Vierailen leirillä työtekijämme kanssa, hän tekee työtä keskustassa olevassa pakolaisten päiväkeskuksessa. Näemme mistä ihmisiä kulkee leiriltä meren rantaan ja takaisin. Menemme samaa reittiä. Jäämme istuskelemaan leirin liepeille. En halua ottaa kuvia, tämä ei ole viihdettä.

Täällä ollaan, eikä muuta voida

Keskiviikko alkoi lämpimänä Ateenassa. Hyppäsimme autoon ja lähdimme katsomaan pakolaisvirran alkulähteitä, satamaan koottuja leirejä. Ensimmäinen leiri pysäytti. Kaukaa aidan takaa katsoin sitä: en halua mennä tuonne, en halua ottaa kuvia, en halua näyttää tätä.

Satamassa olevalle leirille menimme turvapaikanhakijoiden käyttämää reittiä

Tätä reikää turvapaikanhakijat käyttävät merenrannalle mennäkseen.

Vähän pohdittuamme jatkoimme kuitenkin leirin lähestymistä. Vierailen leirillä työntekijämme kanssa. Hän tekee työtä keskustassa olevassa pakolaisten päiväkeskuksessa. Näemme, mistä ihmisiä kulkee leiriltä meren rantaan ja takaisin. Menemme samaa reittiä. Jäämme istuskelemaan leirin liepeille. En halua ottaa kuvia, tämä ei ole viihdettä.

Kauan mietin, ennenkuin otin tämän kuvan

Kauan mietin, ennen kuin otin tämän kuvan.

Työntekijämme tietää, että leirillä olevat ovat asuneet täällä kahdesta kolmeen kuukautta. Eräs isä tulee sylivauvan kanssa juttusille. Hän on Syyriasta. Meillä ei ole marhaba-tervehdystä enempää yhteisiä sanoja. Hänen vaimonsa saapuu jäljessä, ja he jatkavat matkaa kuumalla asfaltilla. Lähdemme heidän perässään ja kierrämme leirin. Mietin, millaista on asua teltoissa, kun täällä sataa, veden virratessa asfaltilla.

Näemme monia kreikkalaisia tapaamassa leirillä asuvia. Osa on pukeutunut liian paljastavasti.  Siitä voi tulla ongelmia. Hyvä kuitenkin, että ihmiset välittävät ja tulevat tänne.

Otan lopulta kuvan. Rajaan ihmiset kuvasta, en halua halventaa heitä. Täällä ollaan, eikä muuta voida.

Ateenan keskusta on spreijattu

Ateenan keskusta on spreijattu.

Ateena on töhritty kaupunki. Kaikkialla seiniä peittävät graffitit ja spreijaukset. Kadut ovat kapeita ja välillä aivan mahdottomia kulkea. Sukkuloimme ja kiemurtelemme etsiessämme parkkipaikkaa ja jäämme jumiin erään talon parkkihalliin. Huudan valvontakameraan, jotta joku avaisi oven. Heitämme rukoukset. Jonkin ajan päästä ovi aukeaa, ja pääsemme etsimään yleisen parkkipaikan. Saavumme tapaamiseen viisitoista minuuttia myöhässä, vaikka aloimme etsiä parkkipaikkaa puoli tuntia etuajassa. En pidä tällaisesta.

Hän kertoi millaista on olla kristittynä Afganistanissa

Hän kertoi. millaista on olla kristittynä Afganistanissa.

Haastattelen miestä. Hän on kristitty afgaani. Hän oli kristitty jo kotimaassaan, ja sen tähden hän joutui lähtemään sieltä. Siellä kuka tahansa olisi voinut tappaa hänet ilman mitään seurauksia.

Maanalaisessa seurakunnassa ei aluksi ollut ketään muuta pastorina toimineen lisäksi kuin hän. Vuosien kuluessa joukko kasvoi viiteen, kuuteen. Afganistanissa tullaan uskoon yksitellen.  Sitten tapahtui jotain, joku lähipiiristä kavalsi hänet, ja oli lähdettävä. Nyt hän on täällä ja toimii kirkossa, johon kokoontuu hänen maanmiehiään.

En kuvaa kirkkoa, en voi näyttää hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä voin laittaa radioon palattuani. Teimme haastattelun englanniksi. Siten monille on mahdollista kuulla ja ymmärtää, miksi kristittyjen on lähdettävä kotimaastaan ja mitä on elää kristittynä maassa, joka ei halua sinne kristittyjä.

Acropolin kukkulalta kaupunkia katsoessa ei tiedä mitä kaikkea kipua sen kaduilla kannetaan

Akropoliin kukkulalta kaupunkia katsoessa ei tiedä, mitä kaikkea kipua sen kaduilla kannetaan.

Vierailimme myös toisella leirillä, 1 500 hengen telttaleirillä. Teltat ovat isossa olympialaishallissa. Paikalla on kuuma. Työntekijämme pystyy juttelemaan leirillä olevien afgaanien kanssa. He toivovat uutisia rajojen avautumisesta. Pyytävät auttamaan, haluaisivat paremmat olosuhteet kuin telttaleiri pystyy antamaan kuumassa hallissa. Täällä ollaan, eikä muuta voida.

Kello lähestyy puoltayötä. On aika käydä nukkumaan. Matka jatkuu; jo tiistaipäivän vietin päiväkeskuksella, siitäkin on kerrottavaa. Jos Herra suo, perjantaina bloggaan päiväkeskuksesta. Rukoile, että nämä ihmiset, jotka ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan, löytäisivät ikuisen kodin taivaallisen Isämme luota.

– Veijo Olli

Pakolaistyö Ateenassa


Artikkelin kirjoittaja Veijo Olli on Kansanlähetyksen radio- ja tv-työn koordinaattori. Tutustu Veijoon ja tilaa hänen rukouskirjeensä tästä linkistä.