanut 12-vuotiaalle Betelihemille mahdollisuuden parempaan elämään ja tulevaisuuteen. Kuva: Mika Lehtisen albumi

Betelihem haluaa tulla lääkäriksi

Minun nimeni on Betelihem. Olen 12 vuotta vanha ja asun Sokoru-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee vuoren harjalla. Kaupunki ei ole suuren suuri, mutta se on tärkeän kulkureitin varrella pääkaupunki Addis Abebaan.

Perheeseeni kuuluu äiti, isä sekä neljä sisarusta. Vanhin sisko on jo muuttanut pois kotoa ja yksi siskoni on kuollut.

Asumme pienessä vuokratalossa, koska isä on työtön. Äiti kerää välillä polttopuita metsästä torilla myytäväksi ja toisinaan hän pääsee työhön läheiselle siltatyömaalle.

Pääsin Kansanlähetyksen kummiohjelmaan vuonna 2012 ja sen kautta olemme koko perhe saaneet paljon tukea. Joka kuukausi saamme pienen avustuksen, jonka käytämme elämiseen. Lisäksi minun omalle tililleni laitetaan kuukausittain säästöön hieman rahaa. Tämän säästötilikirjan saan käyttööni sitten joskus tulevaisuudessa kun poistun kummiohjelmasta.

Betelihem haluaa isona lääkäriksi.

Betelihem haluaa isona lääkäriksi.

Suosikkiaineitani koulussa ovat matematiikka ja englanti. Haluan opiskella lääkäriksi, jotta voin aikuisena auttaa sairaita ihmisiä Sokorun kaupungissa.

Harrastuksista tärkein minulle on jalkapallon pelaaminen yhdessä kavereiden kanssa läheisellä koulun jalkapallokentällä. Kotona ei ole televisiota, mutta naapurin luona voin katsoa suosikkiohjelmiani jalkapalloa ja draamaelokuvia.

Kuten suurimmalla osalla tytöistä meidän maassamme, myös minulla on omat kodinhoitoon liittyvät velvollisuudet. Minun tulee siivota, paahtaa ja keittää kahvia, tehdä paikallista wattia, pestä vaatteita sekä hakea vettä läheisestä vesipisteestä. Vettä haetaan kolme kertaa päivässä kodin tarpeisiin. Noudamme yhdessä pikkusiskon kanssa vielä juomavettä toisesta vesipisteestä kolmen päivän välein.

Kaksi kertaa viikossa saamme muiden kummilasten kanssa opetusta eri kouluaineista paikallisen Mekane Yesus -kirkon tiloissa. Lisäksi lauantaisin käyn kummiohjelman pitämässä pyhäkoulussa.

Mekane Yesus -kirkon tekemä kummilapsityö suomalaisten kummien tukemana on antanut meidän perheen arkeen toivoa. Nyt uskallamme katsoa tulevaisuuteen valoisasti ja minulla on paremmat mahdollisuudet tulla jonakin päivänä lääkäriksi.

Betelihemin haastattelu ja kuvat: Mika Lehtinen
Kirjoittaja toimii neuvonantajana Kansanlähetyksen kummilapsityössä Etiopian Mekane Yesus -kirkon Jimman synodin toimialueella.

Sain yllättäen kutsun osallistua Aunukseen suuntautuvalle matkalle. Olin joskus esittänyt toiveen osallistua – sydämeni oli sykähtänyt kuullessani siellä tehtävästä työstä.

Alavoisenjoki virtaa hitaasti läpi Aunuksen tasangon laskeutuakseen Laatokkaan. Kuva: Cecilia Kurkinen

Aunusmatkalaisen mietteitä

Sain yllättäen kutsun osallistua Aunukseen suuntautuvalle matkalle. Olin joskus esittänyt toiveen osallistua – sydämeni oli sykähtänyt kuullessani siellä tehtävästä työstä. Olin käynyt Vienan Karjalassa vuonna 1995 ja siitä matkasta jäi mukavat muistot.   Elämäntilanteeni on kuitenkin ollut sellainen, että osallistuminen ei ole ollut mahdollista.

Auto oli pakattu Kuopiossa 6.11. aamulla viidellä matkalaisella, matkatavaroilla sekä tuliaisilla. Joensuussa pysähdyimme ruokaostoksille; veimme tarvitsemamme ruokatarvikkeet majapaikkaamme. Keli oli hyvä, kuiva ja pientä pakkasta. Värtsilässä ylitimme rajan onnistuneesti. Karjalassa matkamme kulki ensin Laatokan pohjoispuolta Pitkärantaan ja sieltä edelleen Salmin kautta Aunukseen.

Matkalla sain kuulla Suomen historiaa sekä Aunuksessa vuosien varrella tehdystä työstä matkanjohtajaltamme, joka oli käynyt Aunuksessa jo 20 vuoden ajan. Aunus on Karjalan sydäntä. Karjalaisia on vielä enemmistö. Aunuksen luterilainen seurakunta on perustettu vuonna 1992 ja kirkko valmistui suomalaisten avustuksella vuonna 1999. Seurakunnassa tehdään aktiivisesti nuoriso- ja lapsityötä. Vapaaehtoisia on paljon. Meidän matkamme tarkoitus oli vierailla kodeissa pitämässä seuroja, kylissä, jotka ovat syrjässä kaupungista ja joista nuoret ovat muuttaneet pois.

Perillä Aunuksessa olimme klo 20 paikallista aikaa. Emäntämme valmisti meille riittoisan iltapalan tuomistamme tarvikkeista sillä aikaa kun itse asetuimme taloksi yläkertaan. Karjalaiset ovat hyvin välittömiä ja iloisia ihmisiä. Puheliaita. Vanhemmat ihmiset osaavat suomea.

Perjantaina 7.11. oli herätys jo ennen seitsemää aamulla. Aamupalan jälkeen haimme tulkkimme sekä kävimme leipä- ja ruokatarvikeostoksilla ja kirkolla hakemassa virsikirjat. Yöllä oli satanut lunta ja tie oli koskematon, joten matkalla kylille oli ajettava tarkasti varoen liukkaita polanteita. Pidimme seurat Tihverin, Niiniselän ja Huskalan kylissä. Ensikertalaisena sain puheenvuoron kaikissa paikoissa.

Tulkin kanssa puhuessa oli pidettävä tasaisesti taukoja ja huolehdittava, ettei ajatus katkea. Kuulijakunta oli pieni, 2 – 6 henkeä. He olivat iäkästä, mutta uskollista seurakuntaväkeä ja huomasin, että tuloamme arvostettiin ja odotettiin. Seurat pidettyämme saimme nauttia talojen vieraanvaraisuudesta juoden teetä ja mehua ja syöden paikallisia herkkuja kuten kaalikeittoa, piirakoita, konvehteja ja haukea. Kaikille seuravieraille annoimme leivät ja lisäksi taloihin pienet ruoka-avustuspaketit ja mukanamme Suomesta tuomiamme tuliaisia.

Aunus_Cecilia_Kurkinen (1)   Aunus_Cecilia_Kurkinen (2)

Mukava yksityiskohta päivässä oli veden otto Tihverin kylässä olevasta lähteestä. Kuten meilläkin, niin Aunuksessakin, kaupungin vesi ei ole niin hyvää kuin maalla ja sitä kannattaa kuljettaa pitempääkin.

Paluumatkalla veimme vielä lakanoita paikalliseen sairaalaan ja vietyämme tulkkimme Lidan kotiin lepäämään kyläilimme toisen tulkin, Iidan luona, päivällisellä. Kotona majapaikassa meitä odotti iltapala. Tiivis päivä huipentui hyviin keskusteluihin koko porukan kesken omassa huoneessamme.

Lauantaina 8.11. pidimme vielä seurat Koverin kylällä entisessä koulussa, jossa vielä toimi päiväkoti. Tällä kylällä oli vielä 10 vuotta sitten ollut seuroissa toistasataa aikuista ja saman verran lapsia, mutta nyt heitä oli viisi. Lounaan jälkeen hyvästelimme rakkaan emäntämme ja suuntasimme kotia kohti merkittävästi hankalammassa säässä; lunta tuiskutti ja tie oli auraamaton. Saavuimme kuitenkin onnellisesti perille Kuopioon illalla kello 22 aikaan.

Aunus_Cecilia_Kurkinen (4)   Aunus_Cecilia_Kurkinen (5)

Olen kiitollinen siitä, että pääsin mukaan matkalle ja toivon, että saan vielä joskus muulloinkin lähteä. Teimme itse asiassa jo suunnitelmia keväälle.

Minulle konkretisoitui se, että arvokasta sanomaa, evankeliumia, kannattaa viedä kauaskin vaivoja säästämättä. Pienenä ihmisenä saa olla osa suurta kokonaisuutta – yhtenä todistajana lukemattomien todistajien ketjussa.

Jesaja 52:7
Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: ”Sinun Jumalasi on nyt kuningas!”.

Cecilia Kurkinen
Kirjoittaja on Pohjois-Savon Ev.lut. Kansanlähetyksen piirihallituksen puheenjohtaja.  Hän toimii myös piirin juniorityöstä vastaavana vapaaehtoisena.