YHTEINEN VOIMA VEI ETEENPÄIN Nykyisin Kansanlähetysopistona toimivan alueen historia on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän siihen paneutuu. Tutkija huomaa pian, että

Ryttylän kartanon maille noussut kukoistava poikakoti oli koko kunnan taloudellisen ja henkisen elämän keskus. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Muistoja Ryttylän poikakodin vuosilta

YHTEINEN VOIMA VEI ETEENPÄIN

Nykyisin Kansanlähetysopistona toimivan alueen historia on sitä mielenkiintoisempi, mitä enemmän siihen paneutuu. Tutkija huomaa pian, että yksi kartanon merkittävimmistä ajoista oli sen jakso koulukotina, varsinkin 1930–1940-luvuilla, jolloin oli isänmaassamme kriisikausi.

Vanhimmat koulukodin pojat asuivat tässä 1960-luvulla puretussa kaksikerroksisessa Alatalossa, joka sijaitsi Haltiala-rakennuksen vieressä. Sodan aikana taloon sijoitettiin pienemmäkin pojat. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Sähköinsinööri Jaakko Antila (eläkk.) asui lähes koko lapsuutensa kouIukodin alueella. Hänen isänsä Vilho Antila oli laitoksen johtaja. Mukaansatempaavista lapsuudenmuistoistaan Jaakko Antila kertoo Jokelan kotinsa avarassa olohuoneessa. Niitä kuunnellessa saa nykyhetki uutta valoa.

Kun kuulee sanan poikakoti, mieleen saattaa nousta kuvia surkeista oloista ja kovasta kurista. Jaakko Antilaa kuunnellessa käsitykset muuttuvat. Hän kertoo lapsuusvuosistaan Ryttylän poikakodin alueella äänensävyin, joista heijastuu veljellinen välittäminen ja kunnioitus jokaista laitoksessa asunutta kohtaan.

Jaakko Antilan isä Vilho Antila toimi 14 vuotta Ryttylän poikakodin johtajana. Hänet tunnettiin hyvänä kasvattajana, joka osasi asettaa pojille rajoja mutta antoi heidän myös tuntea isällistä armahtavaisuutta. Hän korosti aina sitä, etteivät pojat olleet joutuneet laitokseen omasta syystään. Se oli tapahtunut heidän taustallaan vaikuttaneiden aikuisten vuoksi.

Vilho Antila johti poikakotia isällisin ottein. Usein hän kuittasi huumorilla poikien ”pahat teot”, joista tultiin hänelle valittamaan. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Vilho Antila halusi omasta puolestaan tehdä kaikkensa vanhemmistaan eroon joutuneiden lasten hyväksi. Ryttylän poikakoti sai aikanaan kiitosta mutta myös arvosteluja. Varsinkin jotkut kyläläiset suhtautuivat ennakkoluuloisesti ja peläten kotiseudulleen muuttaneeseen isoon poikajoukkoon. Yksi arvostelujen peruste oli raha: kannattiko huonona pidettyyn ”ainekseen” sijoittaa niin paljon kuin Ryttylässä tehtiin.

Vilho Antila oli sitä mieltä, etteivät nuorison hyväksi tehdyt uhraukset mene koskaan hukkaan. Poikakodin tarkoituksena olikin antaa turvattomille ja kodittomille lapsille kunnolliset elämän olosuhteet ja ammattiin valmistava koulutus. Yksi pyrkimyksistä oli saada nuoret kiinnostumaan työnteosta ja oman tulevaisuutensa rakentamisesta.

Monen talon mahdollisuudet

Nykyiset Kansanlähetysopiston isot kivirakennukset ovat Helsingin kaupungin teettämiä.  Uusina hyvin ajanmukaiset ja loistavat tilat tarjosivat hyvät mahdollisuudet monenlaiseen toimintaan. Sampolassa, nykyisessä toimistorakennuksessa, oli yksi aikansa edistyksellisimmistä ammattioppilaitoksista. Sen suojissa pojat saivat puu- ja metallitöiden opetusta. Alimmassa kerroksessa sijaitsivat muun muassa kengityspaja, viilaamo, konehuone ja sosiaaliset tilat. Toisessa kerroksessa olivat puutyöpaja, maalaamo, verhoomo ja tilava luokkahuone. Leipurin ammattiopetusta nuoret saivat laitoksen leipomossa, joka sijaitsi Toimela-rakennuksessa ison saunan viereisessä huoneessa. Nykyisin tuossa tilassa on kuntosali.

Sampolassa, nykyisessä toimistorakennuksessa, toimi yksi aikansa edistyksellisimmistä ammattioppilaitoksista. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Puutarhuri opasti poikia puutarhan hoidossa. Keittiöllä tietenkin opeteltiin ruoanlaittotaitoa. Lisäksi pojat pystyivät hankkimaan vaatturin, suutarin ja karjanhoitajan taitoja, jos ne nuorta mieltä kiinnostivat.

Asuintilat oli jaettu osastoihin, joilla kullakin oli oma hoitajansa. Nykyisen oppilasasuntolan Teinilän toisessa kerroksessa oli yksi osasto, kolmannessa kerroksessa toinen, ja Toimela-rakennuksen yläkerta oli kolmas osasto. 1960-luvulla pois puretussa kaksikerroksisessa Alatalossa, joka sijaitsi Haltiala-rakennuksen vieressä ohikulkevan tien varrella, asuivat pojista vanhimmat. Nykyisen Kappelirakennuksen Jymylän yläkerta oli juhla- ja urheilusalina. Tämä tila toimi myös elokuvateatterina, jossa oli näytäntö kolme kertaa viikossa. Kyläläisetkin saivat tulla katsomaan elokuvia pientä maksua vastaan. Yleisöä riitti, sillä sanottiin, että Ryttylässä näytettiin Helsingin jälkeen parhaat elokuvat.

Koulukodin majoitustila. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Touhukkaita poikia

Luonnollisesti 10–17-vuotiaiden poikien leikit ja harrastukset olivat kekseliäitä mutta väIillä myös rajuja. Kello viiden ruokailun jälkeen alkoi pihamaalla jokailtainen kolmiottelu, johon kuuluivat kolmiloikka, pituushyppy ja kuulantyöntö. Jotkut pojat harrastivat talvisaikaan Alatalon takana kasvaneissa kuusissa kiellettyä leikkiä, kuusenlaskua: he liukuivat pyllymäkeä oksalta toiselle, kunnes tulivat maahan.

Koululiikuntaa poikakodin urheilukentällä. Kuva: Helsingin kaupungin arkisto

Mieluisa harrastus oli voimanosto. Pojat tekivät itse raskaita painoja ja kokeilivat voimiaan. Niitä saattoi mitellä myös kylän halki virtaavassa Puujoessa, joka oli kesäisin suosittu uimapaikka.

Pojat osasivat valmistaa taidokkaasti sormuksia ja muita pikkuesineitä, joiden tekemisessä henkilökunta heitä kannustikin. Nyrkkiraudat, ritsat, lingot ja jousipyssyt sen sijaan takavarikoitiin armotta.

Talvisin olivat tietenkin hiihto, mäkihyppy ja luistelu suosittuja harrastuksia. Luistimista oli kuitenkin puute, ja monet pojat valmistivat niitä itse. Runko tehtiin puusta ja se kiinnitettiin nahkahihnoilla normaaliin kenkään. Luistimen terä saatiin käytetystä rautasahan terästä; se kiinnitettiin rungon alaosaan, ja menopeli oli valmis.

Poikakodin torvisoittokuntaa johti Aleksanteri Jermakoff, joka oli toiminut Venäjällä keisarillisen soittokunnan varakapellimestarina. Jaakko Antila soitti poikakodin soittokunnassa B-kornettia.

Monien harrastusten joukossa oli myös torvisoitto. Opettajakseen pojat saivat hienostuneen miehen, Aleksanteri Jermakoffin, joka oli aikaisemmin toiminut Venäjällä tsaarin soittokunnan varakapellimestarina. Poikien soittotaito edistyi niin, että he esiintyivät kaksi kertaa radiossakin.

