Kuusen ja koko kodin riisuminen joulukoristuksistaan vaati tiimityötä. Ensin kierrettiin koko joukolla kotia. Etsittiin, irrotettiin ja koottiin kaikki koristeet olohuoneen

Kuusen ja koko kodin riisuminen joulukoristuksista tuo mielen perusasioiden äärelle. Vuoden kiertoon kuuluvat juhlat muistuttavat meitä ja lapsiamme yhä uudestaan Jumalan suurista teoista. Kuva: Pixabay

Koristeiden kertomaa

Kuusen ja koko kodin riisuminen joulukoristuksistaan vaati tiimityötä. Ensin kierrettiin koko joukolla kotia. Etsittiin, irrotettiin ja koottiin kaikki koristeet olohuoneen ruokapöydälle. Sitten käytiin kuusen kimppuun. Kolmivuotias irrotti pallot ja isoveli asetteli ne tarkasti paikoilleen rasiaansa. Esikoinen irrotteli hopeanauhoja ja yläoksien enkeleitä yrittäen samalla estää vauvaa syömästä neulasia. Isälle jäi latvatähti ja valosarja. Hopeahilettä oli kaikkialla.

Minä organisoin säilytyksen. Valot ja latvatähti omaan laatikkoonsa, muut kuusen helyt pussiin, puutontut kuplamuoviin, posliininen seimiasetelma styroksin suojiin. Vielä ikkunan iso adventtitähti, ovikranssi, kynttilälyhdyt, olkitähdet, lippunauhat ja lapsuudestani tutut punaiset pahvitontut.

Mistä tämä paljous? Mehän tulimme nykyiseen asuinmaahamme, keskelle minareettien merta, pelkät matkalaukut mukanamme. Mukaan mahtuivat tärkeimmät vaatteet, rakkaimmat lastenkirjat, juustohöylä ja Fiskarsin sakset, mutta ei joulukoristeita.

Kahdeksan vuotta on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Muistan sen lapsekkaan riemun, kun löysin paikallisen ostoskeskuksen brittiläisestä sisustusliikkeestä ensimmäiset joulukoristeemme. Täällä ne tietenkin myytiin uudenvuoden koristeina, mutta mitä tuosta. Sukulaisten ja ystävien paketeista paljastui myös kotoisia tunnelman tuojia. Lasten kanssa askartelimme lisää, kotona ja pyhäkoulussa. Ikeassa kohtasimme jo lähes runsaudenpulan. Muovikuuseen emme ole taipuneet vielä kertaakaan, vaan olemme kiertäneet läpi lähialueen puutarhat ja Bauhausin ja tuoneet joka vuosi kotiin elävän kuusen, juurineen ja isossa saavissa.

Miksi se on niin tärkeää? Eihän tunnelma ole joulun pääasia? Ei tietenkään. Olisin voinut kirjoittaa Vapahtajan syntymää juhlivasta seurakunnasta tai siitä syvästä riemusta, jota koin todistaessani monien muslimien saapuneen kirkkoon ensimmäistä kertaa elämässään.

Jumalan koko pelastussuunnitelma on niin valtava, koko ikuisuuteemme vaikuttava asia, että sitä kannattaa ja saa juhlia – ei ainoastaan seurakunnassa vaan myös kotona; laulaen, syöden ja koristaen.

Juhlan tulee erottua arjesta. Tämä on erityisen tärkeää täällä, missä kotiamme ympäröivä miljoonakaupunki vähät välittää kristillisistä pyhistä. Ystäväni naapuritalosta, huivipäinen muslimirouva, kävi adventin aikaan meillä kahvilla tyttärensä kanssa. He kiersivät jouluun puettua olohuonettamme, tutkailivat kuusen ja seimiasetelman ja tihrustivat seinälle liimattuja kortteja. Sain vastata moneen kysymykseen Betlehemin tähdestä lahjoihin ja joulupukin alkuperään.

Emme kuitenkaan koristele kotia ensisijaisesti vieraita varten. Vuoden kiertoon kuuluvat juhlat muistuttavat meitä ja lapsiamme yhä uudestaan Jumalan suurista teoista. Haluan joulun näkyvän kodissamme myös välittääkseni lapsille omaa kulttuuriperintöämme, suomalaista tapaa viettää joulua – tonttuineen kaikkineen.

Kun hikeä valuen raahauduin nälkäisen vauvan, kiukuttelevan kolmivuotiaan  ja ostoskassien kanssa vilkkaalta kadulta ahtaaseen eteiseemme, ajattelin haikeasti ikävöiden Suomen isovanhempia, perhekerhoja, ruuhkattomia teitä ja loputtomia leikkimaastoja. Silloin silmäni osui eteisen peiliin kiinnitettyyn joulusydämeen. Se palautti äkkiä mieleeni, miksi elämä täällä kaikkine haasteineen on kuitenkin niin mielekästä. Jotta kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkisi suuren Valon.

Äiti minareettien maasta

Aktivoi SEKL-nettilahjoitus lisäosa käyttääksesi lahjoituslaatikkoa