Synnyin Helsingissä Naistenklinikalla vuonna 1941, sodan jaloissa. Äitini on virolainen. Enoni oli kymmenen muun pojan kanssa karannut Viron armeijasta ja

Lea opiskeli ensin piirtäjäksi ja toimi Maanmittaushallituksessa ja asemakaava- sekä arkkitehtitoimistossa. Tässä kuvassa hän on 17-vuotias.

Lea Pihkalan kaksi elämää

Synnyin Helsingissä Naistenklinikalla vuonna 1941, sodan jaloissa.
Äitini on virolainen. Enoni oli kymmenen muun pojan kanssa karannut Viron armeijasta ja liittynyt Suomen armeijaan. Isäni oli pääesikunnassa Helsingissä, kun nämä virolaispojat tulivat sinne. He olivat kaikki kuolemantuomion alla. Isä otti heidät vastaan ja lähetti rintamalle. Sota oli syttynyt niin yllättäen, että varusteita ei ollut vielä tarpeeksi. Isälläni ei ollut mitään muuta annettavaa näille nuorille miehille kuin kivääri ja saappaat.

Synnyin Naistenklinikalla pimennysverhojen takana. Äiti yritti saada isään yhteyttä. Sota-alueelle lähetettiin kyllä sähke, että tyttö on syntynyt.  Vastauksena tuli jonkinlainen viesti, että isä ei saa tietoa kolmeen kuukauteen.

Isä pääsi näkemään Lea-vauvan ensimmäistä kertaa lomallaan sodasta, kun tämä oli jo kolmen kuukauden ikäinen.

Virolainen enoni sen sijaan pääsi rintamalta lomalle ja tuli hakemaan äitiä ja minua sieltä Naistenklinikalta. Sinä päivänä koko Helsinki oli hiljainen.  Ilmapommitusten vuoksi yksikään raitiovaunu tai taksi ei kulkenut. Äiti ja eno toivat minut kotiin Käpylään kävellen koko seitsemän kilometrin matkan.

Kävin viisi vuotta pyhäkoulua Käpylän seurakunnassa ja olin ajatuksiltani hyvin mustavalkoinen. Kun siellä olin kuullut, että taivaaseen ei pääse mitään epäpyhää eikä pahaa, ajattelin, että Jeesus on ainoastaan hyviä ihmisiä varten. Tein sitten sellaisen päätelmän, että koska olen tehnyt syntiä, olen menossa kadotukseen.

Se oli minusta todella surullista, mutta ajattelin, että Jumala on oikeudenmukainen. Mietin, että jos taivaaseen ei pääse mitään epäpyhää, se ei ole enää taivas. Siihen sitten tyydyin ja ajattelin, että tämä on Jumalan päätös.  Kannoin sitä suurta pettymystä sydämessäni. En puhunut siitä kenellekään, eikä kukaan siitä tietenkään tiennyt, paitsi Jumala.

Minulla oli paljon ystäviä, kävin ahkerasti koulua ja urheilin paljon. Pääsin miekkailussa Suomen mestariksi. Mikään ei kuitenkaan tuonut tyydytystä, koska minulla oli se murhe sydämessäni.

Lealla on mukava muisto miekkailukurssilta Englannista, kun professori Bob Anderson kertoi muille opiskelijoille, että tässä on täydellinen miekkailuasento.

Olin 23-vuotias, kun eräänä lauantai-iltana en lähtenyt ystävien luo enkä tansseihin. Ajelin Vespallani Aleksanterinkatua ja kuulin Helsingin Suurkirkon, nykyisen Tuomiokirkon, kellojen soivan ja jostain syystä menin sisälle. Siellä oli iltajumalanpalvelus. Istuin siellä jossain takana.

Yhtäkkiä pappi sanoi, että Jeesus on tullut syntisiä varten. Kuulin omilla korvillani sen. Tuo lause täytti sydämeni ilolla. Istuin täynnä Jumalan ihmeellistä rakkautta ja anteeksiantamusta. En puhunut kenellekään, mutta ajattelin, että minulla on toivo. Minä pääsen taivaaseen! Voi tätä ihmettä! Jeesus on tullut minua varten!

Ajattelin, että tämä on niin suuri uutinen, että minun on lähdettävä kertomaan tästä maan ääriin saakka. En voi olla kertomatta tästä. En Suomessa enkä muuallakaan.

Ajoin kotiin Käpylään. Asuin silloin vielä vanhempieni luona. Avasin oven ja huusin kovalla äänellä: ”Äiti, äiti! Jeesus on tullut syntisiä varten. Olen pelastettu. Olen menossa taivaaseen!”