Henkisistä harrastuksista pidettiin huolta monin tavoin. Taiteilijoita ja näyttelijöitä kävi esiintymässä pojille. Heidän joukossaan olivat muun muassa Olli Suolahti, Eino Jurkka, Eino Hyyrynen ja Yrjö Jyrinkoski.

Tarua ja totta

Jaakko Antilan perhe asui Haltiala-rakennuksessa, joka on alueen vanhin asuintalo. Se oli rakennettu aikana, jolloin Lähetyskeskus oli herraskartano. Antila luettelee toimistohuoneet ja talon muut asukkaat ja kysyy sitten, olemmeko kuulleet Haltialan valkoisesta rouvasta. Tuo tarunhohtoinen hahmo kuuluu liikkuneen öiseen aikaan kartanon vanhassa päärakennuksessa. Antila naurahtaa, ettei hän kyllä rouvaa koskaan tavannut, vaikka asui rakennuksessa 13 vuotta, mutta taru on silti kiinnostava.

Haltialan ja Pirttilän välissä oleva maasto on vielä nykyisinkin hyvin kosteaa, ja kerrotaan, että aikoinaan siihen oli kaivettu tekolampi kartanon rouvan iloksi. Hän oli kuitenkin hukuttautunut tuohon lampeen, ja niinpä hän jäi ihmisten mielissä kummittelemaan entisille asuinsijoilleen.

Toisena yksityiskohtana Antila mainitsee valtavan suuren jääkautisen siirtokivilohkareen, joka paistatteli päivää Haltialan vierustalla. Poikakodin puutarhuri Päivikeelle kivi oli kuin piikki lihassa. Kun hän kerran taas oli valittanut asiasta Jaakko Antilan isälle, tämä oli tokaissut: “Hävitetään se sitten.” Niinpä kiven viereen kaivettiin valtaisa kuoppa ja muinaisjäänne saatiin kumottua maan syvyyteen. Antila miettii, että kivi olisi nykyvälinein helppo nostaa ylös, ja siinä olisi monelle upeata katseltavaa.

 

Pitkä talo on Haltiala, siitä vasemmalla Kappeli, joka aiemmin tunnettiin Jymylänä. Oikealla Alatalon pääty, . Jatkosodan aikana Haltialaan sijoitettiin taidekauppias van Assendelf perheineen. Rouvan äiti oli ollut aikoinaan tsaarittaren hovinainen, ja niinpä perheessä puhuttiin venäjää. Haltialassa sijaitsi myös sotilastoimisto ja siellä oli puhelinkeskus, joka päivysti sodan aikana ympäri vuorokauden. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Jatkosota vei kaksi koulukodin poikaa. Toinen kuoli Hitlerin keskitysleirin kaasukammiossa ja toinen upposi panssarilaiva Ilmarisen mukana.
Kohtalon vuosia

Poikakodissa, niin kuin koko Suomen maassa, syksy 1939 alkoi epävarmuuden tunnelmissa, oltiinhan talvisodan kynnyksellä. Jaakko Antilan isä alkoi rakennuttaa laitoksen maille sirpalesuojia. Antila muistaa, että niitä oli ainakin Teinilän takana ja puutarhassa.

Pommitusten varalle hankittiin myös pimennysverhoja ja kaikille valmistettiin omat kaasunaamarit. Niitä varten tehtiin flanellikankaasta pieniä tyynyjä, jotka täytettiin uunista otetuilla hiilillä. Sodan pyörteissä kaasunaamareita jouduttiinkin kerran käyttämään, kun pommitusten yhteydessä ympäristöön levisi epätavallinen haju, Myöhemmin kävi ilmi, että leipurilta olivat hälytyksen tultua jääneet leivät uuniin. Ne olivat palaneet karrelle ja haisivat kuin sinappikaasu.

Sodan alettua koulukodin tunnelma muuttui ratkaisevasti senkin vuoksi, että sinne sijoitettiin jääkärirykmentti 3:n kaksi komppaniaa. Tämän operaation tarkoituksena oli antaa pikakoulutus rintamalle lähteville alokkaille. Koulutusjakso kesti noin kolme viikkoa. Alokkaat tulivat Tampereen seudulta, ja heidän joukossaan oli myös kirjailija Väinö Linna. Koulutettavat sotilaat sijoitettiin pääasiassa Teinilään, mutta osa asui myös Toimelassa. Koulukodin pojat siirrettiin Alataloon tiiviisti kuin sillit suolaan. Keittiö, pesula, leipomo, sauna sekä verstaat palvelivat sekä poikakodin että jääkärirykmentin tarpeita.

Talvisodan alettua poikakotiin sijoitettiin jääkärirykmentti 3:n kaksi komppaniaa. Päällikkönä toimi kapteeni Leo Lehtonen, joka kaatui myöhemmin jatkosodan alkuvaiheisa. Kuvassa jääkärirykmentin miehiä, takana Teinilä, oikealla taustalla Sampola ja oikealla myöhemmin puretun Alatalon nurkkaa. Kuva: Jaakko Antilan arkisto

Sodanaikaisen ilmapuolustuksen yksiköitä oli sijoitettu Sampolan vieressä sijaitsevaan Makkaramäen metsikköön ja koulukodin vesitornin katolle. Antila muistaa, että pommituksissa putosi vain muutama suutariksi jäänyt kranaatti Ryttylän alueelle. Moskovan propagandaradion Tiltu ilmoitti kuitenkin mahtipontisesti: “Ryttylän kaupunki pommitettu maan tasalle.”

Luoteja kahdesta koneesta

Uhkaavista pommituksista ilmoitti Ryttylän aseman tienoille sijoitettu sireeni. Hälytyksen aikana soitettiin myös poikakodin vellikelloa, joka sijaitsi Toimelan viereisen varastorakennuksen katolla. Rauhan aikana tuolla kellolla ilmoitettiin työpäivien ja ruokatuntien alkamis- ja päättymisajankohdat.

Jaakko Antila muistaa erityisen tarkasti erään venäläisen pommikoneen, jota hän katseli Haltialan edessä olleen ikikuusen oksien suojista. llmahälytyksen tultua hän oli juossut äitinsä kanssa kuusen alle turvaan. Lentäjä oli huomannut heidät ja kaartanut koneellaan hyvin alas. Antila sanoo, että koneen etulasin läpi näkyvä pilotin pää nahkakypärineen piirtyi silloin lähtemättömästi hänen mieleensä. Kun Haltialan kivijalka oli alkanut ropista konekiväärin luodeista, olivat äiti ja poika siirtyneet puun rungon toiselle puolelle.

Osumaa ei ollut onneksi tullut, mutta juuri kun vaara oli näyttänyt olevan ohi, oli heitä lähestynyt toinen kone ja tulitus oli jatkunut. Antila uskoo, että kuusen alla täytyi olla äidin ja hänen lisäkseen näkymätön suojelija, sillä he selvisivät hirveästä tilanteesta ilman naarmuakaan.

Talvisota ei vaatinut koulukodilta suurempia uhreja. Sen sijaan jatkosodan aikana ainakin kaksi koulukodin entistä oppilasta menetti henkensä. Toinen kuoli sodan loppuvaiheissa Hitlerin keskitysleirin kaasukammioon, toinen hukkui panssarilaiva Ilmarisen mukana.

Jatkosodan aikana poikakoti ei enää joutunut sotilasviranomaisten käyttöön. Sen sijaan sitä odottivat toisenlaiset tehtävät. Sotavuosina riehui maassa kaksi pahaa kulkutautia: kurkkumätä ja pikkuhiirilavantauti. Ainakin toisessa epidemiassa Alatalo muutettiin kulkutautisairaalaksi. Potilaita tuotiin sinne koko Hausjärven pitäjän alueelta, ehkä kauempaakin.

Rotanhäntiä ja jäiden ajoa

Sodan jälkeen poikakodin elämä jatkui entisellään vielä muutamia vuosia. Sijoitettavien lasten määrä kuitenkin pieneni vähitellen.  Enimmillään heitä oli ollut puolentoista sataa, mutta sodan jälkeen vain noin 40. Vaikka paineita laitoksen lopettamiseen alkoi näkyä, ei hoidon ja koulutuksen tasoa laskettu. Antila muistelee poikakodin suutari- ja räätäliverstaiden taidokkaita töitä ja maatalouspuolen palveluja, joita myytiin ulkopuolisillekin sikäli kun omat tarpeet oli tyydytetty.

Pojat saivat myös pienen, viikoittaisen ahkeruusrahan, joka kirjattiin kunkin tilille. Rahat annettiin oppilaalle, kun hän jätti koulukodin, tai lomallelähdön yhteydessä. Oli mahdollista tienata myös rotanhännillä, joista maksettiin 10 penniä kappaleelta.

Poikien terveydestä huolehdittiin loppuun saakka kaikin puolin. Yksi osastojen hoitajista oli saanut sairaanhoitokoulutuksen, ja Haltialassa sijaitsi oma sairasosasto. Kerran vuodessa Helsingistä tuli hammaslääkäri jalkaporakoneineen ja hoiti jokaisen hampaat kuntoon.

Jaakko Antilan puhe pursuu rikkaita muistoja. Poikien villieläinkesytykset ovat luku erikseen, samoin pihapiirin nahistelevat koirat, jotka ilmahälytyksen tultua juoksivat sulassa sovussa rinnakkain pommisuojaan.

Talvinen jäiden ajo on mainitsemisen arvoinen asia. Koulukodin navettarakennus, joka osin paloi 1950-luvulla, oli vuosikymmeniä sitten 40 lypsävän lehmän suoja. Ison maitomäärän käsittelyssä tarvittiin tietenkin kesäisin tehokasta jäähdytystä. Jääkaapit olivat siihen aikaan tuntemattomia tai tuiki harvinaisia. Antila muistaa, että kevättalvella maatalouspuoli kunnosti vesitornin vieressä olevan suuren kuopan, johon tuotiin hevosella Puujoesta sahattuja suuria jääpaloja. Jäät peitettiin sahanpuruilla ja suon mudalla. Jääkerroksia saattoi olla neljä tai viisi, eikä kylmävarasto loppunut koskaan ennen syksyn tuloa. Ei myöskään maito hapantunut.

Oma korsi kekoon

Jaakko Antila sanoo törmänneensä elämänsä varrella silloin tällöin entisiin koulukodin kasvatteihin, jotka ovat kertoneet hänelle omista vaiheistaan ja monista lapsuutensa aikaisista tovereistaan. Useimmista pojista oli tullut arvostettuja ammattimiehiä eritoten metallialalla. Heitä on myös vaattureina, puutarhureina, kansakoulunopettajina ja puuseppinä. Joukossa on myös konditorimestari ja toimittaja-kirjailija.

Jaakko Antila asui Ryttylän poikakodissa marraskuusta 1934 heinäkuun alkuun vuonna 1948, kolmivuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi.

Antilan tuntemia entisiä poikakotilaisia on myös työnjohtajina. Hän on myös vieraillut eräänkin luona Kanadassa, missä tämä toimi seismografisen laitoksen tietokoneteknikkona. Poikakoti oli aikanaan Lasitehtaan ohella Hausjärven kunnan paras veronmaksaja ja kunnan kehityksen edistäjä. Se oli siis Ryttylän taloudellisen ja henkisen elämän keskus.

Antamisen ajatus ei ollut poikakotilaisille vierasta. Kun sota päättyi ja karjalaisia siirrettiin muualle Suomeen, ehdotti Jaakko Antilan isä, että poikakoti antaisi siihen kuuluneen Siltala-nimisen tilan rakennuksineen ja maineen evakoille. Niin tehtiinkin. Historia osoittaa, että poikakoti kantoi monella tavalla kortensa kekoon Suomen kansan ja sen yksittäisten jäsenten hyväksi.

Heli Hyvönen

Artikkeli julkaistu Vie Sanoma -lehdessä vuonna 1999.

Tämän artikkelin kohdalla lahjoitukset kohdistuvat Lähetyskeskuksen historiallisten rakennusten ylläpitoon ja kunnostamiseen. Käytä tiliä FI83 2070 1800 0283 25 ja viitettä 81854.

Jumalan siunausta sinulle!

Tallenna