Seison Ateenan keskustassa puiston kulmassa. Olen sopinut tänne tapaamisen pakolaistyössä olevan Kansanlähetyksen työntekijän kanssa. Olen ylpeä siitä, että osasin tulla

Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa – matkalla Ateenassa

Seison Ateenan keskustassa puiston kulmassa. Olen sopinut tänne tapaamisen pakolaistyössä olevan Kansanlähetyksen työntekijän kanssa. Olen ylpeä siitä, että osasin tulla oikeaan paikkaan itse, vaikka iloani himmentääkin se, että kännykkäni varastettiin metrossa. Avuttomana vieraassa maassa ymmärsin hetkessä, miksi pakolainen haluaa tuoda mukanaan älypuhelimensa.

Ateenan kaupunkikuvaa

Ateenan kaupunkikuvaa

Tällä kertaa puisto ei ole pelkkä tapaamispaikka, vaan minulla ja Katriinalla on tehtävä. Muutaman korttelin päässä sijaitsee Auttavat kädet -järjestön pakolaiskeskus, jossa on tänään naisten suihkupäivä. Meillä on tehtävänä opastaa puistossa istuvia pakolaisnaisia paikalle, jos he haluavat tulla.

Asiamme selittäminen jää Katriinan tehtäväksi. Sekä nuorten että vanhempien naisten silmiin syttyy kaihoisa katse. Kolme viikkoa samoissa vaatteissa, kunpa pääsisikin pesulle! Tilanne on kuitenkin hankala; puistosta on lähdettävä jatkamaan matkaa millä hetkellä hyvänsä, eikä ole järkevää eksyä erilleen perheestä. Tällä kertaa emme saa seuraksemme ketään.

Elämää pakolaisten päiväkeskuksessa

Itse kuitenkin kuljemme päiväkeskukselle läpi Ateenan nuhjuisimpien katujen. ”Tässä on ruuanjakelupaikka kodittomille, tuolla päin taas punaisten lyhtyjen alue…  ei mennä sinne”, Katriina viittoo kädellään. Emme mene sinne, vaan pujahdamme portista ja kipuamme toiseen kerrokseen. Iloinen puheensorina ryöpsähtää ovelle vastaan. Uusia tulijoita emme saaneet mukaan, mutta pitkäaikaisemmat keskuksessa kävijät ovat jo paikalla, samoin puolisen tusinaa naispuolista työntekijää tai vapaaehtoista.

Minulle esitellään keittiö, pesutupana toimiva suojaisa parveke, vaatevarasto ja lasten kerhohuone. Autan oikomaan tilavan salin lattialle kullanhohtoista verhokangasta, jotka joku haluaa ompeluttaa sopivanmittaisiksi. Ompelija löytyy ja koneen kotoisa surina alkaa. Minulle ojennetaan mukillinen hedelmäsäilykettä. ”Pohjois-Irlannista lähettivät avustustavaraa, saimme tällaista ja lisäksi saimme riisiä niin paljon, että riittää jouluun asti.” He ovat iloisia ja niin minäkin olen – riisistä on suuri apu, kun joka päivä ruokitaan kymmeniä tai satoja ihmisiä.

Vakiokävijänaiset juttelevat hiljaisella äänellä, teinitytöt näpräävät puhelimiaan. Keskuksessa on hyvä nettiyhteys. Itse löydän englantia puhuvan teinitytön ja kuulen hänen tarinansa.

Äitejä ja lapsia

Kohta kuuluu ulko-ovelta kolinaa ja puheensorinaa. Seuraavalta kierrokselta puistoon on tullut mukaan toistakymmentä Kreikan saarilta juuri Ateenaan saapunutta naista. Pienten lasten hoidosta vastaava työntekijä onkin juuri sopivasti asettanut esiin piirustusvälineet. Puoli minuuttia sitten ovesta sisään astuneet pienokaiset istuutuvat tyytyväisinä piirtämään ventovieraan aikuisen valvonnassa. Äidit menevät suihkuun. Avustustyöntekijät levittävät eteisaulan pöydille lahjoituksena saatuja vaatteita ja hetken kasaa kaiveltuaan jokainen löytää sopivat. Likaiset vaatteet päätyvät pesukoneeseen ja kuivausrumpuun. Joku tahtoo ne lähtiessä mukaan, toinen jättää kiertoon seuraaville.

Sillä aikaa keittiössä puuhaillaan kuumeisesti. Kun suihkujono hetkeksi häviää olemattomiin, työntekijät kutsuvat kaikki toiselle puolelle salia hartauteen. Lapset haluavat lukea ääneen Raamattua ja laulaa oppimiaan hengellisiä lauluja. Työntekijät opettavat Raamattua. Minä en ymmärrä sanaakaan, joten tarjoudun vapaaehtoiseksi kattamaan sillä aikaa pöytää. Pesen pöydät ensin märällä sienellä ja kuivaan kuivalla pyyhkeellä. Asettelen servettejä, lusikoita ja haarukoita miettien samalla, mitä tällä välineyhdistelmällä syödään. Spagettia?

Käyn keittiössä hakemassa lisää pöytään vietävää. Käsiini työnnetään lautasellisia kurkku-tomaatti-salaattia, paistettua paprikaa, fetajuuston viipaleita. Kirpeä mehutiiviste on sekin tullut Irlannista.

Hartaus päiväkeskuksella

Hartaus päiväkeskuksella

Hartaus salin toisella puolella on loppunut ja naiset asettuvat pöytään. Varsinaiset ruoka-annokset jaetaan lautasille keittiössä: ranskalaisia ja muna-majoneesisalaattia. Noin kolmekymmentä naista ja lasta mahtuu juuri sopivasti kahteen pitkään pöytään. He suhtautuvat sekä ruokaan että sen laittajiin suurella kunnioituksella. ”Älkööt kätesi väsykö”, he sanovat kiitokseksi. Vähän häpeillen myönnän, että itsellänikin on jo nälkä. Miten voi olla, kun olen syönyt runsaan aamiaisen eikä kello ole vielä kahtakaan?

Suihkua ja lounasta seuraa yleinen raukeus. Lapset asettuvat katsomaan SAT-7:n lastenohjelmaa. Vakiokävijöiden suihkuvuoro koittaa. Katriina juttelee ensikertalaisten kanssa, kyselee perheen vaiheista ja matkan vaivoista ja tarkistaa, että nyt on parempi olla. Minä autan tiskauksessa.

Ilta hämärtyy

Kello lähestyy päiväkeskuksen sulkemisaikaa. Ehdin jo miettiä, että itselläni ei riittäisi sisua tällaisen tilanteen päättämiseen, kun yösijaa ei tarjota. Napakka Christy alkaa nostella tuoleja alassuin pöydille ja signaali on selvä. Lattianpesu alkaa, aika lähteä. Pari reipasta kymmenvuotiasta haluaa ”auttaa” ja ajelee mopilla lattiaa edestakaisin. Teinityttö, viimeisin suihkusta tulija, vetää jalkaansa farkkuja, jotka ovat numeron liian pienet. Se taitaa olla teinityttöjen taipumus kansallisuudesta riippumatta. Hymyilemme toisillemme, kun vetoketju sulkeutuu. Vielä pitkä säädyllinen tunika päälle, ja matka jatkuu kiitoksin ja kirkastunein kasvoin.

Suihku, ruokaa, hymy, sisaruutta sanoilla tai ilman – ja maailma näyttää paremmalta paikalta.

Anne Tuovinen,
Aluekoordinaattori

Lue lisää: Pakolaistyö Ateenassa

Lahjoita tähän työhön: