Aloitin työni Japanissa kuten muutkin lähetystyöntekijät, kaksivuotisella kielikoululla. Sukellus uuteen kulttuuriin ja uuden kielen oppiminen aikuisiällä oli raskas taival. ”Ei

Kasvun ihme

Aloitin työni Japanissa kuten muutkin lähetystyöntekijät, kaksivuotisella kielikoululla. Sukellus uuteen kulttuuriin ja uuden kielen oppiminen aikuisiällä oli raskas taival. ”Ei japanin kielen oppiminen vaikeaa ole, siihen vaaditaan vain kolme asiaa: Jobin kärsivällisyys, Salomon viisaus ja Metusalahin ikä.” Konkarilähetin sanat ennen Japaniin lähtöä jäivät elävästi mieleeni, ja sain huomata, että työtä ja kärsivällisyyttä oppiminen ainakin vaati.

Japanin kielen aakkosista siirryttiin nopeasti kanjien eli sanamerkkien opiskeluun, ja kielioppisäännöt ja kielen monet kohteliaisuustasot herättivät hetkittäistä epätoivoa. Vaikka oppiminen omasta mielestä tapahtui tuskallisen hitaasti, karttui kielitaito vähitellen. Voi sitä riemua, kun ihmisten puheesta alkoi erottaa tuttuja sanoja ja sanamerkkien maailma avautui! Ilo opitusta ja halu kommunikoida paikallisten kanssa sekä monet esirukoukset ja Taivaallisen työnantajan käsivarret kannattelivat ja antoivat voiman jatkaa niin silloin kuin monet kerrat myöhemminkin.

Kielikoulu antoi tukevat eväät arjesta selviytymiseen. Seurakuntatyön aloittaminen vajavaisella kielitaidolla tuntui silti suurelta hyppäykseltä. Jo kielikoulun aikana säestin jumalanpalveluksia – se ei onneksi vaatinut kielitaitoa – vastaperustetussa HAT-Koben työpisteessä, josta tuli myös ensimmäinen palveluseurakuntani. Koin itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata aitiopaikalta, miten työ uudessa seurakunnassa käynnistetään ja seurakunta alkaa kasvaa. Työn avautuminen alueella, jolla aiemmin ei sijainnut kristillistä kirkkoa, oli rukousvastaus siitä haaveilleelle vastuunkantajatiimille.

Kirkkosalina toimi kerrostalojen keskellä sijainnut pieni vuokratila, jossa sunnuntaisin oli pyhäkoulu lapsille ja jumalanpalvelus aikuisille. Viikolla siellä kokoontuivat raamattu- ja erilaiset toimintapiirit, joiden kautta tavoitettiin suuri joukko ei-kristittyjä aikuisia ja lapsia. Piirin päättävässä raamattuopetushetkessä osallistujat saivat aina kuulla evankeliumin. Sain todistaa, miten Sanan siemenet kasvoivat ja synnyttivät uskon monen japanilaisen sydämessä.

Muistelen lämmöllä suomen ja englannin kielen opiskelijoita, joiden kanssa ihmettelimme vaikeita kielioppisääntöjä ja keskustelimme eri aihepiireistä. Muutamia opiskelijoita sain pitää vierainani Suomessa, ja muutamista tuli läheisiä ystäviäni.

Pyhäaamu sai aina räväkän alun, kun kirkkotila täyttyi pyhäkoululaisista. Lauloimme, leikimme ja pelasimme vauhtia ja äänijänteitä säästelemättä ennen Raamatun kertomukseen hiljentymistä. Pyhäkoulun jälkeen alkoi jumalanpalvelus. Siinä säestin seurakuntaa, joka veisasi nuotin vierestä mutta antaumuksella. Joskus esiinnyimme kuoron kanssa, ja monessa joulu- ja pääsiäisjumalanpalveluksessa esiintyi kukkopilliä muistuttava okariina-yhtye. Vaikkei pillin sointi hivellyt korvia, esiintyminen kirkossa toi soittajat Sanan kuuloon, ja kotiin viemisiksi he saivat Raamatun.

Viikkosiivousta tehdessäni vessasta vauhdilla pakoon lähtenyt torakka sai minut kiljaisemaan säikähdyksestä, vaikka nyt muisto jo naurattaa. Kun kesällä kuulin ensimmäisen kerran semi-kaskaiden siritystä, luulin, että kotini sähköpistokkeessa on vikaa. Ihmeteltävää ja uutta opeteltavaa riitti niin arjessa kuin työssä.

Työ konkareiden rinnalla korosti omaa untuvikkoutta, mutta tarjosi samalla tilaisuuden oppia ja opetella työtä rauhassa. Sain palvella ammatillani ja lahjoillani, mutta jouduin myös toimimaan oman mukavuusalueen ulkopuolella. Se ei aina ollut helppoa, mutta johti kasvamiseen ja omien rajojen tunnistamiseen. Oman keskeneräisyyden hyväksyminen, virheiden salliminen ja niille nauraminen olivat tärkeitä selviytymiskeinoja. Juhlahetket, joissa kasteen kautta liitettiin seurakuntaan ja Jumalan perheväkeen uusi jäsen, muistuttivat siitä, ettei työ ole turhaa. Jumala tekee työtä Sanansa kautta ja antaa kasvun ajallaan.

HAT-Koben seurakunta täyttää syksyllä jo kymmenen vuotta. Vuosien aikana työntekijät ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta Jumalan läsnäolo ja lupaukset ovat säilyneet muuttumattomina.

Työstä vastaavat tällä hetkellä Daniel ja Mari Nummela. Perheen ja seurakunnan kuulumisia voit lukea heidän kotisivuiltaan.

Ulla Pendolin

Lahjoita tähän työhön: