Kotimaan työntekijänä katselen usein haikein mielin lähettien lähtöä työaloille. Vaikka oma työni kotimaassa joskus maistuukin hieman paperintäyteiselle, saan kuitenkin olla

Kahvikupposen äärellä on helppo kertoa myös hyvää uutista Jeesuksesta.

Kahvia ja elävää vettä vierailla mailla

Kotimaan työntekijänä katselen usein haikein mielin lähettien lähtöä työaloille. Vaikka oma työni kotimaassa joskus maistuukin hieman paperintäyteiselle, saan kuitenkin olla näköalapaikalla seuraamassa sekä kotimaassa tehtävää että ulkomaista työtämme.

Viime syksynä minulle tarjoutui mahdollisuus viettää pitkä lomajakso Etu-Aasiassa. Matkan aikana tulin hieman yllättäen kutsutuksi muslimikotiin vainajan muistoksi pidettävään rukouspäivään. Tilaisuuteen sain mennä kristittynä, sillä tuossa maassa on uskonnonvapaus.

Kyseinen päivä oli 40. päivä kuoleman jälkeen. Paikalle oli tullut 24 naista vainajan muistoksi järjestetylle juhla-aterialle sekä rukoilemaan. Vainajan kunnioittamiseksi muslimiperhe pysyttelee kotona 40 päivän ajan kuolemasta, ja koti on avoinna kaikille suruvalittelijoille. Aikaisempina vuosina surutalon saattoi tunnistaa vainajan kengistä, jotka oli asetettu ulko-oven eteen. Lisäksi lampun tuli palaa vuorokauden ympäri oven yllä. Näin kaukaisemmatkin sukulaiset löytävät perille kyselemättä.

Paikalle tulleista naisista osa oli kotoisasti farkuissa ja t-paidoissa, jotkut olivat pukeutuneet hieman juhlavammin. Jokainen oli varustautunut huivilla, joka aseteltiin hiusten peitoksi viimeistään rukousten alkaessa. Itse sain valkoisen pitsihuivin emännältä lainaksi. Lähtiessä saimme vielä lahjaksi kauniit huivit pieniin, koristeellisiin pusseihin pakattuina.

Paikalle rukouksia johtamaan oli kutsuttu Hoza. Omaiset antavat hänelle palkaksi itse arvioimansa summan kirjekuoressa, sillä rahasta ei ole soveliasta puhua tässä tilanteessa. Hozamme oli kauniisiin, peittäviin vaatteisiin pukeutunut nainen, joka elehti ja puhui värikkäästi. Tilaisuuden alussa hän kertoi eloisasti rantalomastaan samalla hieman surkutellen rannalle bikineihin pukeutuneita eurooppalaisturisteja. Uskonnollisimmat musliminaiset pukeutuvat uidessakin päästä varpaisiin peittäviin asuihin.

Rukousten jälkeen alkoi yhteinen puheensorina vainajaa muistellessa ja aiheiden rönsyillessä laidasta toiseen. Nautimme maittavan aterian, jonka jälkeen vuorossa oli teetä ja leivonnaisia. Halvan tarjoaminen on tärkeää muistoaterialla ja sen tulisi olla itse tehtyä. Myös vieraat saattavat osallistua halvan tekemiseen. Tässä kulttuurissa kuljetaan rinnakkain ja tehdään yhdessä.

Lähtiessäni Hoza tuli luokseni ja peitti minut poskisuukoin. Ihmetellen hän kertoi kasvojeni loistaneen. Samalla sain tilaisuuden kutsua kaikki naiset kotiimme vierailulle.

Kaunis moskeija matkan varrella.

Rukousten aikana olin katsellut ystäviäni. Mikä meitä erottaa toisistamme, jos mikään? Uima-asun peittävyyskö, uskontomme, kulttuuriemme eroavaisuudet vai sekö, että olemme sattuneet syntymään eri puolille maapalloa. Sisimmässämme sykkii sama naisen sydän, äidin, tyttären, vaimon, sisaren, samat ilot sekä surut ja elämän monimuotoisuus. Meillä jokaisella on sydämessämme kolo, jonka vain Vapahtaja voi täyttää. Syntymäpaikkani tähden olen kuitenkin saanut kuulla hyvän sanoman jo lapsena.

Muutaman päivän kuluttua ovikellomme soi. Tulija oli yksi tapaamistani naisista. Kolme tuntia vierähti kuin siivillä vieraani kysellessä kaikkea mahdollista uskostani. Lopuksi nostin uuden ystäväni eteen sehpan, pienen pöydän, jolle katetaan tarjottavat. Kahvin sekä suolaisten ja makeiden leivonnaisten lisäksi, jotka olin paikalliseen tapaan valikoinut vieraamme lautaselle valmiiksi, olin saanut tarjoilla hänelle myös elävää vettä. Ja varmasti me tapaamme jälleen. Siihen asti, tavataan rukousten sillalla!

Kirjoittaja on kotimaantyöntekijä, joka yhdistää lomamatkat evankelioimiseen Etu-Aasiassa.