Lähetystyöntekijämme Raimo ”Aki” Tuppurainen Etiopiasta kirjoittaa: Sähköposti on ihan mukava juttu, kun se toimii, ja varsinkin silloin kun saa jonkin

Tämä kuva on vanhoilta ajoilta Kreikassa. Taitaa olla vuosi 1988. Kuvassa ollaan tulossa jo Suomea kohti.

Muistoja reissuilta vuosien takaa

Lähetystyöntekijämme Raimo ”Aki” Tuppurainen Etiopiasta kirjoittaa:

Sähköposti on ihan mukava juttu, kun se toimii, ja varsinkin silloin kun saa jonkin mukavan viestin. Minä sain sellaisen tässä muutama päivä sitten. Viestiketjussa oli monta nimeä, monta ystävää. Tuo nimilista toi mieleeni pari tapausta vuosien takaa.

Rekka-autoreissu  Kreikkaan

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tein kaverini kanssa rekka-autoreissun Kreikkaan. Olimme ajaneet pitkän matkan lähes tauotta. Saimme auton parkkiin Pireuksen satamaan, tullihäkkiin. Sitten lähdimme etsimään yösijaa, joka oli varattuna meille kansainväliseltä raamattukoululta Ateenasta. Kyllä meillä osoite oli, mutta oli vaikeuksia saada taksia. En sitä yhtään ihmettele. Olimme varmaan aika hampparin näköisiä hortoilemassa sataman lähellä kassit olalla, ja iltakin oli jo aika myöhäinen. Monta autoa ajoi ohi, suorastaan vaihtaen kaistaa kauemmaksi meistä.

Olimme jo epätoivoisia, miten siihen aikaan yöstä päästäisiin koululle. Ei voinut enää soittaa ketään hakemaankaan, oli sen verran myöhäistä. Silloin kadun toisella puolella ajoi vapaalta näyttävä taksi. Me huidoimme ja huutelimme ja kuski huomasi meidät. Taksi teki nopean U-käännöksen luoksemme.

Voi mikä matka ja mikä kuski!

”Minne herrat ovat menossa?” kuljettaja kysyi kreikaksi. Esittelin paperia, jossa osoite oli. Kysyin, osaako hän englantia. Kyllä hän osasi, hän oli paluumuuttaja Yhdysvalloista, joita muuten tuolla reissulla tapasimme muitakin. Sitten hän vähän vastahakoisesti ilmoitti, että antamani osoite on hänen toiminta-alueensa ulkopuolella. Eikä hän edes oikein tiedä, missä se osoite on. Hän ei voikaan ottaa meitä kyytiin. Lisäksi hänen vuoronsa on loppumassa ja koti on tässä lähellä. ”Sorry, mutta auta nyt, me olemme ihan poikki ja likaisia (sen hän varmasti oli jo huomannutkin)!” Lupasimme kohtuullisen lisän mittarihintaan. Niin kaupat kyydistä koululle lopulta syntyivät.

Moottoritie Romaniassa.

Voi mikä matka ja mikä kuski! Ensinnäkin hänen oli selvitettävä ULA-keskukselta, mitä reittiä hänen kannattaisi ajaa ja saisiko hän ylipäänsäkään ajaa sinne. Hän sai luvan lähteä ja sai ohjeet reitistä. Kuski kysyi, sopisiko meille, että hän söisi väliin jääneen iltapalan. Hän puhui meille englantia, keskukselle kreikkaa, söi eväitä, joi välillä kahvia, poltti tupakkaa ja kaiken lisäksi hän vielä ajoi autoa. Välillä, kun liikennettä oli sopivan vähän, nopeus nousi 140 kilometriin tunnissa. Näin matka sujui joutuisasti.

