Tulkaa pakolaisia vastaan, tuokaa heille leipää, sillä he pakenevat miekkoja. (Jes. 21:14-15) Seison jo toisena päivänä peräkkäin Ateenan keskustassa puiston

Lesbos-saaren rannikolta löytyneitä kenkiä

Avustustyöntekijöiden mukana Ateenassa

Tulkaa pakolaisia vastaan, tuokaa heille leipää, sillä he pakenevat miekkoja. (Jes. 21:14-15)

Seison jo toisena päivänä peräkkäin Ateenan keskustassa puiston kulmassa. Sataa kaatamalla. Kiireisen suurkaupungin elämä kulkee ympärilläni tavanomaista kulkuaan. Avustustyöntekijät, joiden kanssa puistoon tulin, keskustelevat vilkkaasti lähimmän pakolaisryhmän kanssa. ”Näytetään näille tietä”, huikkaa yksi seurueestani, ”kun kerran ollaan menossa sinne pakolaisten keräilykeskukseen.”

Eipä aikaakaan, kun marssimme täyttä vauhtia kohti bussipysäkkiä kymmenkunta juuri Kreikan saarilta Ateenaan ehtinyttä pakolaista mukanamme. Hengästymisen lomassa ehtii jutellakin.

Pakolaisvene saapumassa Lesboksen saarelle

Pakolaisvene saapumassa Lesboksen saarelle

Ne, jotka jäivät henkiin

Kuulemme, että mukanamme oleva nuorten miesten joukko oli Turkin rannalta lähtiessä joutunut ahtamaan 68 henkeä 20 hengen veneeseen. Kun vene sitten – tietenkin – upposi ja kalastusalus onki merihätään joutuneet, uusi päidenlasku antoi tulokseksi vain 65. Omat silmäni kostuvat ja painan pääni. Se tuntuu riittävän myötätunnoksi näille nuorille: joku välittää, elämmekö vai kuolemme. Heillä itsellään ei ole nyt aikaa surra, on mentävä eteenpäin. Avustustyöntekijöillä ympärilläni on niin ikään aikaa silmien kostumiseen vain pariksi sekunniksi. Näin käy joka päivä; on keskityttävä auttamaan niitä, jotka jäivät henkiin.

Kuulemme, että edellisyön kaatosateen ajan nämä ihmiset olivat olleet Lesboksen saarella paljaan taivaan alla. Aamutuimaan he sitten olivat päässeet risteilyalukseen suojaan ja kuivattamaan vaatteet.

 

”Teemme tätä, koska olemme Jeesuksen seuraajia”

Bussipysäkillä järjestelemme auki leikattua jätesäkkiä sateensuojaksi äidille, joka kantaa lanteellaan reilun vuoden ikäistä lasta. Nuori mies pyytää varovasti lupaa tulla minun sateenvarjoni alle. Mielelläni sen hänelle suon. Minä tiedän pääseväni päivän päätteeksi kuivaan ja lämpimään, hänestä en ole varma.

Ateenan liikenteen vilinästä päädymme lopulta kaikki urheiluhalliin, joka palvelee pakolaisleirinä. Ihmiset seisovat siisteissä jonoissa rekisteröitymässä, saamassa ruoka-annoksen, valitsemassa puhdasta vaatekertaa. Alkuperämaiden kieliä taitavat työntekijämme häviävät hetkessä viereltäni. Joka puolella tarvitaan heitä tulkeiksi tai muuten keskustelemaan.  ”Miksi te tätä teette?” joku kysyy. ”Koska olemme Jeesuksen seuraajia.”

Pakolaislapset punnituksessa

Pakolaislapset punnituksessa

Hymyjä ja jakamista 

Seison keskellä lattiaa miettien, mihin päin tästä lähtisin, kun tunnen nykäisyn takkini helmassa. Parivuotias nappisilmä kiharatukka hymyilee minulle kasvot loistaen ja osoittaa nukenrattaissa istuvaa mollamaijaa: ”Bebe, bebe.” Kyykistyn katsomaan bebeä ja hymyilen takaisin. Ilo tarttuu.

Nauhalla erotetulta ruokailualueelta viittilöi minulle nuori pakolaisnainen. Hänellä on juuri ruokajonosta saatuna oma vaatimaton annoksensa vehnäleipää ja tomaattikastiketta. Kieltä osaava selittää, että nainen kutsuu minua syömään. Lähi-idän ihmisten on vaikeaa olla jakamatta omastaan.

Kirjoittaja: Aluekoordinaattori Anne Tuovinen
K
uvat: SEKL

Lue Anne Tuovisen kirjoittama toinen matkakertomus Ateenasta.

Kansanlähetyksen työntekijäpariskunta työskentelee Ateenassa auttaen ja tavoittaen päivittäin Eurooppaan saapuvia pakolaisia. Voit lukea työstä lisää täältä.

Lahjoita tähän työhön: