Miljoonakaupunkimme elämäntapa eroaa minulle kotoisasta keski-pohojalaisuudesta näkyvästi ja kuuluvasti. Kaduilla useat naiset liikkuvat päähuiveissa ja vähän väliä minareeteista kaikuu islamilainen

Kumpi on oleellisempaa: se, mitä oikeasti on, vai se, miltä näyttää?

Eteisen ruuhkavuodet

Miljoonakaupunkimme elämäntapa eroaa minulle kotoisasta keski-pohojalaisuudesta näkyvästi ja kuuluvasti. Kaduilla useat naiset liikkuvat päähuiveissa ja vähän väliä minareeteista kaikuu islamilainen rukouskutsu. Ruoassa on tuoksua ja vaatteissa väriä. Keskustellessa kädet heiluvat ja volyymitaso nousee. Kohdatessa ja hyvästejä jätettäessä kaulaillaan ja pussataan poskille – naiset naisia ja miehet miehiä, tietenkin. Tähän kaikkeen ihanan eksoottiseen törmää jo muutaman päivän turistivisiitilläkin. Mielenkiintoisimman löytöretken tähän kulttuuriin olen kuitenkin tehnyt oppiessani vähitellen, miten paikallinen ajatusmaailma vaikuttaa arjen askareisiin ja perhe-elämään, kuten vaikkapa kodin järjestelyyn.

Paikallisessa kodissa, ainakin näin kaupungissa, on aina sekä vieraille avoin paraatipuoli että yksityishuoneet. Paraatipuoleen kuuluu yleensä eteinen, olohuone ja yksi vessoista. Pidemmälle ei vierailla ole menemistä. Keittiö kokkaussotkuineen ja hajuineen on perinteisesti haluttu piilottaa vieraiden katseilta. Lattialle tai pöydille levinneet lelut, tavaraa pursuavat avohyllyköt, kuivumaan ripustetut pyykit – kengistä puhumattakaan – eivät kuulu omanarvontuntoisen perheen kodin paraatipuolelle. Kengät riisutaan aina heti ulko-ovella ja nostetaan sitten joko sisälle kaappiin pois näkyvistä tai jätetään oven ulkopuolelle, kuten vieraat yleensä tekevät.

Tässä kulttuurissa on kokemukseni mukaan hyvin oleellista se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Julkisivu on pidettävä kunnossa, ja tämä pätee myös kotiin. Eteinen luo ensivaikutelman kodin asukkaista ja on siksi tärkeä. Vierailemieni keskiluokkaisten kotien eteisissä kaikki säilytettävä tavara on kaapinovien takana. Vierailijan silmiin pistää korkeintaan laatikoston päälle aseteltu pitsiliina ja kaunis posliinivaasi muovikukkineen. Minäkin pidän järjestyksestä ja esteettisestä harmoniasta. Meillä vain on nyt toisin.

Eteisemme elää ruuhkavuosiaan. Näihin 4,3 neliömetriin on ahdettu kuusihenkisen perheen elämän kirjo. Avainten, aurinkolasien, taskulampun, nenäliinojen ja kengänkiillotusvälineiden alta löytyy neljä laatikollista pipoja, kintaita, huiveja, hellehattuja, villasukkia ja muuta lapsille tuiki tarpeellista. Vierestä löytyy avonainen ja liian täyteen ahdettu henkaritanko takeille, sekä avoin kenkähyllykkö, joka täytyttyään kengistä kätkee suojiinsa vielä kaksi koripalloa ja jalkapallon.

Ylempänä katse osuu laajennettuun hattuhyllyyn, joka kantaa vauvan turvakaukaloa, matkarattaita, vilttejä, potkumopoa, urheilukasseja, isoa pussillista paikkaansa hakevia dvd-levyjä ja kahta täyttä hätäreppua – siltä varalta, että joutuisimme lähtemään kodistamme hyvin äkkiä, esimerkiksi maanjäristyksen takia. Seinällä koukuissa roikkuu vauvan haalareita, ulkohousuja, urheilukasseja, sateenvarjoja, pari olkalaukkua, pussillinen lasten hiekkaleluja, kahdet rullaluistimet kypärineen ja muine suojavarusteineen, kaksi potkulautaa ja potkupyörä. Eikä unohdeta lastenvaunuja. Tuulikaapista täällä ei ole kuultukaan.

Ehkä teimme virheen hankkiessamme vuosia sitten ovellisen kaapiston sijasta edullisen avotangon. Puolustuksekseni sanon, että jouduimme kalustamaan kotimme parissa viikossa, ostaen kaiken kodinkoneista huonekaluihin, matoista verhoihin ja astioihin asti. Eteisen sisustamista paikalliseen kulttuuriin sopivaksi ei ehtinyt ajatella ihan loppuun asti. Ja kun sitä tilaa ei vain ole. Ei vaatehuonetta, ei edes häkkikomeroa kerrostalon vintillä. Moni asia, joka ei mahdu sängyn alle tai muutamaan komeroomme, on päätynyt pois tieltä eteiseen. Välillä se ahdistaa. Mitä ne meistä oikein ajattelee? kysyy suomalainen.

Kaikki aikanaan, huokaisen. Ruuhkavuosien jatkuessa toivotamme vieraat tervetulleiksi elämää pursuavaan kotiimme. Meihin voi tutustua aitoina itsenämme, eteisestä alkaen. Samalla vieraat ehkä huomaavat, että hekin saavat kohdata meidät sellaisina kuin ovat. Emme väheksy säröille mennyttä elämää.

Elämämme tärkein vieras ei kavahda eteistämme. Hän ei myöskään tyydy katselemaan vain elämän paraatipuolta. Hän tutkii syvimmät sopukatkin, tuntee kaiken epätäydellisyyden ja ottaa sen kantaakseen. Armahtaa ja jää asumaan.

Äiti minareettien maasta

Aktivoi SEKL-nettilahjoitus lisäosa käyttääksesi lahjoituslaatikkoa