Tällainen on kaverini muistikuva samasta matkasta

”Kuskilla oli autona Datsun Bluebird, jossa jokin vaihde ei mennyt suoraan ajossa päälle. Katselin takapenkiltä, kun hän joutui aina sen yhden pykälän hyppäämään yli. Toinen mieleen jäänyt seikka kuljettajasta oli se, että kun tultiin kohti liikennevaloja, mies poltti tupakkaa, joi kahvia, söi sämpylää, luki sylissä olevaa karttaa, kirjoitti koordinaatteja imukupilla tuulilasiin kiinnitetyn paperitelineen paperilapulle, puhui radioonsa kreikkaa ja meille englantia. Vauhtia oli todella reilusti. Joka kerta, kun lähestyttiin liikennevaloja, olin varma, että ajetaan päin punaisia, kun miehen katse ei noussut sylissä olevasta sämpylästä ja kartasta tuulilasia kohti. Aina kuitenkin auto pysähtyi nappiin. Kuskina oli mies, joka ajoi joka solullaan.”

Kun pääsimme lähelle koulua, kuljettajan keskustelu keskuksen kanssa tiivistyi, ja autolla tehtiin useampi käännös. Liikuttiin alueella, jota hän ei tuntenut.

Yhtäkkiä edessämme seisoi kaksi sotilasta rynnäkkökiväärien kanssa. He määräsivät auton pysähtymään. Kuski huikkasi meille, että pysykää sisällä. Hän itse pomppasi ulos autosta kuin rasiasta ulos hyppäävä pellen pää tai kuin hilleri. Siinä sitten tuli puhetta sotilaille ja kädet kävivät kuin tuulimyllyn siivet. Mutta asia selvisi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Olimme juuri ohittaneet Kreikan pääministerin Andréas G. Papandréoun kodin.

Miksi paikalla olivat poliisit? Kaverini kirjoitti näin:
”Sain kuulla myöhemmin tapahtumista pääministerin  talolla. Aluksi siellä ei tällaista katupartiota edes pidetty. Joku työtön kreikkalainen oli sitten kerran kävellyt Papandréoun kylpyhuoneeseen tämän ollessa kylvyssä ja kysynyt töitä. Tämän seurauksena kadulle pantiin tarkistuspisteet.

Raamattukoulun ovi oli lukossa, kun saavuimme sinne. Parvekkeen ovi pääoven yläpuolella  oli auki. Kun aikamme kolistelimme, yläkerran ikkunasta joku opiskelija sanoi, että hänellä ei ollut avainta alaoveen mutta voisimme kiivetä parvekkeen kautta.

Juuri kun kiipesin siihen parvekkeen terästolppaan, ohitse ajava poliisiauto käänsi auton katolla olevaa suuntavaloa meikäläistä kohti! Päätimme, ettemme enää yritä parvekkeen kautta. Lopulta menimme lähistöllä olevaan pieneen hotelliin yöksi. Oli hieno tunne nukkua puhtaissa lakanoissa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut viisaampi nukkua siinä rekan hytissä ja mennä etsimään koulua aamulla.”

Niinpä olimme siis yön hotellissa. Olin aivan uupunut edellisistä huonosti nukutuista öistä, joten sen yön olisin varmaan nukkunut koulun aitaan nojatenkin. Seuraavana aamuna menimme koululle ja saimme sieltä hyvän aamupalan.

Seuraavan päivän matkasta takaisin Pireukseen en muista yhtään mitään. Miksiköhän?

Rajkan kylä sijaitsee kolmen maan rajalla: Unkarin, Itävallan ja Slovakian.

Asuntoautolla Romaniassa

Toinen muisto on Romaniasta, jossa olimme kaverini kanssa asuntoautolla viemässä Raamattuja vainotulle seurakunnalle, myös noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Olimme rajalla joutuneet tiukkaan turvatarkastukseen. Meiltä kysyttiin monta kysymystä siitä, miksi olemme matkalla ja minne menemme. Heillä oli kova halu evätä meiltä maahanpääsy, mutta koska kunnon syytä ei löytynyt, saimme jatkaa matkaa. Laskin jälkeenpäin, että kahdeksan reikää oli porattu tullissa asuntoautomme epäilyttäviin paikkoihin.

Ajelimme tapaamispaikkaan, josta saimme automme täyteen Raamattuja. Meidän tehtävänämme oli kuljettaa ne toiselle puolelle maata. Saimme kuorman myöhään illalla ja tarkoitus oli ennen yöpymistä jatkaa matkaa mahdollisimman pitkälle.

En muista tuosta yöstä juuri mitään. Ajoimme jonkin matkaa ja sitten nukuimme autossa. Seuraavana päivänä kulutimme aikaa ajellen rauhallisesti siihen suuntaan, jonne kirjat piti jättää. Ilta pimeni ja oli aika ottaa yhteyttä henkilöön, joka vastaanottaisi Raamatut. Kaikki meni hyvin, kaverini kävi sopimassa asian ja minä odotin autossa. Kuorma purettiin ja me olimme kiireellä lähdössä eteenpäin.

Näkymä tieltä.

Se ei kuitenkaan käynyt pastorille, joka oli ottanut kirjat vastaan. Hän halusi tulla kyytiimme ja opastaa meidät kotiinsa, joka oli seuraavassa kylässä. Niin sitten lähdimme hänen kotiaan kohden ja mietimme, miten käy, jos kaupungin rajalla meidät pysäytetään ja tarkastetaan. Mutta tarkastusta ei ollut.

Kaikki on kunnossa, sanoi pastori

Pastorin kotona oli koko seurakunta koolla. Seurakuntalaiset olivat tietoisia kirjalähetyksestä, ja he olivat olleet rukoilemassa. Kun tulimme paikalle, alkoi seurakunnassa kiitoskokous. Olin kauhusta kankeana, kun kaikki asunnon ikkunat olivat auki ja kiitosvirsi raikui niin, että varmasti kuului kylän poliisienkin korviin. Minä vähän yritin varoitella pastoria, mutta hän vain hymyili ja sanoi, ettei meillä ole mitään syytä murehtia, kaikki on kunnossa. Niin me sitten saimme noilta vainotuilta ja köyhiltä ihmisiltä vielä hyvän iltapalan, tai oikeastaan yöpalan.

Kun pääsimme jatkamaan matkaa, keventynyt automme liikkui vauhdikkaasti paluumatkalle. Mutta sitten aamun tunteina väsymys voitti ja meidän oli käytävä nukkumaan. Tuo yö oli järkyttävän kylmä. Olimme kumpikin makuupusseissa ja kaikki vaatteet päällä, ja silti meitä paleli. Minä sain hienon ajatuksen; laitetaan kaasuhellaan tuli, se lämmittää koko sisätilan. Niin tuli lämpöä ja saimme nukuttua kunnolla kahden yön väsymyksen pois. Jälkikäteen olen usein ajatellut, kuinka hullu idea se oli. Olin jättänyt kaasun palamaan ilman vartiointia. Entä jos liekki olisikin sammunut? En kirjoittaisi tätä nyt.

Tuo lämmitysoperaatio olisi muutenkin voinut päättyä huonosti. Jos kaasu olisi yön aikana polttanut kaiken hapen pois, niin aamulla olisimme heränneet taivaassa. Hyvä, että lopulta kävi hyvin. Armoa se oli kaikki. Jumala on monella tapaa pitänyt omastaan huolta.

Monessa mukana

Ajattelen tuota sähköpostiviestiä ja kaikkia, joiden nimet olivat osoiterivillä. Monessa olemme saaneet olla mukana, monessa vielä saamme olla. Kaiken takana on halu kertoa hyvää uutista Herrastamme ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Hänet haudattiin, mutta hän ei jäänyt hautaan. Hän on noussut ylös ja mennyt Isän tykö valmistamaan meille kaikille sijaa.

Pääsiäisen jälkeisellä viikolla 2017 Addis Abebassa Etiopiassa
Lähetystyöntekijä Raimo ”Aki” Tuppurainen
Tallenna

Tallenna

Tallenna