Sain yllättäen kutsun osallistua Aunukseen suuntautuvalle matkalle. Olin joskus esittänyt toiveen osallistua – sydämeni oli sykähtänyt kuullessani siellä tehtävästä työstä.

Alavoisenjoki virtaa hitaasti läpi Aunuksen tasangon laskeutuakseen Laatokkaan. Kuva: Cecilia Kurkinen

Aunusmatkalaisen mietteitä

Sain yllättäen kutsun osallistua Aunukseen suuntautuvalle matkalle. Olin joskus esittänyt toiveen osallistua – sydämeni oli sykähtänyt kuullessani siellä tehtävästä työstä. Olin käynyt Vienan Karjalassa vuonna 1995 ja siitä matkasta jäi mukavat muistot.   Elämäntilanteeni on kuitenkin ollut sellainen, että osallistuminen ei ole ollut mahdollista.

Auto oli pakattu Kuopiossa 6.11. aamulla viidellä matkalaisella, matkatavaroilla sekä tuliaisilla. Joensuussa pysähdyimme ruokaostoksille; veimme tarvitsemamme ruokatarvikkeet majapaikkaamme. Keli oli hyvä, kuiva ja pientä pakkasta. Värtsilässä ylitimme rajan onnistuneesti. Karjalassa matkamme kulki ensin Laatokan pohjoispuolta Pitkärantaan ja sieltä edelleen Salmin kautta Aunukseen.

Matkalla sain kuulla Suomen historiaa sekä Aunuksessa vuosien varrella tehdystä työstä matkanjohtajaltamme, joka oli käynyt Aunuksessa jo 20 vuoden ajan. Aunus on Karjalan sydäntä. Karjalaisia on vielä enemmistö. Aunuksen luterilainen seurakunta on perustettu vuonna 1992 ja kirkko valmistui suomalaisten avustuksella vuonna 1999. Seurakunnassa tehdään aktiivisesti nuoriso- ja lapsityötä. Vapaaehtoisia on paljon. Meidän matkamme tarkoitus oli vierailla kodeissa pitämässä seuroja, kylissä, jotka ovat syrjässä kaupungista ja joista nuoret ovat muuttaneet pois.

Perillä Aunuksessa olimme klo 20 paikallista aikaa. Emäntämme valmisti meille riittoisan iltapalan tuomistamme tarvikkeista sillä aikaa kun itse asetuimme taloksi yläkertaan. Karjalaiset ovat hyvin välittömiä ja iloisia ihmisiä. Puheliaita. Vanhemmat ihmiset osaavat suomea.

Perjantaina 7.11. oli herätys jo ennen seitsemää aamulla. Aamupalan jälkeen haimme tulkkimme sekä kävimme leipä- ja ruokatarvikeostoksilla ja kirkolla hakemassa virsikirjat. Yöllä oli satanut lunta ja tie oli koskematon, joten matkalla kylille oli ajettava tarkasti varoen liukkaita polanteita. Pidimme seurat Tihverin, Niiniselän ja Huskalan kylissä. Ensikertalaisena sain puheenvuoron kaikissa paikoissa.

Tulkin kanssa puhuessa oli pidettävä tasaisesti taukoja ja huolehdittava, ettei ajatus katkea. Kuulijakunta oli pieni, 2 – 6 henkeä. He olivat iäkästä, mutta uskollista seurakuntaväkeä ja huomasin, että tuloamme arvostettiin ja odotettiin. Seurat pidettyämme saimme nauttia talojen vieraanvaraisuudesta juoden teetä ja mehua ja syöden paikallisia herkkuja kuten kaalikeittoa, piirakoita, konvehteja ja haukea. Kaikille seuravieraille annoimme leivät ja lisäksi taloihin pienet ruoka-avustuspaketit ja mukanamme Suomesta tuomiamme tuliaisia.

Aunus_Cecilia_Kurkinen (1)   Aunus_Cecilia_Kurkinen (2)

Mukava yksityiskohta päivässä oli veden otto Tihverin kylässä olevasta lähteestä. Kuten meilläkin, niin Aunuksessakin, kaupungin vesi ei ole niin hyvää kuin maalla ja sitä kannattaa kuljettaa pitempääkin.

Paluumatkalla veimme vielä lakanoita paikalliseen sairaalaan ja vietyämme tulkkimme Lidan kotiin lepäämään kyläilimme toisen tulkin, Iidan luona, päivällisellä. Kotona majapaikassa meitä odotti iltapala. Tiivis päivä huipentui hyviin keskusteluihin koko porukan kesken omassa huoneessamme.

Lauantaina 8.11. pidimme vielä seurat Koverin kylällä entisessä koulussa, jossa vielä toimi päiväkoti. Tällä kylällä oli vielä 10 vuotta sitten ollut seuroissa toistasataa aikuista ja saman verran lapsia, mutta nyt heitä oli viisi. Lounaan jälkeen hyvästelimme rakkaan emäntämme ja suuntasimme kotia kohti merkittävästi hankalammassa säässä; lunta tuiskutti ja tie oli auraamaton. Saavuimme kuitenkin onnellisesti perille Kuopioon illalla kello 22 aikaan.

Aunus_Cecilia_Kurkinen (4)   Aunus_Cecilia_Kurkinen (5)

Olen kiitollinen siitä, että pääsin mukaan matkalle ja toivon, että saan vielä joskus muulloinkin lähteä. Teimme itse asiassa jo suunnitelmia keväälle.

Minulle konkretisoitui se, että arvokasta sanomaa, evankeliumia, kannattaa viedä kauaskin vaivoja säästämättä. Pienenä ihmisenä saa olla osa suurta kokonaisuutta – yhtenä todistajana lukemattomien todistajien ketjussa.

Jesaja 52:7
Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: ”Sinun Jumalasi on nyt kuningas!”.

Cecilia Kurkinen
Kirjoittaja on Pohjois-Savon Ev.lut. Kansanlähetyksen piirihallituksen puheenjohtaja.  Hän toimii myös piirin juniorityöstä vastaavana vapaaehtoisena.