Äiti sanoi: ”Isä, isä, Lea on tullut hulluksi.” Isä tuli olohuoneesta, katsoi minua ja sanoi: ”Anna tytön olla.” Sitten äiti oli hiljaa.

Siitä alkoi minun elämäni numero kaksi.

Ymmärsin, ettei mikään lähetysjärjestö lähettäisi lähetystyöhön piirtäjää. Olin toiminut piirtäjänä Maanmittaushallituksessa ja asemakaava- sekä arkkitehti-toimistossa. Tuumin, että minun pitäisi saada järkevämpi ammatti, ja harkitsin sairaanhoitajan ammattia. Eräs ystäväni suositteli minulle Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulua.  Sieltä valmistuisi diakonissaksi kolmen ja puolen vuoden koulutuksella.

Pääsykokeissa haastattelija kysyi minulta, miksi halusin opiskelemaan Diakonissa-laitokselle. Piirtäjällä kun oli paljon parempi palkka kuin sairaanhoitajalla. Vastasin, että minun pitäisi saada käytännöllisempi ammatti, koska haluan Ambomaalle sairaanhoitajaksi.  Mitään muuta tietoa minulla ei siihen aikaan ollut lähetystyöstä.

Lea Pihkalan Vespa sai ansaittua huomiota diankonissalaitoksen opiskelijoiden keskuudessa. Myös kyyti kelpasi nuorille naisille.

Läpäisin pääsykokeet ja aloitin opiskelut. Minulla oli vähän säästössä rahaa. Myin Vespan ja tein kaikki loma-ajat töitä sairaalassa, että sain lukukausimaksut maksettua.

Kaikki vapaa-ajat olin mukana Katulähetyksessä. Meillä ei ollut mitään määrärahoja, mutta kävimme sairaaloissa ja vankiloissa kertomassa hyvää uutista. Joka lauantai järjestimme Fredrikinkadulla evankelioimiskokouksia. Tein siellä kaikkea mahdollista. Olin kuorossa, toimin kirjapöydän pitäjänä ja yleisenä vahtimestarina. Siihen aikaan kadulta tuli paljon päihtyneitä, ja heidän kanssaan puljasin, etteivät häirinneet tilaisuutta.

Kerran olin pyytänyt ja saanut luvan jakaa linja-autoasemalla kutsuja Fredrikinkadun hengellisiin tilaisuuksiin. Joku mies, jolle olin antanut kutsun, alkoi huutaa: ”Poliisi, poliisi, tulkaa hakemaan tämä nainen pois!” Poliisit tulivat, tarttuivat käsiini ja heittivät minut ovesta ulos. Sinä iltana en enää jakanut mitään.

Katulähetyksessä tapasin myös tulevan puolisoni. Jorma opiskeli yliopistossa, ja valmistuimme yhtä aikaa keväällä 1969. Koska meillä molemmilla oli halu lähteä lähetystyöhön, tarvitsimme rahaa lähetyskurssia varten.  Olin puoli vuotta töissä kirurgisella osastolla ja Jorma yliopiston laskentakeskuksessa. Palkkojen turvin pääsimme opiskelemaan Kansanlähetyksen ensimmäiselle lähetyskurssille Ryttylään.

Odotin esikoistani Hannaa, joka syntyi helmikuussa. Asuimme Helsingin kaupungin entisen koulukodin asuntolassa, poikien kerroksessa. Olin ainoa nainen koko kerroksessa. Se oli hyvä paikka asua.

Lähettivihkimys Hämeenlinnassa.

Saimme lähetyskurssin suoritettua. Siihen aikaan lähetystyöntekijöiden piti ensin toimia Suomessa paikallisessa piirijärjestössä. Me menimme puoleksitoista vuodeksi Kuopioon Pohjois-Savon Kansanlähetyksen palvelukseen. Piiri, jossa oli kourallinen väkeä, halusi meidät läheteikseen. Noin viisisataa ruokakuntaa tuki työtämme taloudellisesti ja rukoili meidän puolestamme. Heidän lisäkseen muutama ystävä Helsingissä tuli mukaan työhömme.  Näin meillä oli mahdollisuus lähteä lähetystyöhön Japaniin vuonna 1972.

Matkustimme lentokoneella ja reitillä oli monta välilaskua. Emme tienneet juuri yhtään mitään muuta kuin että olimme menossa Japaniin, koska Jumala oli meidät kutsunut. Jouluaattona kone laskeutui Osakan lentokentälle. Katselin koneen ikkunasta iltataivasta. Saariryhmä loisti kuin timantti ja talojen valot valaisivat kuin tähdet taivaalla. Tuonne me mennään!

Teksti: Anne Lepikko
Kuvat: Lea ja Jorma Pihkalan arkisto

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna