Viikolla sairastetusta taudista vielä vähän puolikuntoisena soittelin aamulla virsiä, jotka olivat samaisen taudin vuoksi jääneet tällä kertaa vähemmälle harjoitukselle. Yksi

Kanttorina etuaasialaisessa kirkossa

Viikolla sairastetusta taudista vielä vähän puolikuntoisena soittelin aamulla virsiä, jotka olivat samaisen taudin vuoksi jääneet tällä kertaa vähemmälle harjoitukselle. Yksi virsistä kuului luokkaan ”tuntematon mutta pyhään sopiva teksti”. Sellaiset ovat aina haasteita myös kanttorille. Kuuntelin vielä kerran netistä eri versioita siitä, ja tällä kuuntelukerralla löysin sen version, jota päätin tavoitella jumalanpalveluksessa. Mietin taas, että musiikinteorian tuntemus tai vapaan säestyksen oppitunnit varmaan auttaisivat. Silti iloitsin myös siitä, että soittaminen on kuitenkin tullut luontevammaksi ja helpommaksi vajaan parin viime vuoden aikana ja siihen on tullut lisää iloa.

Kirkkosaliin astuessani siellä oli jo osa seurakuntalaisista paikalla. Naisten kanssa vaihdettiin poskisuukot ja miehiä kättelin. Vaihdettiin päällimmäiset kuulumiset, ja meidät kaikki esiteltiin erään seurakuntalaisen serkulle, joka oli tullut tutustumaan kirkkoomme.

Pianon ääressä soitettiin läpi päivän virret vielä kitaristimme kanssa. Hän on opetellut kitaran soiton ihan seurakuntaa ajatellen. Eikä ole ollenkaan ainoa; kaksi naisista opettelee nyt pitkälti samasta syystä poikkihuilun soittamista. Ihailen sellaista sitoutumista, jota heillä on. Aamulla netistä katsomaani virttä opeteltiin nyt vielä yhdessä, ja liittyipä eräs djembe-rummuillakin mukaan.

Seurakunnan whatsapp-ryhmään tulleen viestin perusteella odotettiin pieni hetki erästä seurakuntalaista, ja sitten päästiin yhdessä aloittamaan jumalanpalvelus.

 Oli ihana soittaa yhdessä taas, ja kun väkeäkin oli mukavasti kirkossa, niin laulu raikasi. Penkissä istuneista seurakuntalaisista yksi kävi huolehtimassa, että kitaristin serkku ja kesken jumalanpalveluksen mukaan tullut vieras pysyivät kärryillä raamatunkohdissa ja virsissä. Täällä kun jumalanpalvelus tapahtumana ei ole mitenkään tuttu, niin tarvitaan opastajaa.

Yksi minua täällä aina koskettavista kohdista on yhteinen esirukous, jonka aluksi pappi kysyy seurakuntalaisilta rukousaiheita. Olemme yhdessä rukoilleet paljon sairaiden, perheiden ja työ- ja opiskelupaikkojen puolesta sekä niiden seurakuntalaisten puolesta, jotka eivät ole päässet tulemaan kirkkoon pitkään aikaan, niin tänäänkin.

Jumalanpalveluksen jälkeen mennään aina yhdessä kirkkoteelle ja -limsalle. Kaapista kaivetaan syötävää ja juotavaa, ja jos mieleistä ei löydy, tässä vaiheessakin ehtii vielä kauppaan. Iloksemme mulperipuu on taas kasvattanut oksansa ja lehtensä sisäpihalla niin että sen varjosta saatiin paikat melkein kaikille. Siinä istuskellessa pöydän toisessa päässä jatkui tutustuminen vieraaseen, joka oli saapunut kesken jumalanpalvelusta. Toisessa päässä pöytää jaettiin elämää muiden aiheiden parissa. Hyvästellessä toivotettiin hyvät viikot ja täkäläiseen tapaan kehotettiin pitämään itsestä huoli ja toivottiin, että nähdään pian uudelleen.

Alkuviikosta tämä kanttori kääntää katseen jo seuraavan sunnuntain virsiehdotuksiin, jotta myös kitaristi ja huilistit voivat alkaa harjoitella osaamiaan virsiä. Näin he voivat palvella lahjoillaan seurakuntalaisia ja kirkkoon poikkeavia taas ensi sunnuntaina.
 Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

 Kirjoittaja on Kansanlähetyksen työntekijä Etu-Aasiassa. Tutustu hänen työhönsä lisää tästä.