Väittäisin, että lapsiperheen arki, ainakin näin äidin näkökulmasta, on 90-prosenttisesti samanlaista riippumatta siitä, missä asuu: syöttämistä, pukemista, vaipanvaihtoa, pesemistä, ruoanlaittoa,

Kun lasta kasvatetaan ajattelemaan myötätuntoisesti ja jakamaan omastaan, hän osaa ne taidot vielä aikuisenakin. Kuva: Pixabay.

Puistossa opittua

Väittäisin, että lapsiperheen arki, ainakin näin äidin näkökulmasta, on 90-prosenttisesti samanlaista riippumatta siitä, missä asuu: syöttämistä, pukemista, vaipanvaihtoa, pesemistä, ruoanlaittoa, siivoamista, kaupassa käyntiä ja leikkimistä. Mutta on asuinpaikallakin vaikutuksensa.

Täällä, missä me asumme, ei pyöräillä pitkin kadunvarsia eikä rämmitä lähimetsiköissä. Miljoonakaupungin lapset leikkivät enimmäkseen sisällä tai kadunkulmaan kyhätyssä leikkipuistossa. Hieman parempiosaisilla lapsilla on mahdollisuus leikkiä oman kerrostaloalueensa leikkikentällä. Me olemme hyvinkin onnekkaita, sillä kerrostaloalueellamme on useampi pieni leikkipuisto. Kahdeksan vuoden ja neljän lapsen aikana ne ovat tulleet kovin tutuiksi.

Suomalaisena olen monet kerrat ihmetellyt leikkipuistokulttuuria. ”Älä juokse, kaadut!” huutaa täti kolmivuotiaalle. ”Ei saa laskea, liukumäki on märkä!” kieltää isoisä. Katson lähempää ja huomaan aavistuksen aamukastetta. ”Älä istu maahan, housut kastuvat ja sairastut!”  ”Älä kiipeä, sukkahousut sotkeutuvat ja äitisi suuttuu!”

Olen kokenut pakottavaa tarvetta opettaa täkäläisiä vanhempia pukemaan lapsensa leikkiystävällisesti, ei muotinukeiksi. Useimmiten olen hillinnyt itseni, mutta jos voisin, toisin tämän maan markkinoille rekkalasteittain vedenpitäviä ulkoiluhaalareita, kenkiä ja hanskoja.

Leikki on luovaa vasta, kun ei tarvitse varoa, repeytyykö pitsi tai sotkeutuvatko lahkeet. Mutta ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa. Tyylikkyys ennen kaikkea! Käsitys kylmästä ilmastakin on hyvin suhteellinen. Täällä alle +10 astetta tai märkä keli on vaaraksi lapsen terveydelle. Silloin on parempi pysyä sisällä ja katsoa piirrettyjä. Voi kunpa tietäisitte, minä huokaan…

Mutta enemmän kuin opettaa, olen kuitenkin saanut oppia. Auringon paistaessa lämpimästi puisto täyttyy pikku prinsessoista ja prinsseistä hoitajineen. Uuden lapsen saapuessa paikalle puiston joka nurkalta kuuluu tervetulotoivotuksia. Samaan syssyyn kysytään lapsen ja perheen kuulumiset. Yksin jääminen tai jättäminen ei tule kuuloonkaan. ”Katso Deniz, Mert tuli myös leikkimään. Käy heittämässä hänelle pallo… Haluaisikohan hän lainata polkuautoasi?”

Monella lapsella on mukanaan jokin ajopeli tai muu härveli, joita lainataan toisille aktiivisesti. Koko ajan on menossa jonkinlainen neuvottelu yhteisen leikin sujumiseksi. Omasta lelustaan luopuvaa lasta kehutaan porukalla monin sanoin.

Mutta entäpä, jos lapsi ei halua jakaa omastaan? Sillä kukapa meistä luonnostaan haluaisi. ”Bahar-kultaseni, sinä leikit äsken Aysen nukella. Jos et voi lainata hänelle nyt nalleasi, joudumme lähtemään kotiin!” Jos jotain olen puistossa oppinut, niin sen, että yhteisöllisessä kasvattamisessa on voimaa.

Puistossa ei jaeta ainoastaan leluja. Leikin tohinassa yksi napostelee eväitään ja tarjoaa poikkeuksetta – vapaaehtoisesti tai hoitajiensa houkuttelemana – syömisiään myös muille. Suolatikkuja, keksejä, hedelmäpaloja, kuivattuja taateleita. Tässä maassa vieraanvaraisuus on arvoasteikon kärkipäässä ja jakamiseen opetetaan pienestä pitäen. Erityisesti ruoan jakaminen luo yhteyttä ja rakentaa luottamusta. Sillä ansaitsee yhteisön kunnioituksen. Yhteinen ateria on jo syvemmän ystävyyden merkki.

Ystäväni, muslimirouva naapuritalosta, tuo joka viikko ruokaa ovelleni, jakaa omasta ateriastaan. Kuultuaan, että lapsemme ovat sairaana, hän ensin kysyy, miten voi olla avuksi, ja kun kieltäydyn kohteliaasti avusta, hän kuitenkin tarjoutuu kokkaamaan koko ilta-aterian tai vähintään keittää luita ja valmistaa liemeen terveellistä keittoaan. Mennessään basaarille hän soittaa, voisiko tuoda samalla jotain minulle. ”Koraanin mukaan minun tulee rakastaa maahamme tulleita muukalaisia, enkä tunne oikein muita kuin sinut”, hän selittää. Mutta kyse ei ole ainoastaan hengellisen pistesaldon keräämisestä. Aito ystävyys velvoittaa.

Rakasta koti-Suomea ajatellessani minulle tulee yhteisöllisyyden ikävä. Miksi me emme enemmän kannusta, ohjaa ja tarvittaessa nuhtele toistemme lapsia? Olemmeko niin individualismin läpisuolaamia, ettemme edes hoksaa tilaamme? Vai emmekö oikeasti usko siihen, että on olemassa universaali Jumalan määrittämä oikea ja väärä, jonka mukaan lapsia tulee kasvattaa – jo puistosta alkaen?

Ja se jakaminen. Tokihan me lahjoitamme lähetykselle ja tarjoamme kimppakyytiä lasten harrastuksiin. Urheiluseurojen talkoillekin on perinteisesti löytynyt aikaa. Mutta kuitenkin. Meille kun on annettu niin paljon, mistä jakaa. Riittäisikö siitä pullapellillisestä myös alakerran vanhuksille? Riittäisikö sen raivaussahan terä myös naapurin puolen risukkoon? Ja eikö siihen samaan Prisman kärryyn mahtuisi myös tutun yksihuoltajaäidin ruokakassit?

Vähitellen olen ehkä jotain oppinut. Otan eväitä puistoon aina tuplasti enemmän kuin itse tarvitsemme. Kun lähden autolla kaupoille, tarjoan autottomalle ystävällenikin kyydin tai vähintään soitan ja kysyn, voisinko ehkä tuoda hänelle jotain. Ja kun hän kieltäytyy, tuon kuitenkin.

Ja palatessamme lomalta Suomesta ystäväni saa lahjaksi lapsilleen vedenpitäviä vaatteita.

Äiti minareettien maasta

 

Lahjoita tähän työhön: